Kesäinen ständikokeiluni videokameran kanssa antoi hienoja luontoelämyksiä. Samalla vahvistui omalta osaltani toive siitä, että metsästysasetuksen muutosprosessi päättyisi suotuisasti sallien muun muassa valkohäntäpeuran myös jousimetsästäjän riistaksi.
Lapsuudenystäväni muutti pari vuotta sitten perheineen Urjalan kunnassa sijaitsevaan Tursan kylään. Naapurikunnassa Kylmäkoskella on kuvattu pääosa Jaakko Ruolan ja Juha K. Kairikon ansiokkaan, CIC:nkin palkitseman Valkohäntäpeura-kirjan kuvista. Toisen naapurikunnan, Vesilahden alueella sijaitsee Laukon kartano, jonka mailla amerikansuomalaisten 1930-luvulla lahjoittamia peuroja aluksi tarhattiin ennen vapauttamista luontoon. Näillä perusteilla oli syytä odottaa voimakasta peurakantaa alueella, kun ensimmäisen kerran suuntasin auton keulan kohti Tursaa keskikesällä viime vuonna. Käsitys varmistui jo tuolla reissulla, mutta osin ständin puuttuessa toimitusajan venähdettyä ja toisaalta sosiaalista syistä peurankyttäys jäi tuolloin vähemmälle. Tänä kesänä oli aika korjata tilanne. Alueen komeiden kuusimetsien ja monimuotoisten peltosaarekkeiden sävyttämälle maaseudulle palasi muutenkin mielikseen.
Oululaisen näkökulmasta valkohäntäpeura on lähes eksoottinen hirvieläin – aikoinaan yritettiin lajin siirtoistutusta myös Oulun seudulle, mutta tässä epäonnistuttiin ja valkohännät ovatkin seudulla harvinaisia vieraita. Vahvistuva metsäkauriskanta ei sekään vielä ole mitenkään vertailukelpoinen Pirkanmaan alueen peuratiheyden kanssa. Varovasti uskalsin toivoa onnistuvani pääsemään parin illan kyttäyskokeilun aikana jousiampumaetäisyydelle peuroista – ”aseena” siis kuitenkin jousen sijasta videokamera. Tähän aikaan vuodesta, heinäkuun puolivälissä, ruutiaseen käyttäjäkin joutuisi jättämään aseensa kaappiin.
Tuloiltana yhdentoista aikoihin Markku ajelutti minua autolla katsastamassa talonsa läheisiä peltoja, jotta saisin ainakin karkeaa käsitystä hyvistä kyttäyspaikoista. Tuskin pääsimme kahta kilometriä talolta, kun näimme pienellä kesantopellon palasella yhden varsin komeasarvisen pukin naaraan kera. Eläimet antoivat meidän tarkastella autosta aikamme, kunnes vetäytyivät rauhallisesti metsän suojaan. Auton takaosassa matkustavat kolme koiraa eivät edes huomanneet peuroja. Ajon jatkuessa pääsimme lyhyessä ajassa näkemään pelloilla monta muutakin peuraa, joista yksi oli nuori pukki. Lupaavaa!
Seuraavana iltana olin puoli kahdeksalta pystyttämässä kyttäyspaikkaa edellisiltaisen ison pukin havaintopaikan läheisyyteen. Heti kesantopellon vieressä oli pieni hakkuuaukko. Metsän ja hakkuuaukon rajalla kulki peurojen käyttämä polku pellolle. Asensin ylimääräistä kolistelua välttäen puupassin aivan polun vieressä olevaan mäntyyn vain noin kolmen ja puolen metrin korkeuteen siten, että minulla oli esteetön näkymä hakkuuaukolle vasemmalle ja eteeni, sekä rajoitettu näkymä pellolle oikealle puolelleni. Takanani oli metsää. Reppu vielä köydellä vetäen puuhun, naamiohuppu kasvoille, kamera kuvausvalmiiksi ja sitten jännityksellä odottamaan, mitä tuleman pitäisi.
Noin yhdeksän aikaan sain ensimmäisen peurahavainnon. Naaras kuulosteli metsän ja hakkuuaukon rajalla yli sadan metrin päässä vasemmalla, miten juuri sopivasti säädin tarranauhaa takistani, kuinkas muutenkaan. Eläin paineli rauhassa takaisin metsään. Puoli tuntia myöhemmin näin kuitenkin odottamaani punaruskeaa väriä oikealla reilun kolmenkymmenen metrin päässä pellolla – komea pukki oli kiertänyt pellolle jostain selkäni takaa käyttämättä ständin ali kulkevaa polkua. Näytti samalle pukille kuin edellisiltainen autosta nähty. Kohta selvisi, että sillä oli kaverina toinenkin pukki, jolla oli pienemmät sarvet. Pukit ehtivät ruokailla näkyvissäni vain lyhyen aikaa, kun pellon viereiseltä, kahdensadan metrin päässä kulkevalta soratieltä sattui ajamaan kaksi mopoa. Isompi pukki loikki hakkuuaukon vastakkaisen laidan takaa kauemmaksi metsään, mutta pienempi tyytyi vetäytymään takanani olevaan metsikköön. Pian näinkin sen esteettä kuusten välistä vain viidentoista metrin päässä takaviistossa oikealla. Pukki eteni rauhallisesti syvemmälle metsään ja näin sen vielä uudelleen yhtä läheltä vasemmalla takaviistossa. Jäin odottamaan toivoen peurojen paluuta. Kului noin puoli tuntia, ja ilmeisesti äskeinen pienempi pukki seisoikin taas kuusten välisessä aukossa viidentoista metrin päässä takavasemmalla. Hieno tilanne, jota en halunnut tarkastella kameran mustavalkoisen etsimen läpi. Tyydyin osoittamaan kameralla ”sinne päin” ja ihastelin eläintä. Pukki päätti kuitenkin kääntyä kannoillaan ja asteli syvemmälle metsään. Loppuillan aikana sain havaintoja vain yli lentävistä lehtokurpista ja puolilta öin kapusin alas jättäen kyttäyspaikan odottamaan seuraavaa iltaa.
Seuraavana iltana olin passissa jo seitsemältä ja voimakas tuuli huojutti puuta niin, että olin tyytyväinen, etten ole merisairauteen taipuvainen. Onneksi yhdeksään mennessä tyyntyi, ja peuroja alkoi vähitellen saapua vielä paljon edellisiltaa paremmin. Ensimmäinen rapistelija oli hakkuuakon reunalla ruokaileva naaras, jota tarkastelin koivun lehvästöjen välistä. Tämä yksilö ei kuitenkaan tullut pellolle, vaan liikkui hiljalleen poispäin. Seuraava tulija olikin sitä hienompi havainto. Kuulin rapinaa vasemmalta puoleltani niin läheltä, etten enää uskaltanut kytkeä kameraa päälle. Tulija oli pukki, samannäköinen kuin edellisillan pienempi yksilö. Pukki tuli polkua pitkin kohti peltoa ja pysähtyi alle kymmenen metrin päähän koivun juureen ihmettelemään männyssä istuvaa omituista möykkyä. Se katsoi minua suoraan silmiin, jolloin sovelsin Jäkkärästä lukemaani vinkkiä ja suljin toisen silmäni. Pukki ei menettänyt hermojaan, mutta ei jatkanut polkua pitkin, vaan lähti kiertämään minusta nähden takaviistoon, ehkä yrittäen saada hajuaistillaan lisää selkoa minusta. Kaivoin varovasti digikameran takin taskusta ja sain sen kuvausvalmiiksi pukin ollessa viidentoista metrin päässä. Laukaus – ja välähdys! Pahus sentään, ei suinkaan ollut tarkoitus käyttää salamaa! Sivuttain seisova pukki hätkähti, mutta yllätyksekseni se ei sännännyt paniikissa metsään, vaan tuumaili hetken tilannetta poistuen sitten arvokkaasti.
Kohta havaitsin pellolla reilun kolmenkymmenen metrin etäisyydellä naaraan ja pilkullisen vasan ja ehdin saada näistä lyhyen pätkän videollekin. Seuraavaksi pääsin kuvaamaan naarasta, joka kulki hakkuuaukon poikki pellolle noin kolmenkymmenen metrin päästä. Näihin käsivaralta innostuksesta tärisevin käsin kuvattuihin otoksiin olisin jo ollut kohtalaisen tyytyväinen, mutta lisää oli tulossa: kuului jälleen rapinaa vasemmalta tulevan polun suunnasta. Kamera oli valmiustilassa, josta sen saa äänettömästi nauhoittamaan. Taas tuli sarvekas nuori pukki – uusi tuttavuus – ihmettelemään minua koivun juurelle alle kymmeneen metriin. Käänsin hitaasti kameran katsoen tilannetta toisella silmällä etsimen läpi ja toisella silmällä pukkia silmiin. Pukki ojenteli kaulaansa molemmille sivuille yrittäen saada minusta jonkinlaista käsitystä. Arvioituaan minut aivan oikein vaarattomaksi, otti pukki pari sivuttaisaskelta polulta poispäin ja lähti astelemaan aivan edestäni kohti peltoa. Puolimatkassa se pysähtyi muutamaksi sekunniksi esittelemään jousimiehelle vitaalialuettaan. Pellon reunaan päästyään pukki odotti lähes kymmenen minuuttia ennen kuin uskaltautui pellolle syömään.
Havaitsin pellolla vielä yhden uuden naaraan ennen kuin puoli kahdeltatoista totesin saaneeni kyttäyskokeilusta korkojen kera sen mitä uskalsin toivoa: seudulla on peuroja enemmän kuin hyttysiä! Liikaa kolistelematta purin kamppeeni ja kävelin autolle. Lyhyt ajomatka majoitukseen alkoi. Peura katsoi minua hämärässä illassa soratien mutkasta. Seuraavalla pellolla kaksi naarasta pomppi hännät pystyssä karkuun korkein loikin. Rohkenen epäillä, löytyykö näin hienoa peuraparatiisia edes lajin lähtömaasta. Olen myös vakuuttunut siitä, että samoin kuin lahjan saaja Suomen Metsästäjäliitto esityksessään ehdottaa, myös peuralahjoituksen aikoinaan tehneet amerikansuomalaiset soisivat kernaasti lajin mahdollistamat metsästyskokemukset myös meille jousimetsästäjille ilman, että meidän tarvitsee matkustaa meren takaisille peuramaille.
© 2007, Arto Ylisaukko-oja (teksti), Ari Kontiainen (kuva)
Juttu on julkaistu aiemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2007.
