Keväällä, kun ensimmäiset virtapaikat avautuvat ja jään reunalle alkaa ilmestyä karvapalloja, alkaa maa poltella kotona jalkojen alla ja on päästävä jokakeväiseen piisamijahtiin.
Pikkupoikana raudoilla ja vähän vanhempana pienoiskiväärillä piisameja jahdanneena tuntuu jousi nykyään ainoalta ja oikealta välineeltä piisamijahtiin.
Piisamin vanavedessä
Paras ajankohta jahdille on nahan kannalta mahdollisimman aikainen kevät, jolloin piisamit eivät ole vielä ehtineet rei’ittää toisiaan kiimataisteluissaan. Kovimman kiiman aikaan jahti on ”helpointa”. Piisamit eivät kiinnitä niinkään huomiota jousimieheen, vaan keskittyvät keskenään nahisteluun ja naaraiden jallittamiseen. Kiiman mentyä ohi piisameista tulee huomattavasti arempia ja vaikeammin lähestyttäviä.
Yleensä piisamin löytää alkukeväästä ruokailemassa sulien tai ruokailuavantojen reunoilta. Kevään edistyessä parhaat paikat ovat rannalla olevat mättäät, ruokolautat ja kekopesien reunukset. Piisamit ovat liikkeellä aktiivisimmin illan hämärtyessä, mutta lämpiminä kevätpäivinä päivää paistattelevan piisamin voi löytää kekopesän päältä auringonotosta.
Piisamia voi yrittää kyttäämällä niiden kulkupaikkojen varrella, mutta tehokkaimmaksi tavaksi olen todennut veneellä kiertelyn sulia ja rantoja pitkin. Yksin liikkuessa olen käyttänyt inkkarikanoottia tai pientä soutuvenettä. Molemmissa olen liikkumiseen käyttänyt pitkää sauvointa, jolla on kätevä työnnellä ja ohjailla venettä mahdollisimman äänettömästi sinne minne haluaa. Jousta olen pitänyt valmiina edessäni poikittain veneen/inkkarin keskituhdolla. Piisamin havaittuani työntelen sauvoimella veneen ”turvallisen” matkan päähän – lopuksi veneelle oikea suunta, ja sauvoimella hiukan kovempi tuuppaisu.
Veneen lipuessa ampumahollille, lasken sauvoimen äänettömästi veneeseen, otan jousen käteeni ja odotan pääsyä ampumatilanteeseen. Kahdestaan liikkuessa toinen voi keskittyä puhtaasti ampumiseen ja toinen hoitaa veneellä äänettömästi liikkumisen.
Välineillä on väliä
Välineinä piisamijahdissa olen käyttänyt taljajousta, joka on varustettuna retrieverin kelalla. Siimaa kelassa on noin 25 metriä. Yleisin ampumamatka on ollut noin 10–15 metriä. Nuolena olen käyttänyt pienellä leikkurilla varustettua normaalia hiilikuitunuolta. Ampumamatka kannattaa pitää mahdollisimman lyhyenä, koska piisami on liikkeissään äärettömän nopea. Jos piisami on aralla tuulella, ehtii se väistää nuolta, ennen kuin nuoli tavoittaa kohteensa.
Piisami on pieneksi eläimeksi hyvin sitkeä. Vuosien saatossa olen ampunut piisameita blunteilla, riistakauluksilla, judolla ja leikkureilla, siima nuoleen kytkettynä ja ilman siimaa. Parhaaksi yhdistelmäksi olen havainnut nuolen siimalla jouseen kytkettynä ja pienellä leikkurilla varustettuna. Silloin huonollakin osumalla saaliin saa aina siiman kanssa talteen, eivätkä nuolet joudu hukkaan.
Huonon osuman varalta veneessä olisi hyvä olla lopetuskapula, jolla voi tarvittaessa antaa nopeasti piisamille nuijanukutuksen. Siiman kastuminen kannattaa huomioida jahdin aikana, sillä märkä siima vaikuttaa paljon nuolen lentoon. Ampumamatkan kasvaessa nuolen lentorata muuttuu märällä siimalla huomattavan paljon verrattuna kuivaan siimaan.
Blunttia tai riistakaulusta en suosittele piisamille ollenkaan. Huonosta kulmasta ammuttuna bluntti tai riistakaulus ei läpäise piisamia, vaan ”kimpoaa” piisamista pois ja tuloksena on haavakko.
Kotosalla
Turkkitarpeiden lisäksi piisamissa on ainakin omasta mielestäni maukas ja todella pehmeänmakuinen liha, jota kannattaa kyllä maistaa. Syötävää piisamissa on eniten takajaloissa ja jonkin verran selän ulkofileissä. Nylkemisen jälkeen piisami ei kaipaakaan oikeastaan muuta kuin suolaa, pippuria, voita ja paistinpannua!
Tässä oli piisamijahtiin muutama vinkki, jotka perustuvat omiin kokemuksiini ja havaintoihini vuosien varrelta, emännälle piisamiturkkitarpeita jahdatessa.
Jos keväällä ei ole saumoja majavajahtiin tai emäntä kotona alkaa ihmetellä, että ”onpa ihana kun olet iltaisin kotona, etkä ole aina metällä”, niin suosittelen lämpimästi tutustumista kevätiltaiseen piisamijahtiin. Todennäköisesti et tule pettymään!
Jahtiterveisin,
Mika Rutonen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 1/2009.
