Kanalintuja, jousimiehiä ja petolintu

29.1.2010

in Metsästystarinat

Järjestimme yhden tynkämittaisen kanalintukauden jousijahdeista lokakuisena viikonloppuna Rantsilan Kärsämänkylässä Oulun Seudun Jousimetsästäjien kolmen hengen iskuryhmän voimin. Tähtäimiin oli tarkoitus saada etenkin teeriä ja pyitä, toivottavasti joku lintu reppuunkin asti.

 

Syksyn teerijahti ei ollut sujunut aivan odotuksien mukaan. Edellisten syksyjen ”varma paikka”, pienen maalaiskylän syyssoidinpelto, oli osoittautunut tänä syksynä kaikkea muuta kuin varmaksi pyyntipaikaksi, eikä yhtään nuolta oltu tuolla vielä ammuttu. Paikallinen maajussi ei tällä kertaa ollutkaan ajanut peltoa kerralla sängelle, vaan tuorerehun otto kasvatti sänkiosuutta pellossa leveämmäksi hitaasti viikkojen kuluessa.

Luultavasti tästä syystä lintuja ei tullut peltoaukealle entiseen malliin. Ne vähätkin tahtoivat jäädä koivuihin reilusti jousiampumaetäisyyden ulkopuolelle ruokailemaan tai jopa lensivät tylysti kaukaa ohi viitaten kintaalla pellossa oleville samettikuville. En ollut kuitenkaan katsonut asiakseni neuvoa viljelijää, miten peltotyöt pitäisi metsästyksellisestä näkökulmasta hoitaa. Lyhennetystä kaudesta huolimatta, teerikannan täydelliseen romahdukseen oli sentään vaikeampi uskoa kuin siihen, että linnut olisivat etsineet itselleen uuden soidinpaikan toisaalta.

Iltapäivällä 9.10. lähdimme ajelemaan Oulusta kohti Kärsämänjokivarren metsästysmajaa – minä, Aarrekorven Jarkko ja Julkusen Eino. Einolle kyseessä oli ensimmäinen vierailu paikkaan, jonka hän oli jo hurjien juttujemme perusteella ristinyt Jousimetsästyksen Mekaksi, melko vaatimattomista saalistilastoista huolimatta. Mökille saavuttaessa oli elohopea laskenut nollaan asteeseen. Purimme tavaramme autosta, laitoimme tulet varaavaan takkaan, pakkauduimme takaisin autoon ja hurautimme muutaman kilometrin päähän peltoaukean laitaan. Tarkoitus oli virittää passipaikat kuntoon jo illalla, koska aamulla oli muutenkin tiedossa melko aikainen herätys. Päivänvaloa ei meillä nytkään ollut enää käytettävissä kuin vähän alkuun.

Kävelimme autolta muutaman sata metriä pelipaikalle. Perinteinen kahden hengen peltopassimme oli ollut tapana pystyttää kesanto- ja heinäpeltoa erottavan, pajupensaiden reunustaman ojan kupeeseen lähelle lintujen soidinpaikan keskusta. Näin päätettiin tehdä nytkin, mutta lisäksi oli saatava kolmas mies jonnekin. Asia ratkaistiin siten, että Jarkon passi pystytettäisiin pellon vastakkaisella laidalla metsän reunassa, reilun sadan metrin päässä olevan pyöröpaalirivistön taakse. Tuosta paikasta voisi olla mahdollista ampua kahden pellon väliseen kolmiomaiseen metsäsaarekkeeseen koivuihin laskeutuvia teeriä. Molemmat kyttäyspaikat tehtiin naamioverkoilla paikalle vanhastaan jätettyjen tukikeppien varaan. Tiivistimme peltokojun kahdella ampuma-aukolla varustettua etuseinää vielä kuusenhavuilla, naamioverkko kun on sellaisenaan melko läpinäkyvää. Laitoimme metsikköön otsalamppujen valossa puunrunkoja vasten pari teerenkuvaa onkivapojen nokkaan, peltokuvat ehtisimme kyllä kylvää aamullakin.

Mökille palattuamme lämmitimme puilla sekä saunaa että mökkiä ja ammuimme pimeässä harjoituslaukauksia lampulla valaistuun taustapakkaan. Oli sovittu, että jos teeripaikka ei toimi, jäisi jahti tällä erää yhteen päivään. Muussa tapauksessa voisimme jäädä toiseksikin yöksi ja jatkaa jahtia vielä sunnuntaiaamuna.

 
Ensimmäinen teeriaamu

Haaveet teeristä tulivat uniinkin, niinpä pitkähköksi venähtäneestä illasta huolimatta ei tehnyt mahdollisimman tiukkaa herätä klo 6:20 aamukahvin keittoon, kun oli jo valmiiksi virittynyt jahtitunnelmaan. Onneksi auringonnousu ei tähän aikaan vuodesta ollut enää kovin varhainen, vaan ajoittui jo lähelle kahdeksaa. Tälle paikalle eivät linnut olleet koskaan tavanneet tulla ainakaan reilusti ennen auringonnousua. Siispä söimme rauhassa aamiaista ennen pellolle suuntaamista. Keli vaikutti lupaavalta: tyyntä ja neljä astetta pakkasta. Tosin vanhoina hyvinä aikoina eivät teeret olleet juuri säästä piitanneet, vaan lähes keli kuin keli oli kelvannut soidinilmaksi tuolla paikalla.

Yhden peltoaukealla olevan talon pihalla asusti häkissään kolme koiraa, joita emme halunneet herättää räksyttämään. Siispä sammutetuin lyhdyin auto parkkiin, kamat ovia paiskomatta kantoon ja hissukseen pellolle. Oli jo melko valoisaa. Kaikki olikin sitä vaille valmista, että laittaisimme samettikuvat peltoon. Koivuja vasten edellisiltana virittämämme samettiteeret olivat yön aikana saaneet kuurasta valkean selän. Laitoimme kahdeksan teerenkuvaa peltopassin edustalle määrämatkoille, jotka mittasimme laseretäisyysmittarilla passipaikkaan nähden. Ideana tässä oli se, että näkisimme melko tarkasti peltoon laskeutuvien lintujen etäisyyden ilman eri mittausta – avoimella pellolla kun etäisyyden arviointi on melko vaikeaa.


    Eino teeripassissa jahtikuntoon meikattuna

Hieman ennen auringonnousua olimme kaikki valmiina ja hyvin naamioituneina passeissamme – minä ja Eino peltopassissa ja Jarkko pellon reunassa koivujen alla. Aloimme suhautella teeripilleihin molemmista passeista toivoen, että kattaus tällä kertaa kelpaisi teerille. Aurinko oli ollut vartin verran ylhäällä, kun huomasin yhdessä Jarkon passin puoleisessa koivussa mustan linnun. Teerihän sen siinä – miten se noin huomaamatta tuohon pääsi? Einokin ehti tähystää samaa lintua, luullen sitä ensin poikkeuksellisen hyvin asetelluksi samettiteereksi. Kauempana pärähti käyntiin traktori. Toivoa sopi, ettei se tulisi pilaamaan tilannetta ja hakemaan juuri väärällä hetkellä pellon keskelle vielä jääneestä pidemmän heinän osasta lisää karjanrehua.

Hamusin käteeni videokameran kun arvelin, että kohta saattaisi Jarkon Bladerunnerista singota nuoli teeren kylkeen. Teeri näytti matalahkon koivun latvassa rauhalliselta ja meistä onnellisen tietämättömältä. Kuvasin lintua hetken, mutta alkoi näytää siltä, ettei mitään tapahdu. Soitin Jarkolle, joka vastatessaan alkoi melko kovaan ääneen manailla sitä, miten traktori varmaan tulee kohta pellolle häiritsemään. ”Hiljaa! Hiljaa!” kuiskin puhelimeen käskevään sävyyn ja sain miehen kuulolle. Jos lintu pääsi yllättämään peltopassimiehet, niin samoin oli käynyt Jarkon, jonka vieressä virtasi loristen vaimeammat äänet alleen peittävä oja. Valitettavasti kävi ilmi, että kunnollista ampumalinjaa ei löytynyt, vaan oksia oli välissä aivan liikaa ja matkaakin lintuun aika reippaasti.

Ei mennyt kauaa, kun näimme lähellä lennossa toisen teeren. Jähmetyimme liikkumattomiksi ja kyllä – teerikukko tuli matalalla ja laskeutui riemuksemme peltoon vajaan 30 metrin päähän peltopassistamme, parin metrin päähän yhdestä samettikuvasta. Lintu oli selin meihin. Odottelimme pienen hetken. Alkoi näyttää siltä, ettei lintu olisi aivan välittömästi saamassa seurakseen muita. Liian kauaa ei siinä tilanteessa kannattanut viivytellä. Nyt saatoin olla vieraanvarainen isäntä: antaa Einon ampua ja hoitaa itse videointia. Harjoitusmäärät huomioonottaen matka oli hänelle aivan realistinen. Varovasti Eino laskeutui reppujakkaralta polviasentoon sopivampaan kohtaan voidakseen ampua kojumme etuseinän aukon läpi. Lintu oli sen verran sivussa, että vartaloa piti kiertää aika voimakkaasti vasemmalle. Laukaus – ja valonokillinen nuoli singahti matkaan, kuitenkin hieman linnusta ohi. Sen verran teeri säikähti ilmojen halki viuhuvaa kepakkoa, että nousi siivilleen ja lensi aikaisemman teeren kaveriksi naapurikoivuun. Närhi tuli hetkeksi kojumme kattopuille istumaan, vain metrin päähän.

Puhelinsoitto Jarkolle. Hän oli pitänyt matalaa profiilia, eikä ollut nähnyt pellolla tapahtunutta tilannetta pyöröpaalinsa takaa. Valitettavasti toinenkin lintu oli liian hankalassa paikassa ammuttavaksi. Metsäsaarekkeeseen oli kuitenkin lentänyt kolmaskin musta teeri, joka pysyi peltopassista nähtävissä vain hetken. Sovimme, että Jarkko tutkii, olisiko tuo kolmas tulija hänen saavutettavissaan. Nythän meillä oli paikalla jo lintu per pyytäjä. Illalla olin selaillut mökillä kalenterimerkintöjä: kaksi vuotta aiemmin pellossa enimmillään nelisenkymmentä lintua soitimella! Nyt ei ollut soidinhommista tietoakaan.

Jarkko teki muutaman varovaisen nousun seisaalleen, kunnes löysi selvän linjan kohti kolmatta lintua. Jousi pitkään vireessä, lintu useammassa kympissä, laukaus – alta ohi. Linnut päättivät tässä vaiheessa vaihtaa maisemaa. ”Oulun Seudun Ohiampujat” oli saanut tilaisuutensa, mutta luontoystävällisesti heikentyneitä lintukantoja vaalien jättänyt ne tällä kertaa käyttämättä. Jarkon ohilaukauksen syyksi paljastui viisi metriä liian lyhyeksi arvioitu ampumamatka. Miksi emme olleet mitanneet etäisyysmittarilla kiintopisteitä valmiiksi myös tuosta passista? Oppia ikä kaikki, tuumasimme, ja päätimme jättää peltopassin pystyyn seuraavaa aamua varten. Jarkon passin sen sijaan päätimme tulla illemmalla siirtämään metsäsaarekkeen sisään, katajapensaan reunustamaan kuoppaan. Siitä olisi ehkä sittenkin todennäköisempää päästä ampumaan esteettömästi.

 
Pyytä seuruejahtina

Kello kävi kymmentä, kun olimme takaisin autolla valmiina siirtymään seuraavaan kohteeseen. Linnuntietä Temmesjokivarren pyymaastot eivät olleet niin kovin kaukana teeripellosta, mutta autolla tuonne toiselle puolelle jokea päästäkseen piti tehdä jonkinmoinen koukkaus. Edellinen kerta tuonne johtavalla metsätiellä oli muistuttanut safaripuistoajelua: ensin olimme nähneet läheltä komean uroshirven, sitten avoimella mäntykankaalla 40 metrin päässä marjastavan ukkometson. Tällä kertaa merkillepantavaa oli vain se, että tienvarren lukuisat hirvitornit olivat viikonlopusta ja jahtikaudesta huolimatta miehittämättömät.

Parkkeerattuamme auton metsätien päähän, soitti Junttilan Rauno ja kertoi nähneensä aikaisemmin aamulla jousimetsästysseuramme omilla mailla kymmenkunta teertä puissa. Sehän tiesi pyyntireissua sinnekin seuraavalla viikolla. Nyt marssimme kuitenkin jo osin lumisessa metsässä kohti jokivartta, pysähtyen pariksi kerraksi viheltelemään pilliin, kuitenkin ilman vastakaikua.

Viime päivien sateet olivat nostaneet Temmesjoen pintaa huomattavasti. Viime kerralla, tämä näin kaukana merestä vielä varsin pieni joki, ei olisi ollut edes melottavissa, nyt ei olisi ollut sen suhteen mitään ongelmaa. Kävelimme hieman jokivartta eteenpäin, hajaannuimme muutamien kymmenien metrien päähän toisistamme muiden sijainnit tiedostaen ja aloimme vihellellä pyypilleihin. Tilanne saatiin päälle välittömästi. Pyy vastaili innokkaasti aivan läheltä, en vain saanut sitä näkyviin. Tätä kesti muutaman minuutin, kunnes pyy pyrähti kauemmaksi minusta. Kohta kuului kopsahdus. Lintu oli lentänyt kuusen oksalle vain kymmenen metrin päähän Jarkosta, näyttäen itsensä vain osittain pyyntimiehelle paksujen oksien lomasta. Jarkon laukaus kuitenkin osui pyyn sijasta oksaan, josta nuoli jatkoi matkaansa joen suuntaisesti. Tämän paikan rauhaa oli nyt sen verran järkytetty, ettei viheltäminen enää saanut lintuja innostumaan. Jatkoimme matkaa läpi naavaisen kuusikon alavirtaan päin.

Metsässä tuntui olevan kovasti pyitä, jotka olivat ilahduttavan aktiivisia. Kaiken lisäksi vaikutti selvästi siltä, että kolmen muutaman kymmenen metrin välein hajautetun miehen voimin tilanteita syntyi oleellisesti paremmin kuin yksin tai kaksin – toki turvallisuuteen oli näin kiinnitettävä erityistä huomiota.

Lopulta olimme kaikki kolme lähellä jokea vedettömässä ojassa viheltelemässä pyille. Ympärillä pyöri kolme eri pyytä, yksi taas niin lähellä itseäni, että harvemmassa kuusikossa sen olisi ollut jo pakko näkyä. Ojan mutkan takana Eino teki erityisen ahkerasti töitä ja sai liverryksillään linnut innostumaan. Pyistä kauimmainen pyrähti lentoon ja laskeutui kuusikkoon Jarkon selän taakse. Jarkko kääntyi varovasti, veti hitaasti vireeseen ja tähtäsi yläviistoon. Lupaavaa. Laukaus lähti ja osui johonkin. Jarkon hillitystä tuuletuksesta päätellen kohteeseen! Judokärkinen nuoli, nappiosuma ahtaasta paikasta oksien lomasta vain viidestä metristä ja pyy kuusen oksalta vartaaseen. Näin oli saatu määritettyä myös Jarkon varma ampumaetäisyys.


   Jarkko ja varraspaisti

Nyt oli metsässä pieni juhlahetki, vaikka saalis oli kyllä pyyksikin sieltä pienimmästä päästä. Epäilemättä kuluneen kesän poikasia. Jos ruokatalous olisi jousimetsästyksestä kiinni, pitäisikin metsästää vaikka hirviä…

Vaikka jatkoimme yrittämistä ja näimmekin pyitä, ei uusia ampumatilanteita enää tullut. Siispä palasimme autolle ja ajoimme mökille syömään. Ennen saunaa kävimme vielä siirtämässä Jarkon passin uuteen paikkaan sunnuntaiaamua varten. Illalla katsoimme videolta, miten jenkkikollegat eivät tahtoneet osua jousillaan kunnolla edes vapitin kokoiseen maaliin.

 
Yllättävä luontoelämys aamupassissa

Seuraavana aamuna olimme taas pellolla seitsemän asteen pakkasessa toivoen teeriä paikalle. Eipä aikaakaan, kun yksi kukko suhisi männyn latvassa näkyvissä 200 metrin päässä. Äänestä päätellen toinenkin oli jossain lähistöllä. Vastailimme linnuille, ja aika pian ensimmäinen teeristä lensi koivuun yli 40 metrin päähän Jarkon passista. Toinen seurasi pian esimerkkiä. Molemmat olivat kuitenkin saavuttamattomissa ja pysyivät kiusallisen sitkeästi noilla meille epäedullisilla oksillaan. Olisi pitänyt olla paremmat ennustajanlahjat passipaikkaa valitessa.

Tilanne jatkui muuttumattomana yli tunnin. Aloin spekuloida Einolle, että huonolla tuurilla haukka saattaisi ilmestyä ja ajaa linnut karkuun, koska yksi haukka olikin pari viikkoa aiemmin käynyt kaatamassa samettiteeren pellosta.

Kohta molemmat linnut nousivat siivilleen ja lensivät kohti perinteistä peltosoidinta. Varmemmaksi vakuudeksi suhautin teeripilliin, mutta linnut lensivät siitä välittämättä ohitsemme ja taaksemme kesantopellon ylle. Toivoin niiden vielä kaartavan takaisin, kun näin jotain lähestyvän Jarkon passin suunnasta. Iso lintu, haukkako? Ei, vaan valtava kotka tuli matalalla ohittaen Jarkon vain kymmenen metrin päästä ja suuntasi kohti passimme edessä olevia samettiteeriä. Kotka näytti tulevan aivan syliimme! Vain viidentoista metrin päässä meistä se havaitsi huijauksen, eikä iskenyt kiinni kuviin, vaan kohottautui hieman korkeammalle ja lensi raskain, humisevin siiveniskuin ensin tulosuuntaansa ja lopulta autotien toiselle puolelle näkymättömiin. Mistään ei voinut päätellä, että se olisi havainnut meitä jousimiehiä. Itse olin vieraillut alkuvuodesta jopa kaupallisessa kotkankuvauskojussa kotkaa näkemättä. Petolintujen kuninkaan näyttävä vierailu oli hieno päätös jahtiviikonlopullemme!

© 2009, Arto Ylisaukko-oja, teksti ja kuvat

 
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 4/2009.

Previous post:

Next post: