Julkaistu

Kuusipeura- ja villisikajahtia Bulgarian vuoristossa

Kahteenkymmeneen metriin oli taulupakan päälle viritytetty parisataakiloisen villisian talja. Tähtään etujalasta aavistuksen taakse ja melko alas, käy mielessäni. Tähtään huolella ja ammun rauhassa pienen nipun.

Melko autenttinen maalitaulu
Mitko Rusev – henkilökohtainen metsästysoppaani seuraavat päivät – tarkkailee vieressä, nyökkää tyytyväisenä niputtaen vielä nuolen samaan kasaan 15 jousimetsästysvuotensa kokemuksella, katsoo minuun ja sanoo: ”Kyllä sinä täältä saalista saat”. Pienen varauksen hän kuitenkin jättää; ”Kun ei ole lunta, eläimet eivät liiku ajallaan. Pitää nähdä enemmän vaivaa.” ”Tämä sopii minulle”, vastaan.

Tätä kirjoittaessani tammikuulla 2014 olen ollut jousimetsästäjä jo kymmenen kuukautta. Tai ylipäänsä metsästäjä. Kun pari vuotta sitten jäin eläkkeelle, meillä Sipoon Gumobostrandissa eli kaurispopulaatio. Niitä piti hätistellä kasvimaalta ja eräänä aamuna rouvani sanoikin minulle: ”Voitko tehdä noille kauriille jotain, nehän syövät koko sadon, ja kruunutillit menivät viime yönä?”. Kun työurani liikkeenjohdon tehtävissä oli totuttanut kaikenlaisiin haasteisiin, vastasin: ”Kyllä varmaan, mutta täytyy ensin vähän selvittää asiaa.”

Vaikka tila, jossa talomme sijaitsee, on vain vajaan hehtaarin kokoinen, ei se todellakaan olisi este kauriin ampumiselle. Sitä ennen pitäisi vain olla metsästystutkinto, -kortti ja – ase. Naapurisovun kannalta jousi kuulosti miellyttävämmältä. Vuosi sitten talvella 2013 suoritinkin metsästäjätutkinnon ja maksoin luvan. Ostin jousen ja kaiken muun tarpeellisen ja sain Jorma Karjalaiselta ensimmäiset neuvot ampumiseen. Kävin IBEP -kurssin ja aloitin kesää kohti takapihalla ankaran harjoittelun. Viime kesänä kauriita ei kuitenkaan näkynyt, liekö ollut pihapiirissämme talvella ajoittain päivystänyt pantailves, joka taisi hoitaa asian puolestani. Kauriit siis menivät parempiin suihin, mutta hyvä harrastus jäi handuihin!

Minulla on vuosikymmenten mittaan ollut tapana käydä aina kevättalvella laskettelemassa. Muutamana viime vuotena olen laskenut myös Bulgariassa. Silmiin oli sattunut, että Bulgarian metsästyslainsäädäntöä on uudisteltu viime vuosina, ja se onkin jousimetsästyksen kannalta yksi Euroopan edistyksellisimpiä maita. Ajattelin yhdistää laskettelumatkaan muutaman metsästyspäivän. Tämän tietäen kyselin kontakteja maahan ja jousimetsästyspiireihin ja päädyin Suomen metsästyksen isojen poikien puheille. Niinpä sainkin heiltä erinomaiset kontaktitiedot. Kyselin Sacho Todorovilta, miten hän neuvoisi jousimetsästysasiassani toimimaan. Kuultuaan terveiset suomalaisilta metsästysystäviltään, hän ilahtui suuresti ja ohjeisti minut Lyubomir Petrovinpuheille, joka toimii hänen omistamansa metsästysresidenssiä ylläpitävän yhtiön Hunting Lodge ”Eledjikin ” johtajana. itse paikka sijaitsee vuoristossa yli kilometrin korkeudessa lähellä Ihtimanin kaupunkia noin 60 kilometriä Sofiasta itään – vain tunnin matka moottoritietä!

Hyvän lasketteluviikon jälkeen aikaisin maanantaiaamuna pakkaan tavarani autoon Sofiassa ja valmistaudun lähtöön. Kun metsästysresidenssi sijaitsee erämaassa, jossa ei ole katuja, ei siis voi olla katuosoitettakaan. Odottelen kuitenkin kylttiä tai tienviittaa, mutta eipä näy, vaikka kohdilla pitäisi jo olla. Jatkan sitkeästi Muhovon kylään asti, idyllinen pikkukylä vuoristossa padotun jokilaakson reunalla. Tiedän ajaneeni ohi, ja lähden takaisin tulosuuntaani. Nyt seuraan tien profiilia serpentiini serpentiiniltä, kunnes käännyn vuoren harjannetta pitkin ikipuiden reunustamalle metsätielle.

Mitko tulee pihalla ensimmäisenä tervehtimään, tai häntä ennen ehtii kyllä Arda, Mitkon karkeakarvainen mäyräkoiranarttu. Pian tulee pihalle myös Hary Irgev, paikan varajohtaja, luontomatkailuun erikoistuntuneelta opintosuunnalta Sofian yliopistolta hiljattain valmistanut metsänhoitaja. Hän kättelee ja pahoittelee samalla, että paikan johtaja – Lubo – on joutunut lähtemään työasioissa Sofiaan, mutta kertoo, että hän tulee kyllä tervehtimään. Mitko vie tavarat huoneeseeni, jousilaukku jätetään kuitenkin talon sääntöjen tapaan asehuoneeseen.

Ruokasali

Rakennus on sisustettu ylellisesti – huoneeni ei kalpene erinomaisellekaan hotellille. Yhteiset tilat hienoine trofeineen henkivät parhaasta keskieurooppalaisesta metsästyskulttuurista. Metsästystilan päärakennus on rakennettu perinteiseen bulgarialaiseen tyyliin. Metsästysmaita on riittävät 60 000 hehtaaria, josta aidattua aluetta on runsaat 400 hehtaaria. Lisäksi tilaan kuuluu erillisiä aidattuja alueita luontokatselijoille ja -kuvaajille sekä rauhallisia alueita poikastuotantoon. ”Aidatuilla alueilla ruokimme eläimiä. Lisäruokintaa on talvikaudella myös aitaamattomalla alueella, etteivät villisiat karkaa laakson maanviljelijöiden harmiksi”, kertoo Hary ja jatkaa: ”Alueella metsästetään kaikkia bulgarialaiseen faunaan kuuluvaa riistaa; sesongin mukaan punapeuraa, kuusipeuraa, metsäkaurista, muflonia ja tietysti villisikaa ympäri vuoden. Metsästää voi myös ruskeakarhua, sutta, pienpetoja, metsä- ja peltokanalintuja ja kyyhkysiä”.

Iltapäivän metsästyksessä ei ollut onnea. Villisiat tulivat avoimella alueella ruokintaan, mutta niin myöhään, ettei niitä nähnyt enää valon puutteessa puuständistä varmuudella ampua.

Aamulla herätyskello soi puoli seitsemältä. Varustetta niskaan viimeisen päälle, on ollut pakkasyö. Aamupalalla on tarjolla oman kanalan munia, omien lehmien maidosta tehtyä juustoa, paahtoleipää ja mustikkamarmeladia makean mielitekoon ja tietysti tuplaespresso, parasta laatua.

Tavarat autoon, koira etupenkillä jaloissa ajetaan pakkasaamuun, vuorijonot siintävät siniharmaan eri sävyissä auringon noustessa. Suunnitelma muuttuu, kun harjanteelta näkyy muutamia kuusipeuranaaraiden hahmoja. Peruutetaan ja u-käännös varovasti, peräännytään piilokojuun, joka on rakennettu maahan tammien katveeseen. Mitko lisää passiin tullessaan maissia ruokintaan.

aamuruokailijoita odotellessa

Odotetaan passissa tovi. Naaraiden sijaan paikalle asteleekin kuninkaallisen oloisen kruunupään johtama kolmen kuusipeurauroksen lauma, nuorin ylivuotinen, minun kohteeni. Lähestyvät varovasti – yli viidessä kympissä käyvät tutkimassa vanhan ruokintapaikan ja poistuvat arvokkaasti. Katson sanattomana liikkeen sulavuutta. Suurin sarvipää kannattelee sarviaan ylpeänä, askel rullaa vaivattomasti ja se etenee kuin huomaamatta, lipuen. Onpa todella kaunis eläin myös harmaassa talvikarvassaan, ajattelen.

Keskikokoinen haistaa kuitenkin uuden maissin ja kääntyy takaisin. Kohta tulevat kaikki kolme. Ne lähestyvät hyvin epäluuloisina. Ovatko ne vaistonnet meidät, vaikka tuulen alla olemmekin? Näykkivät uloimpia jyviä 25 metrin päässä, olin mitannut aiemmin. Kun kohteeni asettuu aterioimaan etuviistosti, vedän jousen vireeseen, tähtään ja odotan, kunnes on pakko purkaa varovasti. Eläimet huomaavat kuitenkin liikkeen ja loittonevat muutaman askelen, mutta palavat takaisin. Kohteeni kääntää nyt kylkensä, tähtään huolella etujalan jatkeeksi ja puristan laukaisun.

Jotain erikoista tapahtui! Nuoli lentää kummallisen epämääräisesti ja osuu lähes poikittain, raapaisee peuran selkää, kimmahtaa siitä ja lauma säntää pakoon. Mitko on yhtä ihmeissään kuin minäkin ja näyttää kädellä, miten nuoli lensi. Yhtä aikaa oivallamme, mitä tapahtui; jousen jänne oli iskenyt paksun takkini hihaan. Nolona kaivan taskusta rannesuojan, jonne oli unohtanut sen lisätessäni viimaa vastaan päällimmäisen takin. Kiinnitän suojan paikalleen ja kiroilen, miksi en tehnyt tätä aikaisemmin? Varma saalis katoaa omaan typeryyteen.

Haen nuolen. Maasta löytyy pieni tukko peuran irti leikkautuneita karvoja. Leikkurin terä on hipaissut peuran selkää mennessään. Yhdessä sulassa on pieni veripisara. Hyvä uutinen siis on, ettei peura loukkaantunut pahasti, vain pieni viiltohaava ihossa, joka paranee nopeasti.

Nolosta mokastani huolimatta hyvä lounas residenssissä nostaa taas mielialaa kummasti. Mitko on lukenut Hemingwaynsa minua paremmin, kun hän muisti, että lounaalla nautitut oluet ennen metsästykseen lähtöä tuovat metsästysonnea. Näin uskoimme mekin ja otimme oluet hyvän lounaan kanssa, kilistimme ja toivotimme metsästysonnea. Ja kohta olimme valmiina iltapäivän metsästykseen.

Ajettiin taas muutama kilometri jyrkkiä kiemurtelevia teitä vuoren rinnettä alas laaksoon, nyt aidatulle alueelle, jossa pysähdyttiin harjanteen taakse. Varovasti hiipimällä harjanteen laelle, johon puiden katveeseen oli rakenneltu piilokoju – varta vasten jousimetsästäjän tarpeisiin. Mittailin taas huolella ampumamatkat, tarkistin Tarantulan rannesuojan kireyden, ettei aamuinen moka vain pääse toistumaan. Odottamaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua Mitko kiikaroi ja katsoo minua merkitsevästi ja viittoo varovaisuuteen. Omalta paikaltani en vielä näe mitään, kunnes metsän reunasta ilmestyy ruokailuaukiolle yksi, sitten yhä useampi kuusipeuranaaras. Lasken lauman koon, 14 yksilöä. Mitko kuiskaa: ”Ammu sarvipäinen.” Yhdellä viimekesäisellä urosvasalla, joka vielä on jäänyt naaraiden laumaan, onkin pienet parinkymmenen sentin sarven alut.

Alan seurata sen liikettä. Naaraat liikkuvat varovaisesti ja asettuvat ruokaileman, nuori uros jää taakse niiden katveeseen. Urosvasa siirtyy vähitellen lähemmäs, erkanee muusta laumasta. Kun uros kääntyy vähitellen kyljittäin, vedän jousen vireeseen, tähtään ja odotan kunnes naaras siirtyy sivummas. Arvelen, että jouseeni ruuvatut 55 paunaa riittävät hyvin lävistämään eläimen. Sen jälkeen nuoli osuisi takana olevaan naaraaseen. Kun naaras siirtyy, siirrän tähtäimen uroksen etujalan yläpuolelle, puristan, nuoli lähtee, osuu ja uppoaa peuran kylkeen ja kuulen kumean poksahduksen. Kun jähmetyn jälkipitoon, tiedän, että nyt osuma oli juuri sellainen kuin piti. Sellainen, joita olen mielikuvaharjoitellut jo pian kokonaiset 10 kuukautta.

Lauma hajoaa laukkaan, urosvasa katoaa muiden mukana. Katson suunnan, muuta en näe pensaiden taakse. Kauttaaltaan kuplivan, hapekkaan veren kirkkaan punaiseksi värjäämä nuoli löytyy helposti ruokailupaikalta, osuma on hyvä. Seuraan verijälkiä pakolaukan suuntaan ja uroksen silmät lakkaavat värähtelemästä juuri, kun ehdin paikalle. Mitko taittaa havun, kunnioittaa saalista asettamalla havun sen suuhun, peittää osumahaavan oksalla ja ojentaa vereen kastetun havun minulle hattuuni. Ensimmäinen saaliini ikinä oli tosiasia. Alkaa tahattomasti naurattaa, hengitän syvään. Kaatokuvassa sekoitus hymyä ja hämmästystä, kai tämä nyt on totta.

STP60976

Huokaisen syvään yhä uudestaan, kun adrenaliinitaso alkaa laskea. Vähitellen palaan todellisuuteen. Huomaan, että metsästyskenkieni nauhat repsottavat auki ja nauhat ovat tuhannen sykkyröillä. Olen kävellyt piilokojusta pakolaukan päätepisteeseen eteeni katsomatta ja piikkipensaat, joita totisesti riittää, ovat riipineet kengännauhani. Kiristän nauhat ja naureskelen typeryyttäni.

Kertaan ja mittaan faktoja. Kuusipeura (Fallow deer, Cervus dama), ampumamatka 19 metriä, pakolaukka 33 metriä. Alle 1-vuotias uros, ensimmäiset sarven alut.

Nostamme saaliin avolavan kyytiin ja lähdemme kohti villisikojen ruokailupaikkaa. Autossa saan Ardasta nyt todellisen metsästyskaverin – se pyrkii nuolemaan veristä kättäni – se vaistoaa olevansa metsästäjän kanssa tekemisissä!

Ajamme pienen matkan kauniiseen, suuria tammia kasvavaan, jyrkkäreunaiseen purolaaksoon. Suurimpaan tammeen on rakennettu naamioitu kyttäyslava, kiipeän sinne ylös reiluun viiteen metriin. Puro solisee vieressä, muutoin täydellinen hiljaisuus. Hämärtyy. Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen Mitko viittoo taas valppauteen ja kohta ilmestyy ensin naaraita poikasinen, sitten isompia karjuja ja lisää porsaita, laumassa parisenkymmentä eläintä kaikkiaan.

Kun lauma asettuu ruokailemaan, valitsen sopimamme mukaan yhden porsaan etualalta 15 metristä ja alan seurata sitä. Se kääntyy kyljittäin, vedän jousen vireeseen, mutta juuri ennen laukaisua porsas kääntyykin kohtisuoraan ja odotan uudelleen kylkeä jousi viritettynä. Sivusilmällä tutkin muiden lähiporsaiden tilannetta. Sivummalla onkin yksi porsas kyljittäin ja vaihdan varovasti tähtäyksen siihen. Ylempänä rinteessä, siis lähempänä olevat villisiat ilmeisesti huomaavat sivuttaisliikkeen ja osa jo lähtee. Arvelin tilanteen mennen, mutta pikkuporsas jatkaa kuin jatkaakin ateriointiaan. Retina kohdalleen ja tähtäin kylkeen, puristus, poksaus ja jälkipito. Loppu lauma säntää tiehensä, porsas niiden mukana jyrkkään rinteeseen, mutta sen meno pysähtyy risukkoon, vain muutamia metrejä ja porsas kierii kuolleena rinnettä alas. Toinen kaato tunnin sisällä. Toinen havu hattuun! Porsas nostetaan kyytiin kuusipeuran seuraksi ja lähdetään kohti residenssiä ja asianmukaisia peijaisia. Pikkuisen oli ylpeä olo, kuin metsästäjällä ikään – luulisin.

Possu-nurin-13.1

Kun palaamme, on Mitkon VHF kertonut jo uutiset. Hary tulee ensinnä onnitteleman kaadosta, vaikka tiedän hänen tietävän, kertaan pikaisesti kaatojen yksityiskohdat. Istutaan takan äären, tilaan talon vanhinta viskiä, pyydän saada tarjota myös isännille. Keskustellaan yksityiskohdista, Mitkon kanssa kilvan kehumme toistemme ansioita. Kaksi kaatoa tunnin sisällä – ensikertalaiselle, en meinaa itsekään uskoa, vaikka kuinka todeksi tiedän kokeneeni. Mitko sanoo, että olen heidän ensimmäinen jousimetsästäjävieraansa, joka on kaatanut kaksi eri eläinlajia samana päivänä. Mutta tosiasiassa kyllä hän on metsästäjä, minä olin vain ampumassa.

Vaihdan pikaisesti vaatteet ja pian istumme päivällispöytään. Lubo oli palannut Sofiasta ja ottaa isännän tehtävät. Lisäksi Hary ja Mitko liittyivät päivällisseuraan.

Päällimmäisenä keskustelunaiheena olivat päivän kaadot. Tietysti keskustelimme jousimetsästyksen tilasta maailmalla, Bulgariassa ja Suomessa ja muista kiinnostavista asioista. Kerroin myös keskustelustani toissa iltana Sachon kanssa. Sen mukaisesti lupasin kotiin päästyäni tehdä tiedusteluja ja niiden pohjalta laatia ehdotuksen, minkälaisilla premisseillä suomalaiset jousimetsästäjät haluaisivat olla metsällä vuoristossa. Isännät taas puolestaan lupasivat räätälöidä juuri sellaisen paketin.

Seuraavan aamupäivän metsästyksen pilasi sumuinen sää. Metsästimme ständiltä ja myös hiipimällä, Arda sai villisian porsaan ajoon, mutta ampumaan en päässyt.

Lounaan jälkeen pakkaan EU- säädöksen ilman vientipapereita salliman – kymmenen kiloa itse metsästettyä lihaa – reppuun eilisillan saaliista. Hary pahoittelee, ettei voi rouvani ohjeiden mukaan laittaa kahta kinkkua, ampumani porsas oli ilmeisesti ajometsästyksessä saanut jalkaansa. Loput on kuusipeuraa, fileitä ja paisteja. ”Luulliset porsasta, luuttomat peuraa”, Hary ohjeistaa.

Tavarat auton, hyvästelen isäntäväen ja ajelen kohti Sofiaa. Reissu on kotiin lentoa vaille onnellisesti paketissa ja miellyttävästi muistojen aarteena.

Teksti ja kuvat: Pentti Karjalainen

(Juttu on julkaistu aikaisemmin Jäkkärässä 1/2014)

___________________________________________________________

Haluaisitko lähteä jousimetsälle vuoristoon Bulgariaan? Mitä ja miten haluaisit metsästää? Kuinka pitkäksi aikaa? Millaista palvelutasoa odotat? Mihin aikaan vuodesta? Avec mukana – mitä ohjelmaa toivot seuralaisille? Paljonko olet valmis matkasta maksamaan?

Vastaa kysymyksiin täällä.

Jos tarpeeksi kiinnostusta ilmenee ja toiveiden mukainen matka on toteutettavissa, toteutetaan se omakustannushintaan.