Julkaistu

Jänisjahtia metsästystapahtumassa

Minulle metsästys tuo ensimmäisenä mieleen jänisjahdin ajavalla koiralla. Kuulaassa syksyisessä aamussa ajokoiran ajoa kuunnellessa on metsästys parhaimmillaan. Passissa ajon välillä loitotessa ja sitten taas lähetessä on jotain, joka täyttää kaikki odotukseni jännittävästä jahdista.

 
Aamutoimet

Sunnuntaiaamu oli jo valjennut kun heräsin siihen että joku heilutti makuupaikkana olevaa autoani. Kello oli varttia vaille seitsemän. Siitä huolimatta unet karisivat äkkiä silmistä kun muistin, että olisi tarjolla jänisjahtia, kunnon koiran ajamana. Jo edellisen päivän ajo, josta Henri kaatoi jäniksen, oli vakuuttanut minulle, että Lanton Juhan Niki koira oli ensiluokkainen ”jänispiiska.”
Aamutoimet sujuivat ripeästi, jonka jälkeen aloimme suunnitella passipaikkoja. Itse laskeskelin, että joen mutka leirisaunan edessä muodostaisi ohjurin joka ohjaisi jäniksen suoraan ”syliini” jos ajo kulkisi jossain vaiheessa joenvarteen.

 
Passissa

Suunnittelemalleni passipaikalle menossa en kuitenkaan pitänyt kiirettä, koska paikka oli jäkkärämäen takana. Pelkäsin näet, ettei ajon alkaminen kenties kuuluisi sinne. Ajo alkoi kuitenkin niin läheltä leiriä, että missasin ensimmäisen kierroksen ja jänis ehti mennä passipaikkani ohi ennen kuin ehdin sinne.

Noin puolen tunnin ajon jälkeen ajo lähestyi taas lupaavasti passipaikkaani aiheuttaen kihelmöintiä niskassani. Seisoin saunapolulla pienen rinteen taitekohdassa mistä pystyin seuraamaan kahteen suuntaan eri kohteita, josta oletin jäniksen tulevan näkyviini millä hetkellä hyvänsä. Ajo etenikin tiheässä kuusikossa n. 20 metrin päähän eteeni, missä koira kadotti jäljet. Alkoi armoton etsintä, mutta jänis tuntui hävinneen kuin taivaan tuuliin. Jänis oli todennäköisesti huomannut minut kun vilkuilin eri suuntiin ja todennut parhaaksi pakomahdollisuudekseen joen ylityksen? Aikansa etsittyään koira palasi taas kerran ajon loppumispaikalle ja läksi ajon tulosuuntaan, joten jännitys alkoi taas kohota, josko nyt hukka selviäisi ja ajo alkaisi uudelleen. Ei alkanut.

 
Riistalaukaus

Aikani odoteltuani olin jo luovuttamassa, kun aloin jostain kaukaa kuulla Nikin haukun joka lähestyi minua aivan kuin ensimmäisen ajon toistona. Tällä kertaa jänis putkahtikin esiin edessäni olevan kuusen takaa noin 10 metristä, tilanne oli todella nopea, käsi poskelle ja nuolta matkaan. Näin nuolen iskeytyvän maahan jossain jäniksen takana. Olinko ampunut ohi?

Harmitti niin, että mieleni teki työntää pääni takanani olevaan kusiaispesään, mutten ehtinyt, kun piti yrittää toivottomasti kahmia uutta nuolta ja nokittaa sitä jänteelle jäniksen lönkötellessä nuoleni ulottumattomiin kuusennäreen taakse.

 
Tunteiden paloa

Ei taaskaan auta muu kuin todeta että on se porkkanakin ihan kelpo einestä. Seurasin kuitenkin katseellani jäniksen menoa leirisaunan takana ja aivan yllättäen se otti ja kompastui johonkin ja jäi sinne teutaroimaan. Hölmistyneenä juoksin paikalle ja totesin että jäniksen vitaaleilla oli ihan nappi osuma. Siinä vaihtui metsästäjän epätoivo onnen riemuun: ”JES!”


   

Metsästä ei ikinä oteta mitään väkisin mutta aina silloin tällöin näköjään pitkäjousimiehellekin siunautuu tilaisuus korjata metsän satoa. Minua sadonkorjuussani auttoi tuo mainio koira Niki. Jälkikäteen kuulin, että ensimmäinen jänis oli todella onnistunut siinä edessäni eksyttämään koiran jäljiltään, mutta Niki oli etsinyt uuden ajatettavan, jonka toi minulle saaliiksi.

© 2007, Kari Rantamäki

 
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 4/2007.