Tutustumme nyt hiukan tarkemmin kymmeniä tuhansia vuosia vanhaan mutta toisaalta mitä nykyaikaisimpaan metsästysmuotoon – jousimetsästykseen. Neliosainen “Johdatus jousimetsästykseen” -sarja perehdyttää jousimetsästyksen erityispiirteisiin, välineiden valintaan, huoltoon ja säätämiseen; ammuntaharjoitteluun ja lopulta “taikoihin” jotka mahdollistavat saaliin saannin.
“Pehmeäpohjainen kenkä laskeutuu kantapää edeltä tarkkaan harkittuun kohtaan maassa jalkapohjan ja varpaiden tunnustellessa piilossa vaanivia kuivia oksia. Metsästäjä jähmettyy, tarkkailee ja valmistautuu seuraavaan askeleeseen. Taidolla ja oveluudella, myös hyvällä onnella, onnistuu hän hivuttautumaan alle 20-metriin pientä kaurispukkia. Pienikin tuulensuunnan muutos tai harkitsematon liike paljastaisi metsästäjän.
Pukki hankaa keskittyneesti sarviaan matalalla roikkuvaan oksaan. Metsästäjä jännittää eleettömästi jousen, poimii tähtäyspisteen ja laukaisee. Partaveitsen terävä metsästyskärki lävistää puhtaasti eläimen vitaalialueen ja nuoli iskeytyy voimalla syvälle maahan. Kaurispukki pyörähtää ja ojentautuu katselemaan ympärilleen. Lyhyen kaarroksen jälkeen pukki putoaa kesken askeleen, edelleenkään tietämättä mitään metsästäjän läsnäolosta”.
Näin voi käydä, kun perusteellinen valmistautuminen ja tilaisuus kohtaavat.
Edellä esitetty pieni tarina kertoo tarkkaavaiselle lukijalle pitkälti koko jousimetsästyksen syvimmän olemuksen – lähikontakti ja taito luoda se, sulautuminen luontoon, anatomisesti oikean osumapisteen ja laukaisuhetken valinta, aseen hallinta, metsästyskärjen tehokkuus, luonnon häiriintymättömyys.
Lähelle riistaeläintä
Hyvä jousiampuja kykenee optimaalisissa olosuhteissa ampumaan tarkasti viiteenkymmeneen metriin ja jopa kauemmaksikin. Todellisessa riistatilanteessa “varma etäisyys” voi olla paljon lyhyempi tuulen, ampumakulman, maaston esteiden, jännityksen ym. muuttujien puuttuessa yhtälöön. Tyypillisin ampumaetäisyys on vajaat 20 metriä.
Jousilegenda Howard Hill kirjoitti 1950-luvun alussa kirjassaan “Hunting The Hard Way”: “Lyhyessäkin ajassa voi oppia hallitsemaan jousiammunnan niin, että pystyy kaatamaan riistaeläimen, jos se on sopivalla etäisyydellä. Mutta kyky päästä riittävän lähelle on todellakin toinen asia”.
Haasteellisuus vs. helppous
Nykyaikaiset jouset, olivatpa ne sitten taljajousia tai ns. perinteisiä jousia, ovat erinomaisen tehokkaita “erikoistyökaluja”. Jousimetsästäjille on tarjolla runsaasti valinnanvaraa. Yksi yleisimpiä kysymyksiä onkin: “Millaisella jousella ja lisävarusteilla kannattaa aloittaa”? Tähän kysymykseen tietää vastauksen lopulta vain metsästäjä itse vaikka hän ratkaisun tekemiseen saattaakin tarvita kokeneen jousimetsästäjän apua.
Jousimetsästykseen liittyy tietty polaarisuus, tasapainoilu haasteellisuuden ja onnistumistavoitteiden välillä. Haasteellisuuteen liittyy vaikeusasteen nostaminen ja onnistumisen maksimointiin puolestaan vaikeusasteen laskeminen. Useimmiten “totuus” löytyy jostain näiden kahden ääripään väliltä, riippuen kunkin käytettävissä olevasta ajasta, innostuksesta, taipumuksista jne. Painopiste voi myös vaihdella urakehityksen aikana.
Teknologian tarjoamista mahdollisuuksista huolimatta pysyy jousimetsästys vaativana lajina. Juuri haasteellisuus onkin se tekijä joka saa mielenkiinnon kohdistumaan jousimetsästykseen. Kokenutkin metsästäjä pääsee pikkupojan tai -tytön innostuksella opettelemaan uusia asioita – muussakin metsästyksessä hyödyllisiä erätaitoja.
Kasvua ja kehitystä
Taljajousen ilmestyminen jousimetsästysnäyttämölle 1970 luvun alussa veti runsaasti uusia jousimetsästäjiä lajin piiriin. Teknologia mahdollisti paljon nopeamman aseen hallinnan oppimisen. Aluksi taljajousien vedon kevennykset olivat vain 30%, hyötysuhteet huonoja, jouset pitkiä ja raskaita. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana kehitettiin ärhäköitä epäkeskopyöriä ja kevennykset nousivat jopa 80%:iin. Lyhyemmät, keveämmät, nopeammat jouset ja yhä keveämmät nuolet mahdollistivat pitemmät ampumamatkat. Lisäksi laser-etäisyysmittarit eliminoivat etäisyyden arviointi virheet.
Jousimetsästäjien määrä Pohjois-Amerikassa lisääntyi vuoden 1974 vajaasta miljoonasta 1.7 miljoonaan vuonna 1984. Tällä hetkellä jousimetsästäjien määrä National Sporting Goods Associationin mukaan on 4,6 miljoonaa.
Jousimetsästäjät ovat myös onnistuneet saamaan yhä enemmän saalista. Kaikkea kehitystä ei voida laskea teknologian “piikkiin”. Alan opastavien lehtiartikkeleiden, kirjojen, videoiden ja kurssien nopea lisääntyminen on auttanut saavuttamaan nopeammin paremman tiedon ja taidon tason. Kannettavat jahtilavat / -tasot (tree stand), kevyet kyttäyskojut (Blind), hajusteet ja kutsuntapillit muiden muassa ovat vaikuttaneet tulokseen. Jousimetsästäjät kokonaisuutena ovat entistä kokeneempia.
Oravista norsuihin samalla aseella
Pohjois-Amerikan mantereella jousimetsästyksellä menee todella hyvin. Kaikki lajit oravasta biisoniin ja suurimpiin karhuihin (ruskeakarhu, harmaakarhu ja jääkarhu) ovat tavanomaista jousiriistaa. Ovatpa eräät metsästäjät kaataneet kaikki Pohjois-Amerikan 27 suurriistalajia jousella. Jousimetsästykselle on varattu pitkät kaudet, esimerkiksi Missourissa saa jousella metsästää valkohäntäpeuraa reilut 3,5 kuukautta. Kiväärikausi kestää 12 päivää, mutta kukaan ei valita – metsästäjät käyttävät molempia aseita ja nauttivat pitkistä kausista ja vaihtelusta.
Myös muilla mantereilla metsästetään jousella pääasiassa suurta riistaa. Jos kukkaro kestää, voi Afrikassa kaataa jousella vaikka kuuluisan Big Five -sarjan (norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi), lisäävätpä eräät kuudenneksi virtahevon. Australia ja Uusi-Seelanti ovat suosittuja jousimetsästyskohteita runsaan riistaeläimistön ja ympärivuotisen kauden vuoksi.
Euroopassa jousimetsästystä harjoitetaan ainakin Suomessa (metsäkauris suurin sallittu), Tanskassa (metsäkauris suurin sallittu), Ruotsissa (1998 alkanut rajoitettu kokeilu), Liettuassa, Belgiassa (vähäisessä määrin), Ranskassa, Unkarissa, Italiassa, Romaniassa, Bulgariassa, Sloveniassa (rajoitetusti), Slovakiassa, Portugalissa, Kreikassa ja Turkissa. Venäjällä määräykset / käsitykset määräyksistä vaihtelevat. Euroopan jousimetsästäjäliitto (EBA) on selvittämässä tarkemmin eri maiden jousimetsästystä koskevia määräyksiä. Ongelmana on, ettei määräysten tulkinta ole aina selvä, eikä jokaisessa Euroopan maassa ole jousimetsästäjäjärjestöä asiaa edistämässä.
Jousimetsästäjän profiili
First National Bowhunting Conference Proceedings (2002) -raportissa kuvataan USA:n jousimetsästäjiä seuraavasti:
Lähes kaikilla jousimetsästäjillä on ruutiasetausta. Metsästämättömien joukosta ei juuri ollenkaan tule uusia jousimetsästäjiä. Yli kolmannes Yhdysvaltojen aktiivisista metsästäjistä metsästää ainakin ajoittain myös jousella. Jousimetsästäjät osoittavat poikkeuksellisen suurta aktiivisuutta. Suurin osa jousimetsästäjistä kertoo, että heidän metsästysaktiivisuutensa on joko lisääntynyt tai pysynyt ainakin ennallaan. Valtaosa jousimetsästäjistä metsästää myös ruutiaseilla. Jousimetsästys kohdistuu nimenomaan suurriistaan. Kaiken kaikkiaan metsästys Yhdysvalloissa suuntautuu yhä enemmän suurriistaan, vesilintujen ja muun pienriistan pyynnin hieman vähentyessä. Aktiivisista jousimetsästäjistä 57 % metsästää pääsääntöisesti yksityisillä mailla – maanomistajat suhtautuvat myönteisemmin metsästysmahdollisuuksien tiedustelijoihin, kun he kertovat metsästävänsä jousella ja nuolella. Valtaosa (58 %) jousimetsästäjistä kertoo, että pää syy lajista kiinnostumiseen on haasteellisuus. Haasteellisuuteen liitetään taitojen kehittäminen, lähikontaktin saaminen riistaan, kärsivällisyyden vaatimus, fyysisyys ja itse välineen hallinta. Taljajousi on USA:ssa yleisimmin käytetty jousityyppi (94 %), vastakaari-, pitkäjousta ja varsijousta käyttävät harvemmat jousimetsästäjät. Pelkkiä ruutiaseita käyttävistä metsästäjistä ne jotka suhtautuvat intohimoisimmin metsästykseen ovat todennäköisimpiä uusia jousimetsästäjiä.
Mielenkiintoista on, että vaikka taljajousi tähtäimineen ja laukaisulaitteineen on ylivoimaisesti suosituin jousityyppi, ei onnistumisprosentti eroa merkittävästi verrattaessa nykyaikaisella taljajousella ja perinteisillä jousityypeillä (pitkäjousi ja vastakaarijousi) saatuja tuloksia. Metsästäjät ovat siis osanneet valita jousityyppinsä pääsääntöisesti oikein
Jatkossa
Sarjan seuraavassa osassa perehdytään jousimetsästyksessä käytettävien välineiden valintaan, huoltoon ja säätämiseen – siihen saakka “kireitä jänteitä”!
© 2005 Juha Kylmä
