Julkaistu

Jesse Jamesin jäljillä Missourissa

Pitkäpartainen kalkkunakukko, etenkin ”eastern gobbler”, kuuluu monen jousimetsästäjän toiveiden listalle. Pidetäänpä sitä monesti arvokkaampana saaliina kuin valkohäntäpeuraa. Jahtasin ensimmäistä kertaa ”gobblereita” jo vuonna 1992 Kaliforniassa ja sen jälkeen muutamassa muussa osavaltiossa. Peuroja, karhuja ja muita Pohjois-Amerikan saaliita on nuolen lentoradalle osunut mutta ei kalkkunaa.


 

Nyt, lokakuun lopulla 2004, istun 5 metriä korkealla puussa maissipellon reunassa Missourissa. Aamuaurinko kullataa syksyn viimeiset lehdet. Alan suunnitella laskeutumista alas, kun korviin kantautuu hento ”jup, jup, jup” -ääni. Muutaman kymmenen metrin päässä niityllä kulkee tusinan verran metallinhohtoisia jättilintuja. Yritän matkia lintujen ääniä ja ne yllätyksekseni muuttavat kulkusuuntansa kohti puutani!

Nousen varovasti seisomaan ja yritän kääntää turvavyötäni päästäkseni kurkottamaan oikealle puun taakse. Linnut lähestyvät, ja kohta 12 sini-viher-mustaa, haarniskapukuista punapäätä kurkkii 10 metrin päässä kaulat pitkällä missä se outoa murretta puhuva kukko oikein luuraa. Kurkotan ja yritän jännittää jousen mutta turvavyö kuristaa hartioita ja joudun purkamaan jännityksen, nuoli kilahtaa alumiiniselle lavalle, linnut hyppäävät epäluuloisina pari metriä kauemmas.

 

Olemme Ben Griffinin (Griffin Bowhunts), edellisen pojan Willien, Hayward Ratcliffin ja Bob Langleyn kanssa ajaneet mönkijöillä parikymmentä jahtilavaa kolmelle eri alueelle Luoteis –Missourissa. Nyt kun leiri ja ”standit” ovat valmiina, voimme kyttäillä peuroja ja kalkkunoita odotellessamme viikkoa myöhemmin saapuvia suomalaisia – Kontiaisen Aria, Mäkisen Manua ja Kulinin Joukoa.

Yöt ovat lämpimiä eivätkä peurapukit vielä liiku. Muutama kaukainen havainto kuitenkin tehdään ja toivo viriää.

Mukavassa leirissämme on jopa kuuma suihku. Nousemme aamuisin neljän aikaan, kävelen suihkuun, juttelen matkalla aitauksessa makaavien laamojen ja vuohien kanssa. Puettuamme tuuletetut vaatteet pakkaamme itsemme ja jousivarusteet ylös muskelimaasturin (Chevy) hyttiin – niin todellakin ylös, konepelti on noin päälaen tasalla – ja ajelemme jahtiin.

Kävelen maissipellon laitaa lavalleni, kiipeän otsalampun valossa ylös, kytken itseni turvavaljailla puunrunkoon ja hilaan jousen sekä nuolet narulla ylös. Parinkymmenen minuutin kuluttua alkaa vaaleta. Aurinko lipuu näkyviin peltojen horisontissa ja alan erottaa metsäsaarekkeitten reunat. Mitään liikettä ei näy.

Kolmen tunnin istuskelu alkaa riittää ja suunnittelen jalkautumista maastoon, katselemaan lihavia oravia. Korviini kantautuu hento ”jup, jup, jup” -ääni. Muutaman kymmenen metrin päässä niityllä valuu jono metallinhohtoisia jättiläislintuja – kalkkunoita! Yritän matkia lintuja ja ne yllätyksekseni suuntaavat kulkunsa kohti puutani. Nousen hitaasti seisomaan ja yritän pyörittää turvavyötäni päästäkseni kurkottamaan oikealle puun taakse. Linnut lähestyvät vakaasti ja kohta 12 sini-viher-mustaa, haarniskapukuista punapäätä kurkkii kaulat pitkällä missä se outoa murretta haastava kukko oikein luuraa. Tilanne on tuskallinen, kurkotan puun ympäri ja yritän jännittää jousen mutta turvavyö kuristaa hartioita ja joudun purkamaan jännityksen. Nuoli kilahtaa alumiiniselle lavalle, linnut hyppäävät epäluuloisina pari metriä kauemmas. Nokitan uuden nuolen ja katselen haaveideni lintujen kaikkoavan ulottuvistani. Tästä en kyllä koskaan kerro kenellekään!

 
Ensimmäinen peura kaatuu

Vielä yksi ilta peurakytiksessä ennen pitkää matkaa Missourista Arkansasin halki alas Louisianaan kavereita hakemaan..

Nousen lavallani seisomaan nähdäkseni paremmin muutaman puskan yli metsän laitaan. Harmittelen lämpimiä kelejä – olemme jääneet ilman fileitä ja Ari, Manu ja Joukokin ovat kohta tulossa.

Hei! Mikäs tuo on – jotain vaaleaa kaukana harmaiden puunrunkojen vieressä! Harmaa peura astuu näkyviin ja perässä toinen, kolmas ja neljäskin. Jep! Suupielet venyvät hymyyn, kun peurat alkavat astella suunnitelman mukaisesti kohti lavaani. Etummainen naaras tarkkailee ja haistelee, lähestyy varovasti. Kaksi lähes aikuisen kokoista vasikkaa paljastaa nuoruuden tyhmyytensä kirmailemalla huolimattomasti ympäriinsä. Viimeinen naaras astelee tasaisen verkkaisesti. Nelikko katoaa puskien katveeseen. Nostan jousen ja odotan valmiina jännittämään kun etummainen alkaa hahmottua. Mukava jännitys kihelmöi kehossa ja maalliset murheet kaikkoavat Amerikan kohdalle avaruuteen – stressaantunut keski-ikäinen toimihenkilö muuttuu kaukaisen esi-isänsä kaltaiseksi päivä kerrallaan eläväksi saalistajaksi. Harmaan ruskea kylki valuu risujen takana vajaaseen 20 metriin. Jousen kaarien voima tuntuu hartioissa ja tähtäinpiikki seuraa vasenta etujalkaa. Nuoli lähtee kuin omasta tahdostaan ja InnerLock-Steel -kärkinen nuoli iskeytyy tanakasti maahan. Peuran ruho ei juuri sen vauhtia hidastanut. Osuman saanut peura hyppää muutaman huonon loikan ja kaatuu 35 metrin päähän. Muut kolme eivät oikein edelleenkään tiedä mitä tapahtui ja katsovat parhaaksi palata omia jälkiään harmaakylkisten puiden suojaan.

Istumme leiritulen ympärillä syömässä Benin laittamaa illallista ja siemaillen paikallista ”sissy”-kaljaa, kunnollista kun ei mistään löydy! Katse hakeutuu usein nuotion valon punamaan oksassa roikkuvaan peuraan – ”can’t get any better” – tuumaa ystävistä parhain, Ben!

 
David Joe and his famous hog dogs

Lähes 900 mailia etelämpänä Lousianassa tapaamme Arin, Manun ja Joukon. Syömme ja ”shoppailemme” Shreveportin uudessa Bass Pro Shopissa. Suuret muovikassit pullollaan ”välttämättömiä” metsästystarvikkeita ujuttaudumme Chevyyn ja ajelemme country-musiikin soidessa kohti Bill Clintonin nuoruuden kotia Arkansasissa.

Yövymme motellissa ja tapaamme aamuvarhaisella rodeoratsastaja David Joen, joka virittelee koiriaan karjujahtiin.

Arvomme ampumavuorot. Manu vetää pisimmän tikun ja ryntää jo kymmenen minuutin kuluttua haukulle. Me muut seuraamme taaempana valmiina videoimaan tapahtuman. Manu etsii tiheikössä riittävää ampuma-aukkoa, jännittää jousen ja laukaisee samaan nopeaan rytmiin. Karju ei liiku mihinkään, ja kohta Manu ja David Joe kiskovat mustan karjun polulle.

Ei aikaakaan kun ulvonta jatkuu ja juoksemme seuraavalle haukulle. Jouko puskee läpi okapensaiden ja löytää karjun. Ottaa tovin ennen kuin kunnollinen ampumakulma ja -aukko löytyvät. Jousi yskäisee vaimeasti ja rähinä loppuu. Kaatokuvien jälkeen jatkamme jahtia.

Siat kaikkoavat alueelta ja joudumme hakemaan mönkijät ja lisää koiria. Oma vuoroni olisi tulossa mutta tunnit kuluvat ja tapahtumia ei kuulu.

Ajelemme ahtaita metsäpolkuja ja pysähtelemme kuuntelemaan. Metsikkö on matalaa ja tiheää. Oksista törröttävät pitkät piikit pakkaavat raapimaan ihon ja vaatteet. Polun varren vesilätäkössä kiiltää paksu käärmeen selkä.

Kaukainen ulvonta ilmoittaa sian löytyneen. David Joe päästää peräkärrystä punaruskean, innosta seonneen koiran irti – varmistaakseen pidon. Rymistelemme käärmeistä ja piikeistä piittaamatta haukulle. Meteli on kova! Koirat pitävät karjua liiankin hyvin. Tähtäilen ja etsin ampumakulmaa mutta joudun pidättelemään koirien vuoksi. Lopulta karju alkaa olla siinä kunnossa, että riittää kun päästää veret.

Olemme tehneet töitä pitkän päivän ja valmiit jatkamaan aamulla matkaa kohti Missouria.

 
”What’s brown it’s down”

Kun saavumme aamuyöllä leiriin, majoitumme, kaikki viisi, ahtaaseen asuntovaunuun. Teltta on tuulessa ja sateessa rähjääntynyt ja pressukatoskin iskeytynyt vasten puunrunkoja.

Korjaamme aamupäivällä ”räjähtäneen” leirin ja saamme upouuden kahden huoneen trailerin lisämajoitteeksi ja varustevarastoksi.

Ben ja apuoppaamme Bob tiputtelevat joukon maastoon. Benin poika Willie huomaa viihtyvänsä paremmin Bobin vaimon pikkusiskon kanssa kuin kohtalaisen maskuliinisessa leirissämme – eipä ihmekään.

Ben ampuu hyvältä hollilta illan viimeisillä valoilla täysikasvuista peurapukkia – kahdeksan piikkiä ja leveyttäkin löytyi. Pukki kuitenkin singahtaa vahingoittumana kauas horisonttiin. Nuoli oli iskenyt lähtökiihdytyksessä johonkin liian lähellä olleeseen oksaan ja muuttanut suuntaansa.
Seuraavan aamun ja illan tulos on kohtalaisen lattea. Katselemme päivällä jousimetsästysvideoita ja ammumme 3D-peuraa. Willie käy näyttämässä tyttöään ja laskemme Bobin kanssa leikkiä Griffin Bowhunts -firman uudesta kuvaavasta iskulauseesta – ”What’s brown it’s down” (kaikki mikä on ruskeaa on kumossa). Ben yrittää opettaa suomalaisjoukolle monenlaisia miehisiä tapoja ja seuraa kuinka ”oppipojat” edistyvät mm. erilaisten vokaalisten ilmausten tulkinnassa.

 
Jesse Jamesin maisemissa

Metsästelemme Maysvillen ja Gallatinin alueella vajaan tunnin ajomatkan päässä leiristämme. Ben kertoo ajellessaan alueella aikoinaan operoineesta Jesse Jamesista ja hänen joukostaan. Kuulemme myös tarinaa alueen parista intiaaniheimosta. Voimme melkein nähdä intiaanit vaeltamassa kumpareilla vetäen perässään tiipii-salkoja ja varustekuormia muutaman kirjavan ponin avustuksella.

Ylitämme Benin kanssa syvälle saviseen maaperään uurtuneen joenuoman. Kuvittelen kuinka joskus kauan sitten ovat myös intiaanit valinneet saman kahluukohdan. Arvailuni osoittautuu oikeaksi, kun Ben nostaa vastarannan karkealta hiekalta hyvin säilyneen kivikirveen. Terässä on pieni lohkeama mutta hamarapuoli ja varren kiinnitysurat ovat kuin uudet.

Alueen sääntöjen mukaan emme saa ampua nuoria pukkeja – sarvissa pitää olla vähintään neljä piikkiä ainakin toisella puolella. Säpsähdän kun peurapukki ilmestyy vain 30 metrin päähän. En tiedä mistä se siihen materiaalistui. Hivuttaudun hitaasti seisomaan ja tutkin sarvia. Näyttävät vahvoilta mutta en löydä sitä neljättä, vähintään tuuman mittaista piikkiä. Seuraan pukkia valmiina ampumaan. Se kiertää lavani käyden lähimmillään 15 metrissä mutta neljäs piikki puuttuu!

Jouko oli kokenut samanlaisen tilanteen, eikä vielä leirissäkään ollut ihan varma josko jossain korvien katveessa olisi ollut pienet lisänystyrät. Ben oli nähnyt ”monster buckin” mutta liian kaukaa. Ari sen sijaan oli tehnyt peräti kaksi komeaa kaatoa! Toinen saalis oli suuri harmaaorava (grey squirrel) ja toinen punaruskea, hieman pienempi serkku (fox squirrel). Manu halusi lisää vaikeusastetta ja yritti hiipimällä peuraholleille. Yksi läheltä piti tilanne oli jo tullut sekä peuran että kalkkunakukon kanssa.

Iltatulilla käy mukava suomen ja englannin sekainen puheensorina. Keli on muuttunut hyväksi ja öisin alkaa lämpötila lähennellä nollaa mikä tietää sitä, että pukit alkavat liikkua ja etsiä naaraita. Ari päästelee oravat turkeistaan ja muhkeat ruhot säästetään öljyssä friteerattavaksi.

 
Kalkkunatilanteita

Harjoittelemme kalkkunapillin käyttöä. Pieni litteä kaksin – kolminkertaisin lateksikalvoin varustettu ”läpyskä” tungetaan kitalakeen ja yritetään tehdä ”kuak, kuak” – ”jup, jup” – ”ku-lu-lu-lu-kuk-luk-luk” –äänteitä. Manu ja Ben ovat vanhoja konkareita kalkkunan kutsumisessa ja saavat pillit kuulostamaan hyvältä. Me muut raakumme niin, että ainakaan 400 jaardin säteellä ei kalkkunoita varmasti ole.

Willie vie minut illaksi Bobin maille suuren hevosaitauksen taakse. Nousen hataran oloisia metallitikkaita lavalle ja asetun taloksi. Edessäni kiemurtelee syvälle uurtunut pikku joki ja joen takana avautuu laaja, nouseva maissipelto. Maissi on puitu.

Matkin kahdella varttidollarin kolikolla naksutellen oravia. Lihava kurre loikkii puusta toiseen ja laskeutuu maahan kaivelemaan herkkupaloja. Vaihdan blunttikärkisen nuolen. Lihaksikas jässikkä pysähtyy pienen puuntallikan katveeseen nakertaman jotain maasta löytämäänsä makupalaa. Vain etuosa oravasta on näkyvissä. Yritän pitää piikin pikkuruisessa 15 metrin päässä olevassa maalissa. Tsup! Orava singahtaa ympäri ja makaa hiljaa selällään. Korjaan saaliin myöhemmin talteen.

Peurapukki hiipii selän takaa oikealta sivultani. Pukki menee läheltä mutta löydän vain 6 piikkiä. Myös naaras hiippailee lähes lavani alta.

Joen uoman takana rapisee ja runsaan 40 metrin päässä marssii kaksi kalkkunaa seuraillen joen penkkaa. Olemme viime päivinä nähneet paljon kalkkunoita. Niitä näkyy aukeilla paikoilla pienempinä ja suurempina ryhminä. Iltaisin ne etsivät ”roosting”-paikkoja (yöpuita) korkeista puista. Katselen lintuja Swarovskeillani, näen molemmilla pitkät, 10 -12 tuuman parrat. Tarkistan etäisyysmittarilla matkan – lähes 45 m. Pitkästä matkasta huolimatta päätän ampua. Ilta hämärtyy nopeasti mikä haittaa tähtäämistä. Nuoli lentää hyvin ja näyttää osuvan kohteeseensa, mutta kukko juoksee vahingoittumattoman näköisenä tiheikköön. Jälkimmäinen kukko pysähtyy kaula pitkänä tarkkailemaan kahausta. Nokitan toisen, osumasta aukeavalla InnerLock-kärjellä varustetun nuolen ja yritän tähdätä edellistä tarkemmin. Neonvihreät BlaZer-sulat vilahtavat joen yli ja penkalla ihmettelevä kukko horjahtaa pudoten jyrkänteeltä jokeen. Kaksitoistakiloinen lintu molskahtaa äänekkäästi. Heitän nuoliviinen alas ja laskeudun jousi kädessäni maahan. Olen pian joen penkalla ja näen valtavan kokoisen linnun siivet levällään vedessä. Kuinka ihmeessä pääsen alas? Jätän jousen ja nuolet penkalle ja luistelen savista jyrkännettä kanjoniin. Tartun lintua paksusta kaljusta kaulasta ja nostan – silloin alkaa vesi lentää. Kukko hyökkää kimppuuni. Pitkät jalat terävine kannuksineen huitovat, voimakkaat siivet takovat. Joudun pudottamaan linnun. Kiipeän ylös hakemaan kättä pidempää. Willie viheltelee autolle, vihellän takaisin ja laskeudumme kohta yhdessä etsimään kukkoa. Se on noussut kuivalle maalle ja piiloutunut juurakon sekaan. Ammun lopetuslaukauksen niskaan ja Willie onnittelee leveästi hymyillen ensimmäisestä ”eastern gobblerista”.

Otamme Manun kyytiin ja pysähdymme Stewartsvillessä Bobin vaimon omistamalla huoltoasemalla. Manu haluaa ostaa pullon viskiä ensimmäisen kalkkunan kunniaksi.

Leiriin saapuessamme tuumaa Willie isälleen Benille – ”you’re fired!” (saat potkut). Poika toteaa olevansa leirin paras opas ja ryhtyvänsä johtamaan firmaa.

 
Ari kaataa ensimmäisen peuransa

Istun aamulla edellisillan lavalla. Aurinko on noussut ja päätän lopettaa istunnon. Etsin kahlaamokohdan ja ylitän joen. Kaivelen puskia ja etsin nuolta jolla eilen yritin ampua ensimmäistä kukkoa. Nuoli löytyykin, mutta sen pyrstö on verinen! Tähtäilen suunnan lavalta ja lähden katselemaan pusikkoa. Mitään ei löydy. Siirryn maissipellolle ja kävelen yhtä uraa noin 150 metriä ja seuraavaa alas ja taas ylös. Homma tuntuu turhalta ja pelto alkaa loppua. Viimeistä uraa alas kulkiessani näen suuren ruhon – kalkkuna! Kukko oli kulkenut satakunta metriä ja hyytynyt. ”Bobcat” oli suolistanut linnun ja maistellut sitä rintaontelosta.

Ari ampuu illalla peuran. Peura putoaa niille jalansijoilleen ja Ari varmistaa kaadon toisella nuolella aivan niin kuin tällaisessa tapauksessa pitääkin. Jos rankaosuma ei ole kunnollinen, saattaa saalis hetkellisen lamaantumisen jälkeen juosta matkoihinsa.

Manu on napannut pari pesukarhua ja nähnyt useammankin peuran – yksi oli ollut todellinen jätti. Hän kertoo laskeneensa piikkejä … seitsemän, kahdeksan ja vielä useita. Eipä ihme, että mies haluaa mennä huomenna samaan paikkaan.

 
John Wayne liittyy joukkoon

Videoin useampaa peuranaarasta ja testailen mitä ne sietävät. Ne eivät hätkähdä hitaista liikkeistä, eivätkä pakene niin kauan kuin tuulen suunta on oikea. Ne eivät näytä ihmeemmin piittaavan myöskään ihmisen jäljistä. Pientä tasaista ääntäkin ne näyttävät sietävän. Suurisarviset pukit käyttäytyvät toisin ja pysähtyvät ihmisen jälkien kohdalla pitkäksi aikaa. Tutkivat, kuuntelevat ja haistelevat ja vaihtavat ehkä lopulta suuntaa. Tilanne muuttuu kun kiima kehittyy. Pukit käyvät varomattomiksi ja saattavat päätyä pakasteeseen. Sanotaan, että viimeiset sata metriä pitäisi kulkea mahdollisimman suoraan lavalle varoen koskettamasta mitään matkalla. Kumisaappaat jättävät vähemmän hajua maastoon. Kuitenkin uudet saappaat saattavat joskus haista jopa ihmisen nenään.

Uusi, mukavan tuntuinen jousimies liittyy joukkoomme. John Wayne on tunnetumpaa kaimaansa lyhyempi mutta näyttää muuten yhtä rotevalta ja ryhdikkäältä. John sanoo jahtaavansa vain suuria ”monster”-pukkeja. Uuden pitää olla aina suurempi kuin edellisen. Lihaksi voi kuitenkin ottaa naaraan.

Yllytän Joukoa ottamaan rakentamani paikan kahden maissipellon välissä. Kahtena iltana olen videoinut siellä naaraspeuraa ja uskon, että se tulee edelleen.

Istun 6 metriä korkealla Benin lavalla ja kuvittelen taas kuinka joukko pitkähiuksisia intiaaneja on aikoinaan kulkenut edessäni avautuvan niityn halki. Olen viritellyt reitin houkutushajustetta ja jättänyt ”herkkupalan” sopivalle hollille puskan katveeseen.

Valtava kruunupää ilmaantuu oikealle sivulleni 70 metrin päähän. Tuollainen monsteri saa paatuneenkin sydämen pamppailemaan! Pukki lähestyy jatkuvasti pysähdellen. Ihailen sen varovaisuutta ja malttia. Nyt se törmää tulojälkiini ja jähmettyy, seisoo paikallaan varmaan kymmenen minuuttia ja miettii. Mittaan etäisyyden – 65 metriä. Pohdin ampumista. Pukki peräytyy ja ”krunttaan” peurapillillä. Se pysähtyy ja palaa jäljilleni. Uskon, ettei se uskalla jatkaa lähemmäs ja mietin taas ampumakulmia. Jos maalina olisi varmasti paikallaan pysyvä kaljatölkki, uskoisin osuvani ainakin hyvin lähelle sitä mutta elävä peura onkin toinen juttu, se voi liikkua laukauksen jälkeen. Viimein monsteri hyppää kohti jyrkästi nousevaa rinnettä ja katoaa mäen taakse.

Ari oli ampunut joen rannasta kalkkuna kukon. Tuntuu uskomattomalta – kukaan meistä eikä tietääksemme muistakaan suomalaiskollegoista ole koskaan onnistunut ampumaan kalkkunaa Pohjois-Amerikassa ja nyt meillä on jo kolme kukkoa!

 
Joukon juhlaa

Palailemme aamupasseista autolle ja odottelemme porukkaa maastolounaalle. Joukoa ei kuulu. Tiedän paikan ja lähdemme katsomaan, ettei jotain vaan olisi sattunut. Lava on laskettu alas ja miestä ei näy missään. Kauempana huomaamme repun puunoksassa. On varmaan jättänyt merkiksi meille osoittamaan menosuuntaa. Katson maissipellon reunan, jossa peura on aina käynyt – niin oli näköjään nytkin. Jäljillä oli lisäksi verta!

Seuraamme verijälkeä ja huhuilemme Joukoa. Hän liittyykin porukkaan pian ja kertoo tapahtumat. Nuoli oli muuttanut hieman suuntaa tielle sattuneesta oksasta mutta osunut silti rintakehän etuosaan. Pitkän mutta helpon jäljityksen jälkeen pomppaa peurapukki edestämme. Arvelemme sen valitsevan kuivuneen joenuoman helppokulkuisuuden vuoksi ja lähetämme Joukon jousineen kiertämään pukin eteen. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nousemme ja lähdemme hiljaa painostamaan. Ben ja Ari kulkevat edellä ”nenät maassa” ja toivovat, ettei peura erkane uomasta. Juuri samalla hetkellä kääntyy verijälki ulos. Huikkaan miehille – seis! Ovat juuri törmäämässä pää pystyssä makaavaan pukkiin. Jouko pääsee paikalle ja lopettaa pukin täsmällisellä osumalla. Huh, mikä jännitys! Jouko höyryää juostuaan paksuissa kamppeissa ja pipo päässä ympäri ”hard wood” -metsää, mutta hymy on messevä, kun kuvaamme kaatajaa 8-piikisensä kanssa.

 
Uusia unelmia

Monsteripukit saivat kruununsa pitää mutta jokainen meistä sai suurriistaa ja pienempääkin riistaa ja ennen kaikkea runsaasti uutta tietoa ja kokemusta. Olemme tyytyväisiä seikkailuumme. Manu aikoo palata keväällä kalkkunajahtiin, niin paljon ”gobblereita” alueilla näimme. Ja varmaan me kaikki vielä jahtaamme uudelleen kruunupäitä Jesse Jamesin reviirillä.

Yövymme Kansas Cityssä ja vietämme pitkän illan paikallisessa neljän hehtaarin Cabela’s outdoors -kaupassa – erämiehen leluparatiisissa. ”Can’t get any better!”

© 2005 Juha Kylmä

(Tarina on julkaistu aikaisemmin Jäkkärässä 1/2005)