Jahdissa jälleen ”näläkämaassa”, alue sijaitsee Taivalkosken keskustasta muutamia kilometrejä kaakkoon. Nälkämaan maastolla on ollut menneinä vuosina melkoinen ”kanitarhan” maine, ja nykyisinkin ihan kohtuulliset jäniskannat.
Löysään Nikin hakemaan ja istahdan kannonnokkaan odottelemaan ajon alkua. Tuttu paikka, tästä on alkanut moni jahtipäivä. Koirana milloin Jesse, Rontti, Ansa tai nykyinen Niki. Paljon on tämäkin alue vuosien saatossa muuttunut hakkuiden ja uusien metsäautoteiden johdosta. Muistoja riittää melkein joka kohtaan. Tuolta mäen takaa lähti se Jessen kettuajo, siitä läheltä mistä Ansa sai sen ensimmäisen jänisajonsa ja tuohon taas kaatui Rontin ja Ansan yhteisestä ajosta se iso valkoinen ja…
Jaa, Niki jo huutelee, että olis jänis jalkeilla. Kuuntelen hetken ajoa. Samalla lailla kiertää kuin ennenkin. Siirryn passiin teiden risteykseen. Eipä kuitenkaan näyttäydy jänis vielä ekalla kierroksella. Ajo takkuaa vähän soratiellä, mutta jatkuu pian metsän puolella. Taitaa olla pikkujänis, taas tiellä. Ja niin onkin, tuoltahan se jo loikkii kohti passiani.
Päästän pupun kahteenkymppiin ja vedän jousen vireeseen. En ruukaa yrittää pysäyttää jänistä vihellyksellä tai muutenkaan äänellä. Jos koira ei huuda ihan perskarvoissa kiinni, niin kyllä se yleensä pysähtyy tuosta pikku liikkeestäkin, joka jousen virittämisestä tulee. Ja jos ei pysähdy, niin sitten ammutaan juoksuun…
Nyt kuitenkin toppaa ihmettelemään ojassa seisovaa jousimiestä. Istuu lähes päittäin, tähtäinpiikki ensin päässä mutta lasken kuitenkin piikin pistokuoppaan ja päästän nuolen lentoon. Jänis vain kaatuu eteenpäin ja jää liikkumattomana maahan. No, tästähän voisi sanoa jenkkityyliin että ”clean, quick kill”!
Nuoli löytyy ehjänä vastapenkasta. Oli osunutkin siihen pistokuoppaan ja tullut ulos lavan takaa. Odottelen koiran kaadolle ja palkitsen sen sisäelimillä.
Koira autoon ja kotia, tämä on niitä hetkiä kun jousella ja suomenajokoiralla saaliin saaminen tuntuu peräti helpolta!
Rusakkoa ständiltä
– Se olis sitte viimenen pyyntipäivä.
– No, niinpä olis. Vieläkö sulla on rusakoita riittäny?
– On niitä käyny siinä ruokinnalla. Mitäpä jos tuun tänä iltana kytikseen?
– No voishan nuita vielä kokeilla.
Jokseenkin tuohon tyyliin jutusteltiin Askon kanssa sunnuntain jousitreeneissä Tuiskulassa. No eipä siinä muuta kuin harjoitusten jälkeen takaisin Sieviin vaihtamaan jahtikamppeita päälle ja illaksi taas Nivalaan.
Askolla oli parikin ruokintapaikkaa. Toiseen kytätään ständiltä ja toiseen vanhan rakennuksen ikkunasta. Valitsen ständin ja nousen puuhun odottelemaan. Ständille oli nousu alumiinitikkaita pitkin, jotka pitivät aika meteliä puusta tippuvien vesipisaroiden osuessa siihen. Ajattelin ensin, että eihän tähän meteliin mitään tule, mutta päättelin kuitenkin rusakoiden jo tottuneen tikkaista kuuluvaan kilkatukseen. Ja vaikka lämpötila olikin pikkusen plussan puolella, niin viluhan siinä istuessa alkoi pikkuhiljaa kiusaamaan.
Mieleen tulee syksyinen Afrikan reissu. Ei tarvinnut palella passissa ja elukoitakin näkyi vähä eri malliin ja… Hetkinen, nuo varjot tuolla kuusen juuressa on kyllä vaihtaneet paikkaa! Ja kyllä, rusakkohan siellä istuu. Loikkii kuitenkin takaisin varjoihin, mutta vain palatakseen heti kohta takaisin. Rusakko menee nuolukivitolpalle, mitä vasten nousee seisomaan ja alkaa nuolla sitä. Nostan jousen hitaasti pystyyn ja vedän laukaisulaitteen poskelle. Alkaa olla jo sen verran pimeää, että pitää varmistaa tähtäyspiste pariin otteeseen jänteen vierestä, piipperin läpi ei oikein enää näe. Nuoli lähtee ja osumasta kuuluu kova rusaus. Rusakko poistuu paikalta. No voi pas… Eipä tainnu olla mikään nappiosuma tällä kertaa.
Kertailen tilannetta mielessäni. Nuolukivelle on matkaa parikymmentä metriä. Rusakko seisoi sivuttain sitä vasten. Osuman täytyy olla alhaalla, jossain lonkkaluulla ehkä, ja se voisi selittää rusauksen osumasta.
Odottelen ehkä vartin, sitten laskeudun alas ja menen nuolukivitolpalle. Pusikkoa kohti johtaa verijälki, jota lähden taskulampun valossa seuraamaan. Noin parinkymmenen metrin päästä huomaan rusakon makaavan ojanpenkalla. Ammun vielä varmuudeksi paikkonuolen ja ensimmäinen rusakkosaaliini on tosiasia. Ei tuolla pohjoisempana, missä pääasiassa olen metsästellyt, vielä rusakkoja näe.
Ryypitään vielä kaatokahvit Askon luona ja todetaan jänisten metsästyskausi tältä talvelta päättyneeksi.
Toorumin tulikaste
Jänisjahti alkoi tänäkin vuonna keskellä viikkoa. En viitsinyt ottaa töistä vapaata, pitäisi säästellä vapaapäiviä hirvijahtiin. Mutta viikonloppu tuntuu olevan niin kaukana, että päätän lähteä töitten jälkeen liiton alueelle. Pääseepähän edes koira vähä jaloittelemaan.
Päivä on ollut kohtuu lämmin ja aurinkoinen. Ei siis mikään ihannekeli iltajahdille koiran kanssa, mutta jospa ne nälkäisimmät jänöt olis jo lähteneet liikkeelle. Töitten jälkeen äkkiä kämpille ja mehtäkamppeet pikavauhtia päälle. Kun koppaan vielä toorumin seinältä pyssyksi niin jopa alkaa koirakin tajuta että tästähän mahtaa päästä vielä mettään! Koira autoon ja kohti jahtimaita.
Tuon pitkäjousen laitoin aika äskettäin, mutta se on tuntunut alusta asti niin käteen sopivalta, että uskaltaa jo ensimmäistä kertaa ottaa jahtiin mukaan.
Ajan liiton alueelle keskitien päähän ja päästän koiran hakuun. Alan ajankuluksi ammuskelemaan plunteilla kantoja, mättäitä yms. ”maaleja”. Ja niinhän siinä käy kuin monesti ennenkin, lopulta ampuu nuolen hukkaan ja sitä etsiessä alkaa ajo! Kuuntelen hetken ajoa. Pienellä alueella tupurilähtöjä, jotka kuitenkin joutuu jo kohta hukkaan. Taitaa kesäinen jäniksenpenikka siellä pinkoa piilosta toiseen. Jatkan nuolen etsiskelyä, ja se löytyykin sammalikon alta.
Lähden kävelemään talvitien pohjaa kohti ajoa, joka on tasaantunut jo sujuvaksi alun syöksyilyn jälkeen. Mietin, että joutais ottaa jo koira kiinni, onhan se vielä kesäkunnossa ja huomenna olis työpäivä ja… jänis.
Jänis juoksee talvitietä vastaan, tulee kaikessa rauhassa muutaman kymmenen metrin päässä. Päästän sen kymmeneen metriin ja vedän jänteen poskelle. Eipä pysähtynyt tällä kertaa, vaan jatkaa samaa rauhallista vauhtia kohti jousimiestä.
”On tuo kyllä aika pieni…Vaan on tuo jo aika lähelläki!”
Ja samassa tulee tulikomento jostain mielen sopukoista. Nuoli vetää uuden jakauksen jäniksen korvien väliin ja naulaa sen selkärangan kautta maahan neljän metrin päähän. Jänis potkaisee pari kertaa ja peli on ohi.
”No eipä tarvinnu sitte pitkään ootella jänispaistia tänä syksynä! Eikä taida tarvita kypsytellä koko päivää… ja taitaa tuon kokoisen jaksaa syödäkin kertaistumalta.” Vaan hälläväliä, jänis mikä jänis!
Vastakurvailua
Okei. Tunnustetaan. Olen sekakäyttäjä, siis näissä jousihommissa. Käytän, ja nautin, kaikista metsästyslaillisista jousityypeistä sen enempää kiihkoilematta minkään puolesta tai mitään vastaan.
Seinältä löytyy tällä hetkellä kolme taljaa, pitkäjousi sekä vastakaarijousi. Ainoa ”pakkomielle” on vaan se, että jokaisella jousella on saatava myös saalista. Taljat ja pitkäjousi olivat jo paikkansa lunastaneet, mutta tuo nykyinen vastakurvi odotteli vielä sitä ensimmäistään.
Jahdissa taas liiton alueella täällä Sievissä, keskitien varressa. Maa on vielä paljaana, vaikka jänikset on jo lähes puhtaassa talvikarvassa. Aseistuksena tällä kertaa vastakurvi-kärppä, jonka olen saanut ”koulutettua” pitkähkön treenauksen jälkeen jahtikuntoon.
Nikillä on haku venähtänyt aika pitkäksi. Jokohan alkaa ukkoa ikä painaa? No, jo kuuluu alkukiljahdukset ja peli on taas käynnissä. Koira on kulkeutunut aika kauas haun aikana ja lähden kävelemään kohti ajoa.
Saavun tuttuun passipaikkaan. Tästä sai Harri jäniksensä, Nikin ajosta sekin. Ja tuoltahan se jänis jo tuleekin. Valkoisen jäniksen huomaa jo tosi kaukaa lumettomana aikana. Lieköhän se syynä, kun teen pysäytysyrityksen vähän liian aikaisin, eli vedän jänteen poskelle kun jänis on vielä parinkymmenen metrin päässä. Normaalisti päästän jäniksen reiluun kymmeneen metriin, kun on vaistopyssy mukana. Ja tällä kertaa jänis tietysti pysähtyykin heti. Mielessä käväisee että vähän on kyllä kaukana, mutta samassa nuoli lähtee…
”Jess, täydellinen osuma!” Jänis tekee täyskäännöksen ja lähtee loikkimaan poispäin kaatuen pian ojaan. Kaksilapainen leikkuri on katkonut ”letkut” jättäen kuitenkin pumpun ehjäksi. 12 metriä pitkää verijälkeä olisi tarvittaessa erittäin helppo seurata, vaikka viimeiset pari metriä onkin menty jo ”kuivana”. Koiraa, joka tuntuu olevan yllättävän paljon jäniksestä jäljessä, odotellessa suolistan saaliin ja asettelen kaiken koiraa vaille valmiiksi kuvien ottoa varten. Mutta kohta ajo menee jo ohitseni parin sadan metrin päästä. Siis sillä onkin toinen otus ajossa?
Seuraan tutkasta kun ajo menee tien päähän ja siitä yli. Sitten uusi tutka tekeekin tepposet ja hukkaa yhteyden koiraan haukun edetessä pikkuhiljaa kuulumattomiin.
Loppupäivä meneekin koiraa odotellessa. Onkohan ajossa tällä kertaa kettu vai mikä, kun ei kuitenkaan palaa lähtö maisemiin koko päivänä. On muuten tosi orpo olo, kun ei haukkua kuulu eikä tutka kerro koiran olinpaikasta mitään. Iltapäivällä Niki kuitenkin palailee tutkan ”kenttään” ja tuleekin jo kutsumalla pois.
Teksti ja kuvat, Juha Lantto
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 1/2012.
