Posted on

Ameriikan mailta

Suomalaisen jousimetsästäjän onnenpotkuksi voisi kai kuvailla työkomennusta Yhdysvaltoihin. Tällainen sattui omalle kohdalle yli vuosi sitten, kun pitkäksi venyneen pätkätyön loppu sinetöityi ja oli aika katsella uusia kuvioita. Syksy meni vielä kotimaan kamaralla metsästellessä, mutta lokakuun lopussa koitti muutto vaimon kanssa yhdysvaltoihin Wisconsinin osavaltioon Millwaukeehen.

 

Metsästysaika oli juuri Wisconsinissa kuumimmillaan, mutta varusteiden ja lupien puuttuesssa täytyi metsästysreissuja siirtää hammasta purren tulevaisuuteen. Ensimmäisten kuukausien jälkeen elämä uudella mantereella rupesi asettumaan ja oli aika palauttaa mietteet metsästyshommiin.

Ensimmäisenä listalla oli tietenkin kaluston hankinta. Alan liikkeitä oli kiitettävän tiheässä ja jousimetsästystarvikkeita myytiin lähes kaikissa kaupoissa. Sopivaa taljajousta mietittiin viikkokaupalla. Tarjontaa oli reilusti ja hinnatkin suomivinkkelistä katsottuna melko edullisia. Päätöksenteko ei suinkaan ollut niitä helpoimpia.

Lopuksi päädyin sitten oman osavaltion tuotteeseen eli Matthews Outbackiin, joka miellytti pienellä koollaan ja pehmeällä ammunnallaan. Jossain vaiheessa vaimokin sai innostuksen kipinän ja niin saatiin toinenkin jousi taloon.

 
”Metsästyskortti”

Ennen metsästyskautta velvollisuuksiin kuului paikallisen ”metsästyskortin” suorittaminen. Ns. ”Hunters safety education” oli Wisconsinissa pakollinen kaikille 1973 jälkeen syntyneille metsästämään mieliville.

Kurssin pääteema oli turvallinen aseenkäsittely, mutta toki metsästysasiat jousi-metsästystäkin sivuuttaen käytiin läpi. Kevään aikana käytiin viela vaimon kanssa läpi vapaaehtoinen ”Bowhunters safety” –kurssi, jonka tarjonta oli keskittynyt vain ja ainoastaan jousimetsästyksen ympärille. ”Bowhunters safety” -kurssi oli samalla myös IBEP-tutkinto. Kaikki kurssit olivat ilmaisia ja ohjaajat olivat mukana vapaaehtoisesti.

 
Metsästyskautta odotellessa

Metsästyskautta odotellessa paras tapa kuluttaa aikaa oli tietenkin ampumaharjoittelu. Useimmissa jousiliikkeissä oli sisäammuntarata, jossa sai pientä korvausta vastaan käydä ampumassa.

Uusinta harjoitusmuotoa edusti ns. videoammunta. Videokankaalle heijastettiin tositilanteita vastaavia videonpätkia. Aikaa annettiin 10-20 sekuntiin, jonka aikana videokankaalla esiintyvä eläin piti ampua. Laukauksen jälkeen näytölle ilmestyi osumakohta ja pisteet. Todellista ekometsästystä! Jos ampui esim. huonosta kulmasta jäivät pisteet saamatta hyvästäkin osumasta huolimatta. Valittavana oli kymmeniä eri aiheita kalkkunavideoista, Afrikan suurriistaeläimiin. Tämä videoammunta oli luonnollisesti erittäin hyvää harjoittelua syksyn metsästystilanteita varten ja ensikertalaisella tunnelma oli lähestulkoon niinkuin oikeassa metsästystilanteessa.

 
Ojibwa Bow Hunters

Kesän edetessä jousella ampuminen maksullisilla radoilla ja ’pro shopeissa’ alkoi kyllästyttää. Paikallisesta erätavaratalosta saatu vinkki liittyä jousiammuntakerhoon alkoi tun-tua kiinnostavalta. Kerhon jäsenenä ammuntaa voisi harrastaa ilman kiusallisia kertamaksuja.

Liikkeestä saadun tiedon mukaan lähin klubi sijaitsi vain noin kilometrin päässä asunnostamme. Kyseinen klubi ei kuitenkaan ollut pelkkä jousimetsästyskerho vaan enemmänkin metsästyskerho. Seuraavana listalla olikin sitten jo ”peräti” parin kilometrin päässä sijaitseva ”Ojibwa Bow Hunters”. Kuten nimikin kertoi tämä oli pelkästään jousimetsästykseen keskittynyt kerho.

Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä teimme visiitin kerholle. Eräs kerhon aktiiveista sattui olemaan paikalla ja lupautui esittelemään paikkoja. Nähtyämme kerhon vaatimattoman viidenkymmenenkuuden Rinehart 3D-kuvilla varustetun ulkoradan oli valinta jokseenkin helppo. Eikun yhteys kerhon päämieheen ja seuraavalla viikolla oltiin jo johtokunnan kokouksessa uutena jäsenenä.

Kerhoon liittymisen jälkeen ampumaharjoittelu lisääntyi toiseen potenssiin. Radalla sai käydä ampumassa aina kun kilpailuja tai muuta toimintaa ei ollut. Kerho tarjosi oivat puitteet myos sosiaalisten kontaktien luomiseen. Useat jäsenet olivat kokeneita jousimetsästäjiä eikä neuvojista ollut pulaa.

Suurin osa kerhon jäsenistä oli vaistoampujia. Tämä johti osaltaan siihen, että kesän aikana piti vielä lisätä arsenaalia Hoytin GM käppyrällä.

 
Jousikalastusta

Kesän aikana virisi myos ajatus jousikalastuksesta. Olihan tuota jo kotosuomessakin tullut harrasteltua. Kerholta löytyi nopeasti vinkit jousikalastuskuumeen helpottamiseen.

Eräänä tuskastuttavan kuumana sunnuntaiaamuna pakattiin sitten kamppeet ja suunnattiin Green Bayhin Michigan Laken rannalle. Paikallisesta kalastusliikkeestä haet-tiin kalastuslupa ja lisättiin välinearsenaalia vielä yhdellä kalastusnuolella.

Jousikalastajan laillista riistaa Wisconsinissa oli vain ns. ”rough fish” eli suomeksi roskakalat. Näitä olivat suomessakin harvakseltaan esiintyvä karppi sekä suipponokkainen gar. Varsinaiset urheilukalastuskalat kuten bassi tai lohikalat olivat jousikalastukselta tiukasti rauhoitettuja ympäri vuoden.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Ensimmäisen tunnin kahlailun jälkeen ainut havainto kaloista oli suipponokkainen gar. Suomeksi voisi kuvailla nokkahaueksi. Sen kohdalla lopputuloksena oli kuitenkin harmittava ohilaukaus.

Siirtyminen matalan ruohikkoisen lahden toiseen päähän paljasti kuitenkin yllättäen varsinaisen jousikalastajan paratiisin. Isoja karppeja makoili matalassa rantavedessä kultaiset kyljet loistaen. Suomalaisiin pikkukaloihin tottuneelle näky oli hätkähdyttävä. Puolenkilon hauenluikku kalpeni näiden kalojen rinnalla!

Muutaman epäonnnistuneen hiivintäyrityksen jälkeen sain vihdoin ensimmäisen karpin jyvälle. Nuoli matkaan ja kohta AMS sylki siimaa kun karppi venkoili toisessa päässä. Pienen väsyttelyn jälkeen huomasin, etta haavi olisi tarpeen. Kalan niska oli sitä luokkaa että yhdenkäden ote ei riittänyt! Kala oli siis hinattava rantaan, jossa se sai kalikasta päähän. Parin tunnin kalastelun jalkeen oli kolme karppia rannalla. Tuo määrä tuntui riittävältä sille illalle.

 
Karhujahtia Kanadassa

Jousikausi teki jo tuloaan kun yhtenä päivänä tormäsin jousimetsästyskerhomme radalla kerhon ’presidenttiin’ Nickiin. Nick oli juuri saapunut Kanadasta karhujahdista vaimonsa Paulan kanssa.

Nickin vaimo Paula oli ampunut ensimmäisen karhunsa kiväärilla jo reissun toisena päivänä. Tilanteita oli kuulemma riittänyt ja myös Nick oli päässyt ampumaan pitkällä jousellaan, mutta huonolla menestyksellä. Asiasta hetken keskultuamme kääntyi puhe siihen suuntaan, että mitenkäs vaikea sinne karhujahtiin on päästä? Nick totesi, että varaukset pitää tehdä jo vahintään edellisenä syksynä.

Heti perään Nick kuitenkin kysyi, että olisitko valmis lähtemään seuraavalla viikolla jos sellainen mahdollisuus tulisi?

Yllättävää kysymystä nieleskellen ynnäilin, että vielä on lomapäiviä jäljellä ja rahaakin tilillä sen verran, että kai tuo teoriassa onnistuisi. Nick oli saanut selville, että jahdin järjestäjällä olisi ylimääräisiä lupia tälle syksylle. Karhukanta oli kasvanut, koska kevätmetsästys oli juuri lopetettu edellisvuonna. Nick lupasi soittaa seuraavana iltana Wawang Lakelle kysyäkseen sopisiko pari lisämetsästäjää vielä joukkoon seuraavalle viikolle.

Epäuskoisena asiasta lähdin kerholta. Seuraavana iltana ei kuulunut Nickista mitään ja hautasin jo koko ajatuksen. Mutta keskiviikona sain Nickiltä sähkopostia, jonka mukaan seuraavalle viikolle, joka oli viimeinen metsästysviikko kyseisellä outfitterillä olisi pari ylimääräistä lupaa.

Yksin ei moiselle matkalle viitsinyt lähteä. Vaimokin sattui olla töissä, joten nopea galluppi samana kesänä jousiharrastuksen aloittaneelle sekä samassa firmassa työs-kentelevälle Laurosen Pasille. Pasi oli valmis kuin partiopoika.

Seuraavana lauantaina pakattiin sitten tavarat Chevy Blazeriin ja ajeltiin 15 tuntia ylöspäin Ontarioon Wawang lake nimisille leirikeskukselle, joka järjesti syksyisin mustakarhujahtia.

Karhuja metsästettiin syötiltä. Metsästys tapahtui omalta treestandilta, jolle kiivettiin puuhun väijyyn noin 10-15 metrin päähän syötistä. Syötti vietiin samalla kun mentiin metsästämään. Jahti aloitettiin aamusta, mutta karhu sattoi tulla mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

 
Odotusta

Ensimmäisenä päivänä karhuoppaamme Terry kuljetti meidät passipaikoille. Tässä vaiheessa oli mahanpohjassa vielä melkoista kutinaa. Edellispäivänä viety syötti oli häipynyt ja Terrry kertoi tietävänsä, että tällä syötillä käy päivittäin useita eri karhuja. Pari ensimmäistä tuntia menikin sitten jokaista risahdusta kuunnellessa. Pian päivä kuitenkin kääntyi iltaan ja karhuja ei vain näkynyt.

Seuraavana päivänä passiin mentiinkin sitten jo anivarhain. Syötti oli häipynyt taas. Kuin mielenosoituksena karhu oli kaynyt jättämässä myös haisevat ’terveisensä’ treestandin alle.

Pari ensimmäistä tuntia kului luontoa seuraillen. Aina välillä oravien ja Blue Jay lintujen meteli säpsäytti ja sai tiukentamaan otetta jousen kahvasta. Mitään ei kuitenkaan ilmaan-tunut näkösälle. Edes eväiden syönti ei tuntunut auttavan. Monen pitkän tunnin kuluttua alkoi päivä taas näyttää loppuun pelatulta. Tuli vahva tunne siitä, että karhut odottelivat jossain kaikessa rauhassa paikalta poistumistani.

Mielessäni alkoi häämöttää paikan vaihto. Lähes kaikki leirin muut metsästäjät olivat jo nähneet karhuja, mutta minä en. Ajatus kolmannesta päivästä samassa puussa ei tuntunut houkuttelevalta. Olin varma että karhut tiesivät kupletin juonen ja eivätkä tulisi paikalle ennen pimeää. Illan hämärtyessä laskeskelin kellosta, että puussa oli tullut vietettyä yhtäjaksoisesti yhdeksän ja puoli tuntia.

Leirille palattuamme tuli Terry kyselemään kuulumisia. Selostin hänelle tilanteen ja ilmoitin toivomukseni passipaikan vaihdosta. Mieli kuitenkin synkkeni kun Terry hetken tuumittuaan totesi, että ei vaihdeta vielä. Epäuskoisena tuumailin, että pakko kai se on luottaa oppaaseen olihan hänellä kuitenkin monikymmenvuotinen kokemus takana.

 
Kolmas päivä toden sanoo

Yön yli nukuttuani ei samaan passiin meneminen tuntunut enää niin vaikealta. Syötti oli yön aikana tietenkin taas viety. Varauduin mielessäni pitkään päivään ja mietiskelin jo seuraavan päivän passipaikan vaihtoa. Terryn mukaan tämä olisi viimeinen päivä tässä passissa jos karhua ei näy. Ensimmäiset pari tuntia menivät leppoisasti, mutta puolenpäivän aikoihin alkoi taas odotus maistua pitkältä.

Aikani kuluksi päätin ruveta kuvaamaan syötillä käyviä oravia. Muutaman kuvan otettuani siirsin kameraa oikealle kuvatakseni puussa istuvaa Blue Jayta. Samalla hetkellä tajusin tuijottavani etuoikealla seisovaa suurta mustakarhua!

Hetken aikaa en ollut uskoa silmiäni, siinäkö se nyt on? Karhu oli yllättänyt minut täysin. Karhu seisoi vain 25 metrin päässä nuuhkien ilmaa. Karhun asento oli onneksi minusta poispäin. Hiljaa nostin kameran oksalle roikkumaan ja tartuin vieressäni roikkuvaan jouseen. Karhu näytti puntaroivan mielessään syötille tuloa. Muutaman pitkältä tuntuvan minuutin jälkeen se kääntyi ja lähti tallustamaan kohti. Syötille vievä polku kiersi vain viiden metrin päästä minusta. Jäykkänä kuin patsas odotin karhun kävelevän ohitseni.

Karhun ollessa syötistä enää muutaman metrin päässä vedin jousen vireeseen. Päätin ampua heti kun tilanne sallii. Odotin kunnes karhu painoi päänsä alas nuuhkiakseen syöttiä. Asetin jyvän kainalon taakse ja puristin liipaisinta. Nuoli sähähti matkaan ja valkoiset sulat hävisivät karhun kylkeen. Karhu horjahti ja lähti juoksuun. Ensimmäinen suurriistalaukaus jousella oli takana! Vain hetki ja karhun menossuunnasta olevasta tiheiköstä kuului kahadus. Hyvältä kuulosti, ihan selvästi jotain ’isoa’ meni nurin.

Odottelin kärsimättömänä pakolliset puoli tuntia. Laskeuduin puusta alas ja lähdin jäljittämään verijälkeä. Käveltyäni muutaman metrin pusikkoon näin karhun makaavan kaatuneen puun vieressä. Karhu oli juossut vain kymmenkunta metriä osumapaikasta.

 
Pasin karhu

Pasin väijyssä oli elämää joka päivä, mutta karhu antoi odottaa itseään. Kolmantena päivänä karhu kuitenkin uskaltautui tarpeeksi lähelle. Pasi ampui juuri ennen hämärää ja osuma meni vähän taakse. Osumapaikalla näkyi helakanpunaista verta. Katsoimme kuitenkin parhaaksi antaa ajan tehdä tehtävänsä ja palasimme leiriin ilmoittaen tilanteesta. Olimme kumpikin varautuneet siihen, että karhu jäljitettäisiin seuraavan päivänä päivänvalossa. Opas oli kuitenkin sitä mieltä että karhu haetaan pois samantien, muuten saattaa mennä lihat pilalle!

Karhun yöjäljitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Karhua ei kuitenkaan pimeässä löytynyt ja homma päätettin jättää päivänvaloon. Seuraavana päivänä karhu löytyi kuolleena loppujen lopuksi vain noin 100 metrin päästa ampumapaikasta. Karhu oli tehnyt ison puoliympyrän ennen tuupertumistaan.

Metsästys loppui sitten sopivasti molempien kohdalta samana päivänä. Loppuviikko otettiinkin sitten rennosti kanadalaisesta erämaatunnelmasta nauttien. Vieressä olleella järvellä käytiin kalassa ja siinä sivussa tuli omaa haukiennätystäkin paranneltua. Paikalliseen tapaan hauki piti tietenkin vapauttaa kuvanoton jälkeen. Lauantaina sitten pakattiin lihat ja karhuntaljat autoon ja aloitettiin pitkä, mutta kuitenkin jollain lailla kevyt matka takaisin Millwaukeehen. Reissu oli mennyt nappiin.

© 2006 Marko Kukkamaa