Australia, valtava manner, jonka muutamalla laidalla asustelee vaivaiset parikymmentä miljoonaa ihmistä, on meille jousimetsästäjille uusi kohde. Lähes ainoat jahtikertomukset kaukaiselta mantereelta ovat löytyneet Australian ja Uuden-Seelannin metsästyslehdistä.
Mantereen eläimistöön alun perin kuulumattomat lajit esiintyvät runsaslukuisina ja metsästyskausi niiden osalta on ympärivuotinen. Erilaiset peurat ja villisiat ovat tuttuja lajeja. Myös feral-vuohia metsästetään eräissä muissakin maissa. Moni ei kuitenkaan ole edes kuullut, että Australiassa metsästetään myös kameleita, härkiä, villikissoja ja monia muita yleensä kotieläiminä tunnettuja lajeja.
Feral- riistaa on paljon ja ko. lajeja yritetään hallita ympärivuotisella metsästyksellä. Tuoreen uutisen mukaan joudutaan luontoa ja viljelyksiä tuhoavia kameleita hävittämään jo helikopterien avulla. Vesipuhveli on metsästäjille tutumpi Australian laji. Cape Yorkin niemellä voi kuuden päivän puhvelijahtiin päästä kohtalaisen kovalla 4500 euron hinnalla. Me kolme jousimetsästäjää ja valokuvaaja kävimme ensimmäisellä retkellämme tutustumassa kahteen eri alueeseen ja kolmeen riistalajiin: axis-peura (chital), villisika ja feral-vuohi.
Oppaamme Michael Baker ja Stephen Kidd ottavat yli kolmenkymmenen tunnin matkasta väsyneen ryhmämme vastaa Queenslandin Townsvillessä huhtikuun 9. päivänä 2005. Trophy Bowhunts Australia hallitsee kolmea suomalaisittain valtavaa metsästysaluetta. Hehtaarien sijaan puhuvat isäntämme neliökilometreistä.
Ajamme Townsvillestä Glencoe-nimiselle tilalle. Tilan nuori isäntä valvoo 5000 pään nautakarjaansa lentokoneella ja pienellä helikopterilla. Mitä lähemmäs tilaa saavumme, sitä enemmän väistelemme kenguruita.
Asetumme taloksi maatilan yhteen piharakennukseen. Heittelemme ensitöiksemme liskot, sammakot ja kahdeksansenttiset heinäsirkat pihalle huoneista ja tutustumme pihapiirin kesyyn Dooby-nimiseen peuran vasaan. Illan pimetessä istumme terassilla ja huomaamme kanin kokoisen kengururotan hivuttautuvan valopiiriin herkkupalojen toivossa. Viskomme vekkulille ’minikengurulle’ valkoista leipää. Dooby-peuran herkkään nenään tarttuu suklaan haju ja niinpä se yrittää väkisin ’suudella’ Aria.
Maastossa-lehden Ari Räsänen on lähtenyt kolmen maailmaa kiertäneen jousimetsästäjän mukaan aseistuksenaan kamera. Kun aloin kasata ryhmää retkelle, ei Virtasen Ykiä ja Mäkisen Manua tarvinnut kahta kertaa yllyttää. Molemmat jousimetsästäjät ovat ennestään kolunneet Afrikan, Pohjois-Amerikan, Uuden Seelannin ja useamman Euroopan maan riistamaita.
Glencoessa yritämme päästä nappaamaan kaunisturkkisen axis-peuran. Tämän erikoisen peuran nahkaa koristavat valkoiset täplät – aikuisen pukinkin.
Tunnusteluretki kengurujen valtakuntaan
Tasaista kuivahkoa maastoa hallitsevat huokoiset laavakivet ja punaiset termiittikeot. Kauan sitten on maanpinta kuplinut kuumana ja roiskeet jäähtyneet pesusienimäisiksi kiviksi. Harvassa kasvavat rähjäiset, kierot puut tuovat mieleen Afrikan kuivat ’plains’-tasangot.
Stephen ottaa mukaansa Manun ja Ykin. Ari ja minä lähdemme ’Mickin’ kanssa. Olemme kävelleet tuskin yhtä kilometriä, kun pääsen yrittämään ensimmäistä hiivintää. Joukko peuroja lipuu hiljalleen poikki harvapuisen tasangon. Peurat alkavat syödä ja muutama niistä käy makaamaan. Tupsautan valkoista jauhetta ilmaan ’tuulipullostani’ ja suunnittelen reitin parin puun ja kuivan juurakon suojissa. Pääsen kuin pääsenkin varttitunnin hiipimisen jälkeen juurakolle. Alan jo suunnitella etäisyyden mittaamista ja ampumista, kun joku valppaista naaraista kiljaisee varoitushuudon. Lauma ryntää muutaman kymmenen metriä ja jää tutkimaan tilannetta. Enää on turha yrittää hiipimistä. Palaan Arin ja Mickin luo.
Kengurut pilaavat pari seuraavaa hiivintää ja viimeisen linnut, jotka säntäävät rökittämään 3D-puvussa hiippailevaa saalistajaa. Peuroja on todella paljon ja komeita pukkejakin näkyy joka laumassa useampia. Mieleen alkaa viritä jonkinlainen varmuus siitä, että ainakin joku kokeneesta joukkueestamme saa peuran.
Iltapäivällä kiikaroimme pihapiirissä metsänlaitoja. Parin kymmenen peuran lauma ruokailee rauhallisesti muutaman sadan metrin päässä. Lähempi tarkastelu paljastaa, että laumassa on kaksi hyvää pukkia ja kaksi muutakin kelvollista yksilöä. Nuoremmat pukit tapailevat pientä taistelun nujakkaa ja toivon, että sarvien kalske ja liike auttavat hiivintäyrityksessäni. Mick jää videoimaan kauempaa. Hiivin 80 metriin parin paksun puunrungon takana. Seuraavaan suojaan onkin yli 40 metriä. Joudun siirtymään sivuttain, eikä ole muuta keinoa kuin jättää reppu ja muu tarpeeton ja heittäytyä mahalleen. Matelen varpaiden ja kyynärpäiden varassa kohti kaatunutta puuta. Olen jo vajaan neljänkymmenen metrin etäisyydellä makaavasta suureta pukista, kun alan aavistella ikävyyksiä. Jokin suuri haaskalintu alkaa kaarella yläpuolellani ja kohta se saa seurakseen paikallisia variksia. Linnut lehahtelevat puihin ja metelöivät korvia särkevästi. Peurat alkavat tarkkailla lintuja ja sijaintini paljastuu.
Pirupeurat juoksuttavat
Toisen metsästyspäivän iltana, kolmen pitkän kävelylenkin ja useiden hiivintöjen jälkeen alamme jo epäillä mahdollisuuksiamme saada kaunis täpläturkki pirtin seinälle. Oppaat lohduttelevat ja kertovat paikallisten kutsuvan lajia nimellä ’devil deer’ (pirupeura). Lisänimi on tullut lajin kyvystä havaita vaara kaukaa, jo parin – kolmensadan metrin päästä ja taidosta käyttää hyväkseen muiden lajien varoittavat signaalit.
Metsästys tapahtuu hiipimällä, lavoja ei ole käytettävissä. Kiipeän aamulla vajaaseen neljään metriin puuhun ja asetun mukavaan haaraan istumaan. Alapuolellani kiemurtelee peurojen käyttämä polku.
Tunnin istunnon jälkeen ilmaantuu sadan metrin päähän muutama naaras vasoineen. Peurat kiertävät kaukaa ja katoavat. Harmaa- ja punakenguruita loikkii joka ilmansuunnasta. Otan kuvia ja videoin lähimpiä. Joskus ne istahtavat melkein puun alle – huikkaan ’psst!’ ja saan mukavan kasvokuvan. Vielä kymmenen jälkeen kulkee pari pukkia ja muutamia naaraita vasemmalla sivulla kuivunutta ojan pohjaa.
Tapaamme lounastauolla leirissä ja vaihdamme kuulumisia. Kaikilla oli ollut hienoja tilanteita mutta kaato vielä puuttuu. Ari ja Stephen olivat yllättäneet komean karjun päiväunilta. Olivat viskelleet pieniä kalikoita vajaan 20 metrin päästä ja saaneet jässikän hereille. Karju säästi henkensä, kun aseena oli vain kamera.
Punainen peurankylki kimaltaa auringossa
Iltapäivällä ajamme autolla kauas tuulen alle. Neliveto-Holden (suomessa Opel) saa jäädä niityn laitaan ja alamme ylitellä soista nautojen laidunaluetta. Joudumme kiertelemään löytääksemme mutaisten jokien ylityspaikkoja. Aurinko paahtaa polttavasti vaatteiden läpi vaikka on Australian syksy. Peitän palaneen nenäni vihreällä lehdellä.
Stephen huomaa peuralauman kaukana tiheämmän metsän laidassa. Joudumme kiertämään päästäksemme suotuisaan tuulen suuntaan. Kiirehdimme ja välillä konttaamme pysyäksemme näkymättömissä. Kun lopulta yritämme löytää lauman, emme löydä jälkeäkään peuroista. Porukka oli jättänyt alueen tietämättä meistä mitään.
Hiivimme ja kiikaroimme. Pysähdymme tutkimaan joka juurakon ja varjon. Stephen kuiskaa huomanneensa punaisen peurankyljen kimaltavan auringossa. Koordinaatit kuunneltuani suuntaan Swarovskini kohteeseen ja tosiaankin, valkotäpläinen punaruskea kylki paistaa kaatuneen kaarevan puunrungon alta. Peura makaa rungon suojassa pää pystyssä. En näe silmiä enkä mahdollisia sarviakaan. Lähestymme kohdetta ja pysähdymme viimeiselle kunnon suojalle, kaatuneen kelopuun taakse. Välissämme on vajaan sadan metrin levyinen aukio ja aukiolla vain kaksi puuta. ’Vaikea tilanne mutta yritä jotain – onnea matkaan!’, kuiskaa Stephen. Ensimmäinen etappi on helppo, kun tukeva puunrunko suojaa hiivintää. Mittaan matkan, 80 metriä, ja otan toisen mitan seuraavalle puulle. Viimeiseltä rungolta olisi 27 metriä kohteeseen. Koska joudun siirtymään muutamia metrejä sivusuunnassa, astun, tai oikeastaan valun esille puun takaa ja seison 3D-puvussani kasvot hupun piilossa. Hivutan mahdollisimman eleettömästi jalkoja ja seison välillä kauan paikallani. Vihdoin viimein olen linjassa seuraavan puun kanssa ja pääsen hiipimään lähemmäs.
Nuoli iskee
Vielä viisi metriä puulle! Alan jo uskoa mahdollisuuksiini. Hengittelen kaikessa rauhassa ja kurkistan tilannetta. Peura makaa paikallaan. Näen pienet sarven nystyrät rungon yläpuolella. Vasta nyt tiedän, että ’tähtäimessä’ onkin nuori pukki. Viimein kunnon tilanne – sydän hakkaa rajusti!
Kaksikymmentä seitsemän metriä ja makaava peura – ei parane pilata hyvää ja ehkä ainoaa tilannetta. Lintuja ei näy, eikä kenguruita, ei edes muita peuroja! Vedän Hoytin vireeseen ja katson Vaporin vartta pitkin punaista kylkeä. Asetan 35 metrin piikin rinnan alalaitaan ja keskityn parhaaseen mahdolliseen laukaisuun. Nuoli iskee kohdalleen, peura pomppaa pystyyn ja loikkaa neljä hyppyä jääden seisomaan – kuin ihmettelemään. Seuraava nuoli nokitettuna tutkin tilannetta ja huomaan pukin horjuvan. Vain neljä hyppyä otettuaan kaatuu eläin ja potkaisee muutaman kerran. Stephen heiluttaa innoissaan käsiään ja hiipii viereen. Mies kertoo jännittäneensä tilannetta varmaan enemmän kuin itse ampuja ja harmittelee, ettei ottanut Arilta videokameraa.
Kolmiteräinen InnerLock Steel -kärki Vapor 5000 nuoliputkella ohjattuna lävisti peuran puhtaasti ja löytyi tiukasti maahan iskeytyneenä muutan metrin makuupaikan takaa. Kuvaamme saaliin joka kantilta kaikilla kameroilla. Koska olemme useiden kilometrien päässä leiristä, päätämme siivota saaliin metsässä. Vedämme ruhon köydellä puuhun ja päästelemme nahan ja kallon irti. Pakkaamme luista irrotetut lihat Arin reppuun ja kävelemme leiriin nahka kallon ympärille rullattuna. Aika mukavalta tuntuu lähestyä kämppää ja ilmoittaa muille kaadosta.
Illalla istumme terassilla seurustellen Doopy-peuran kanssa ja viskellen herkkuja ’minikengurulle’.
Vasa pysähtyy kahdeksaan metriin
Manulla ja Ykillä oli ollut useita hiivintätilanteita, mutta pirupeurat pitivät turkkinsa.
Istun taas aamupassissa puunoksalla. Peurat eivät välitä tulla ammuttavaksi. Laskeudun varovasti alas hankalasta puusta ja hiiviskelen joen rantaa kohti. Kaksi naarasta ja vasa juoksevat jonkin hätyyttäminä. Vasa erkaantuu ja suuntaa suoraan kohti. Siirryn puunrungon taakse ja vedän jousen vireeseen. Kun vasa ilmaantuu näkyviin, vihellä ja punaturkki pysähtyy kahdeksaan metriin. Tähtäinjyvä sydämen kohdalla huikkaan ’PÖÖ!’ ja annan vasan juosta. Mukava tilanne – ’sain toisen peuran’.
Manu lampsii leiriin hikisenä, mutta naama loistaen. Hän leväyttää peurannahan auki ja kertoo jännittävän hiipimisen ja onnistuneen laukauksen. Manu oli onnistunut hiipimään vajaaseen 30 metriin muutamaa axis-naarasta ja korjannut omansa talteen.
Syvemmälle outback:iin
Vielä viimeisenä aamuna, ennen 10 tunnin ajoa syvemmälle outback:iin, käymme lyhyellä kierroksella kukin suunnallamme.
Tulen joen rantaan liian myöhään ja hätyytän muutamia peuroja pakoon. Muutaman kymmenen metrin päässä nujuaa kaksi suurta punakengurua. Kaverit painivat kunnes päättävät tehostaa otetta nyrkein. Kyllä siinä muutama koukku aika mojovasti leukaperiin jysähti! Lopulta pukarit irrottautuivat toisistaan ja jatkoivat aamuaskareitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Leirissä juhlitaan jälleen – Manu oli kaatanut jo toisen peuran. Vaikka suuret pukit jäivät haaveeksi, jatkamme matkaa iloisin mielin. Toteamme, että näitä pirupeuroja ei oteta pelkällä taidolla ja kokemuksella vaan tarvitaan rutkasti myös onnea!
Nyt, viidentenä päivänä, ajamme sataakolmeakymppiä punaista, pölyävää aavikkotietä kohti Longreach-kylää, jossa täydennämme varastoja. Maisema muuttuu todella karuksi ja kuivaksi. Syömme pikalounaan baarissa ja haemme ’Alkosta’ paikallista olutta. Alkoon ajetaan autolla sisään ja kiivetään korkeiden laatikkopinojen päälle valitsemaan laatu. Yritän kavuta raskaan XXXX –Heavy -laatikon kanssa alas kassalle ja ihailen rentoa meininkiä!
Lähes jokainen kylän auto on neliveto-pickup. Autojen katoilla törröttävät kookkaat valonheittimet ja rosteri-lavan reunoja kiertävät lihakoukut. Autot lähtevät illan hämärtyessä kierrokselle ja palaavat aamuyöllä täynnä kengurun ruhoja. Me emme kenguruja saa ampua, mutta kylissä on kengurunpyytäjiä, joilla on jahtiin vaadittavat erikoisluvat.
Sikajahtia
Ilta pimenee ja ajo käy vaarallisemmaksi. Kengurut poukkoilevat holtittomasti autojemme edessä. Vaikka kuskimme yrittävät väistellä ja varoa kolareita, jää jäljiltämme neljä uutta raatoa haukkojen ja isojen kotkien sekä myös sikojen ruoaksi. Punaiseen hiekkaan maansiirtokoneella pusketun ’tien’ reunoja sävyttävät vanhemmat ja tuoreemmat kengurun raadot.
Kurvaamme viimein kymmenen tunnin ajosta väsyneinä pienelle sivutielle ja olemme ajaa suoraan sikalauman sekaan – kohta toisen. Saavumme parin portin läpi aaltopellistä valmistetulle tosi askeettisen näköiselle rakennukselle. Tämä lampaiden keritsemis- ja teurastuspaikka toimii tukikohtanamme seuraavan viikon ajan. Häädämme liskot ja muut eläimet pois alakerran keittiöstä ja suihku-/ wc-tiloista, harjaamme yläkerran huoneet hiekkamyrskyn jäljiltä ja puramme kapsäkkimme.
Ankean oloinen rakennus aitauksineen muuttuu hetkessä pihvintuoksuiseksi eräleiriksi loimottavine nuotiotulineen ja tähtitaivaineen.
Aamiaispekonit ja mustat kahvit nautittuamme aloitamme kävelyn nousevan auringon punatessa taivaan rantaa. Haemme mutaisia jokia, joiden reunoja seuraillen oletamme löytävämme sikoja. Monen kilometrin kävelyurakan jälkeen kuiskaa Stephen – sika! Tosiaankin siinä edessämme, vajaassa 20 metrissä seisoo sika ja kohta toinenkin. En ehdi nokittaa nuolta, kun siat ovat jo selvillä vaarasta ja alkavat juosta. Yritän pysytellä jonkin aikaa perässä mutta luovutan pian.
Löydämme joet ja alamme hiipimään ampumavalmiina. Stephen kulkee yhden joen vartta ja minä Arin kanssa toista. Huomaan liikettä heinikossa. Kiikari paljastaa liikkujan nuoreksi siaksi. Hiivin sian keskittyessä tongintaan. Huomaan toisenkin, valko-mustan sian samassa puuhassa. Yritän kiertää sivulle saadakseni paremman ampumakulman. Pääsen riittävän lähelle ja kohdekin on jo sivuttain. Ari videoi hieman kauempana. Vedän jänteen taakse, kohdistan jyvän jalan takareunaan ja ammun. Sika vinkaisee ja pyörähtää, kaatuu parin metrin päähän. Ihmeekseni toinen, täpläsika, jää hämillään seisomaan hyvälle ampumaetäisyydelle! Stephen näyttää merkkejä ampumakehoitukseksi. Uusi, aukeavalla InnerLock -kärjellä terästetty nuoli istuu jo hyllyllä ja ammun. Sika vyöryy osuman saatuaan alas pientä rinnettä ja jää makaamaan.
Palaamme pitkän lenkin jälkeen leiriin väsyneinä ja janoisina. Kahden litran vesireppu tyhjeni ennen aikojaan. Manu ja Yki kertovat tapahtumistaan. Manu oli ampunut sian, Yki puolestaan ensimmäisen feral-vuohen.
Satapäinen billy-lauma nostattaa pölypilven
Lähestymme suurta juomapaikkaa, kun huomaamme joukon vuohia. Joukossa on kauniin ruskea yksilö, josta kuiskaan Sephenille haluavani sen. Stephen jättäytyy taakse videoimaan hiipiessäni kumarassa harjun reunaa ylös. Näen joukon sarvia ja jännitän jousen reunan takana. Nousen hitaasti seisomaan ja edessäni liikkuu tusina erivärisiä ja -kokoisia vuohia. Matkaa on vain 20 metriä. Vihreä tritium-jyvä nousee oikean etujalan reunaa ja nuoli iskee maaliinsa. Lauma ryntää pakoon mutta ruskea vuohi ottaa vain pari askelta, seisoo muutaman sekunnin ja kaatuu hengettömänä hiekalle. Olen saanut kaiken sen mitä matkalta haaveilin – axis-pukin, sian ja feral-vuohen. Hoidettuamme saaliin ja siivottuamme käsittelypaikan jatkamme jahtia.
Kiikaroimme avonaista, muutamien puiden ja kuivien pensaiden rikkomaa tasankoa. Jossain kaukana pölyää ohut, punainen hiekka. Arvelemme, että Mick ja pojat ovat tulossa autolla, mutta yhtäkkiä Stephen huikkaa, ’valtava lauma billyjä!’ Lauma lähestyy hyvää vauhtia juomapaikkaa. Alamme juosta asemiin. Piiloudun pensaan taakse kiikaroimaan. Ei aikaakaan kun tarkkailija astuu lammen vastarannan harjulle tutkimaan tilannetta. Kun pukki astelee alas rantaan alkavat muutkin ylittää harjua ja satapäinen lauma valuu rantaan. Vastarannalle on matkaa satakunta metriä, eikä avoimessa maastossa pysty hiipimään hollille. Jään odottelemaan. Kuulen rapinaa edessäni – muutama ’billy’ on kiertänyt suoraan kohdalle. Kurkistan harjun yli jousi vireessä. Osa laumasta on juomassa vajaan 30 metrin päässä. Tarkkasilmäinen ’nanny’ (naaras) huomaa vaaran ja pärskäyttää varoitusäänen. Koko lauma alkaa hajaantua. Pari leveäsarvista pukkia viivyttelee ja saan yhden jyvälle. Yritän ottaa riittävästi ennakkoa ja ammun juoksevaa billy-pukkia. Näen harmikseni, että osuma ei ollut tarpeeksi edessä. Lauma katoaa kohti pari kilometrin päässä olevia vuori. Osuman saanut billy hidastaa vauhtia ja pysähtyy – käy makuulle! Juoksen tuulen alle ja alan hiipiä. Pääsen pariin kymmeneen metriin ja ammun lopetusnuolen. Tutkimme ensimmäisen osuman ja toteamme sen olleen kuolettavan – suuri valtimo poikki. Mikä helpotus – kukaan terve metsästäjä ei jätä haavakkoa maastoon muussa kuin täysin mahdottomassa tilanteessa. Nuolella, yhtälailla kuin luodillakin, joskus haavoitetaan riistaeläintä, sitä ei voi kiistää, mutta nuolen eduksi on laskettava se, että kirurgisen veitsen kaltainen leikkaava kärki viiltää puhtaan haavan murskaamatta kudoksia. Marginaaliosuma paranee nopeasti.
Seuratessamme vuohilaumaa hyppää kuivuneesta joenuomasta mahtavahampainen karju. Hampaita näkyy ainakin 5-6 senttiä huulen alta, joten koko hampaan pituus on varmasti välillä 15-20 senttiä. Nuoli ei pahaksi onneksi ole jänteellä ja jättisika ehtii kiivetä viiteenkymmeneen metriin vuoren rinteelle. Karju jököttää tiheässä pensaassa. Mittaan etäisyyden, 48 metriä. Tuijotamme Stephenin kanssa karjua. Minuutit kuluvat ja sika siirtyy avoimelle kohdalle, jännitän jousen, ja juuri kun saan kohteen jyvälle, lipuu musta-valkoinen kylki oksien sekaan. Kiipeilemme karjun perässä vuoren laelle, mutta emme enää näe siitä jälkeäkään.
Hieno päivä on pulkassa. Leiritulilla axsis-pihviä syödessä kuulemme Ykin ja Manun ’sikaseikkailun’ yksityiskohdat. Yki oli saanut tuhdin karjun ja Manu peräti kaksi.
Istumme pitkään pimeässä, lämpimässä illassa ihmetellen paikallisen tulipuun laatua. Yksi tukin pätkä palaa tasaisesti koko yön!
Manu ampuu trofee-luokan vuohipukin
Budgerygar -tila tuottaa naudanlihaa. Lampaita, muutamaa villiintynyttä yksilöä lukuun ottamatta, ei enää tilalla ole. Alue on TBA:n (Trophy Bowhunts Australia) feral-vuohialue, mutta yhtälailla olemme nähneet paljon sikoja. Täällä ’outback:issä’ (suom. ”takamaa”) tilat ovat pienen pitäjän kokoisia ja niiden valvomiseen tarvitaan lentokone tai helikopteri.
Manu ampuu hienon hiivinnän huipentumaksi trofee-luokan vuohipukin. Suurimmilla pukeilla sarvet saattavat olla metrin levyiset. Parhaissa sarvissa tyvet ovat paksut ja sarvien alkuosa nousee korkealle ja kääntyvät kierteisesti sivuille.
Olemme saaneet paljon sikoja ja vuohia, joten meillä on jatkossa varaa keskittyä suurempien yksilöiden etsimiseen. Jätämme useita ’varmoja’ tilaisuuksia käyttämättä. Ari ja Mick videoivat monta hiivintää ja tähtäämistä, joiden lopuksi jätämme riistan rauhaan. Kouluttavaa! Olisipa joskus uran alussa ollut mahdollista päästä tällaiseen paikkaan oppimaan! Tilaisuuksia tulee useita päivässä, eikä kaatomaksuja peritä.
Alamme oppia vaadittavan ’aggressiivisen’ hiivintätavan ja tiedämme mistä etsiä kutakin lajia. Hammas- ja sarvikokoelma karttuu. Arikin alkaa kiinnostua jousesta ja ampuu ensimmäiset laukaukset Mickin vastakurvilla kumisilpusta tehtyyn 3D-billyyn. ’Tauti’ tarttuu helposti ja on yleensä parantumaton, prognoosi on jyrkästi paheneva.
Keidas kaukana vuorilla
Varaamme kylmälaukkuihin ruokaa ja juomaa. Pakkaamme tarvikkeita koko päivän retkelle. Tarkoituksenamme on kavuta maastureilla punaisille vuorille, joiden huippujen keskellä on pieni paratiisimainen keidas vihreine metsineen ja lähteestä pulppuavine jokineen.
Tutkimme mutaisen joen rantoja ennen vuorille nousua. Mick pysähtyy ja osoittaa sormellaan alas joenuomaan. Hiivin hollille, jännitän jousen ja oikaisen selkäni ampuma-asentoon. Valtavat sarvet osuvat ensimmäisenä silmiini, mutta tilanteessa on jotain outoa. Billy ei liiku. Sen peräpää on vedessä ja huomaan, että etujalatkin ovat syvällä mudassa. Löysään jousen ja laskeudun alas juuttuneen raukan luo. Vedämme pukin kuiville ja yritämme juottaa sitä. Vuohi on ollut liian kauan ilkeässä ansassa eikä kykene enää liikkumaan. Mick päättää eläimen kärsimykset. Sarvet olisivat olleet jahtimme parhaat.
Kuivuus ajaa eläimet mutaisille rannoille, ja henkensä uhalla ne kahlaavat juomaan. Olemme jo pelastaneet kymmenkunta vuohta ja useampia nautojakin hitaasti tappavista muta-ansoista. Liki tonnin painoinen härkä ei ole helppo pelastettava. Härät, puolivilleinä eläiminä, eivät ymmärrä olla kiitollisia avusta vaan pyrkivät puolustautumaan.
Kiipeämme maastureilla hurjan näköisiä kivisiä rinteitä ja laskeudumme vielä pelottavampia rinteitä alas laaksoon. Jätämme autot ja seurailemme lähdevesiojaa syvemmälle rehevään metsään – ihmeellistä täällä keskellä autiomaata! Pienen kosken alla avautuu kaunis suvantolampi. Vesi on kylmää. Riisuudumme ja kahlaamme suvantoon. Uimme ja istumme kaulaa myöten vedessä. Pienet taimenet ja jotkut muut pienemmät kalat tutkivat kiinnostuneina säärikarvojamme. Täytämme vesireppumme lähdevedellä ja jatkamme jahtia.
Pitkähampainen karju kaatuu
Yki ja Manu kokevat jälleen oikean ’sikaseikkailun’ ja ampuvat kumpikin 2,5 sikaa. Puolikas tulee siitä, että molemmat ampuvat samaa sikaa. Manu ampuu ensin ja sika kurvaa mäen nyppylän yli Ykin eteen ja Yki varmistaa kaadon tarkalla lopetuslaukauksella.
Kävelemme, Ari, Mick ja minä, yli 10 kilometrin aamulenkin. Palatessamme autolle huomaamme yksin vaeltelevan mustan sian. Lähdemme perään pysytellen riittävän kaukana, ettei sika huomaa meitä. Seuraamme possua kauan. Odotamme, että se tekisi jonkin virheen tai pysähtyisi lepäämään. Kävelemme kilometri tolkulla, kunnes sika viimein pysähtyy mutavesipurolle. Mustan possun laskeuduttua puron pohjalle voin edetä rivakasti. Viimeiset parikymmentä metriä hiivin hiljaa ja yritän nähdä onko sika vielä tallella. En näe mitään mutta kuulen läheltä rapinaa. Siinä, vain kymmenen metrin päässä seisoo sika vedessä. Jännitän jousen ja laukaisen samaan tasaiseen rytmiin. Nuori karju kiipeää pari metriä puron pengertä ja kaatuu takaisin alas. Ari pääsee jälleen harjoittelemaan trofeekuvien ottoa.
Tiedämme paikan, jossa siat käyvät syömässä mädännyttä härän raatoa. Päätämme käydä katsomassa onko raadolla käyty. Jo kaukaa näemme, että kolme sikaa on aterioimassa kunnolla ’riiputetulla’ härän ruholla. Hiipiminen avoimessa maastossa epäonnistuu ja siat kaikkoavat. Huomaan kuitenkin saman tien, että vasemmalta sivulta juomapaikan takaa lähestyy musta-valkoinen sika. Karju astelee määrätietoisesti ’pikaruokalaan’. Jään kyttäämään harmaan juurakon taakse. Juurakolta on 34 metriä haaskalle. Sika työntää pitkän kärsänsä korvia myöten mehukkaaseen, lämpimään lihaan. Kun kulma on hyvä, päästän nuolen matkaan. Keltaiset BlaZer-sulat vilahtavat kyljessä ja puhtaasti läpi mennyt nuoli iskee härän ruhoon – onneksi luiseen kohtaan. Karju ei tiedä mitä tapahtui ja kävelee suoraan jalkoihini. Siasta ei enää ole vaaraa, se kaatuu tiedottomana punaiseen hiekkaan.
Manu, onnenpekka, saa jälleen aihetta juhlaan. Hän ampuu trofee-luokan karjun ja toisen vähän pienemmän. Keittelemme illalla kalloja ja mittaamme hampaita ja sarvia.
Viimeinen jahtiaamu valkenee
Päätämme vielä käydä parin tunnin aamulenkillä ja palata pakkaamaan kapsäkit Longreachille ajoa varten.
Yki ja Manu lähtevät Stephenin kanssa pohjoiseen ja me muut etelään. Tavoitteenamme on joutua eiliselle haaskalle ennen auringon nousua. Olemme hyvissä ajoin paikalla ja näemme jo kaukaa kolme aikuista sikaa syömässä. Yksi sioista näyttää aamuhämärässä tosi suurelta mutta kutistuu päivän valjetessa. Emme voi muuta kuin odottaa. Puolentoista tunnin kuluttua lähtee suurin sika haaskalta ja alamme siirtyä sen kulkureitille tuulen alle. Tilanne kehittyy hyvin ja parin kymmenen minuutin kuluttua sika lähestyy pensasta, jonka takana vaanin. Mick ja Ari videoivat pari metriä kauempaa. Sika alkaa tulla suoraan kohti. Matka lyhenee ja lyhenee. Näyttää hankalalta – sika ei tarjoa muuta aluetta kehostaan kuin suuren pään, joka lähestyy askel askeleelta. Enää viisitoista metriä! Vedän jousen vireeseen ja seuraan tähtäinpiikillä suurta päätä. Kohta sika ottaa vainun, ajattelen, ja ryntää räjähtävällä kiihdytyksellä matkoihinsa. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan metriä – tsup! Sika romahtaa kuin salaman iskusta maahan ja makaa hengettömänä. Ammuin juuri laukauksen, josta en ole ylpeä ja jollaista en suosittele muidenkaan ampuvan liian suuren haavoittamisriskin vuoksi.
Olemme paluumatkalla autolle, kun joen varren karkeassa heinikossa vilahtaa musta-valkoinen selkä. Karju on tulossa suoraan minua kohti. Jään odottelemaan tilanteen kehittymistä. Sika laskeutuu joen uomaan ja kuulen rapinaa, kun se alkaa nousta minun puolelleni jokea. Viimeisen kerran jännitän jousen ja odotan pari sekuntia. Vain viidentoista metrin päässä alkaa näkyä täplikästä turkkia. Karju ilmestyy näkyviin ja tarjoaa hyvän tähtäyspisteen. Sika ei ehtinyt tietää mikä siihen iski.
Manu toi aamulla leiriin vielä yhdet hampaat. Ensimmäinen retki ei vielä ole kunnolla päättynyt, kun puhumme jo uudesta jahdista. Haluaisimme nyt paikat ja tavat tuntevina metsästää peurapukkia ja tutustua Cape Yorkin niemeen. Schrub Bull -härkä jäi näkemättä tällä reissulla, koska vuodenaika ei ollut sopiva Cape Yorkin alueen jahtiin – liian märkää.
Takaisin Townsvilleen
Jo kolmannen kerran vaihdamme renkaan Mickin autoon. Maastoajo vaatii veronsa.
Pysähdymme aamiaiselle pieneen kyläpahaseen. Huoltoasema-kuppilan terassilla pekonileipiä odotellessa pysähtyy tankille kengurupartio. Kengurun ruhot on jo siirretty lihakoukuista varastoon, mutta pyytäjät itse näyttävät juuri teurastamolta tulleilta, sen verran ympäri kehoa ovat roiskeet lentäneet. Miehet eivät kuitenkaan kainostele tulla aamiaiselle turistien joukkoon – miksipä kainostelisivat, hehän ovat vaan tulossa töistään, pitkästä yövuorosta.
Nukumme eukalyptuspuun juurella pelkkä tähtitaivas kattonamme. Papukaijat herättävät meidän turhankin aikaisin tulemalla raakkumaan suoraan yläpuolellemme.
Olemme alkuiltapäivällä Townsvillessä. Kävelemme kaupungilla metsästämässä tuliaisia perheillemme. Illalla viemme isäntäperheen ja Stephenin syömään merenrantaravintolaan. Puolenkilon pihvit tekevät kauppaansa vedenpäälle rakennetulla terassilla. Palmujen runkoihin viritetyt valot luovat mukavaa tunnelmaa pimenevään iltaan – heittelemme murusia alapuolella uiville kaloille. Ei voisi olla paremmin!
© 2005 Juha Kylmä
