Kimeä kiljahdus läheisessä mäntytaimikossa kertoo koiran saaneen jäniksen liikkeelle. Nousen hitaasti jakkaralta ja otan jousen puun oksalta roikkumasta käteeni. Suhjuinen syysaamu muuttuu sekunnissa rauhallisesta odottelusta jännittäväksi jousimetsästykseksi.
Kiinnitän laukaisulaitteen jänteelle ja tuijotan silmä tarkkana taimikkoon, jossa ajo kuuluu tulevan suoraan kohti. Siinä samassa huomaan metsäjäniksen viidentoista metrin päässä tulemassa minua kohti lujaa vauhtia. Se ohittaa minut neljän metrin päästä ja pinkoo hirmuista ravia metsäautotietä näkymättömiin. En edes yrittänyt saada jousta vireeseen tilanteen nopeudesta johtuen ja hyvä niin. Jänis ei minusta tiennyt mitään – ehkä.
Melkein jäniksen kannoilla nelistää kiljuva suomenajokoira tiheään kuusikkoon. Piirileikki jossa osallistujina ovat jänis, koira ja jousimetsästäjä on alkanut. Seuraavat kaksikymmentä minuuttia ajo pyörii kuusikossa, kunnes sivusilmällä näen vasemmalla jotain liikkuvan. Jänishän siellä pomppii rauhallisesti jousihollin ulkopuolella tietä ylös mäen päälle, jolla ajo niin usein pyörii.
Hetken päästä Hertta-koira painelee samaan suuntaan innokkaasti haukkuen. Ajo kulkeutuu kuulumattomiin mäen toiselle puolen ja minä päätän vaihtaa passini mäen päälle. Kävellessäni mäelle mietin siirtoni järkevyyttä muistaen vaihtaneeni paikkaa aika usein huonompaan. Istahdan jakkaralle ja kaadan termospullosta teetä, kun ajo samaan aikaan alkaa kuulua ohittaen minut reilun matkan päässä metsän suojassa kohti edellistä passipaikkaani.
Väärä nuoli
Siirryn metsään, lähemmäs ajattelemaani jäniksen kulkureittiä ja istun jakkaralle. Teetä hörppiessäni alkaa pyy vihellellä läheisestä kuusikosta. Vihellän pillillä vastauksen ja vaihdan jänteelle bluntti-nuolen. Pyy vastailee innokkaasti, kunnes ajo taas alkaa kuulua. Ajo on kiertänyt mäen ja tulee samasta suunnasta kuin äsken. ”Voi saakura, mullahan on väärä nuoli jänteellä!”, ajattelen. Ajatus bluntti-nuolesta jousen jänteellä jäniksen ilmestyessä passiin nopeuttaa nuolen vaihtoa.
Tovin odotettuani näen vilauksen haukkuvasta ajokoirasta noin kolmenkymmenen metrin päässä. Päätän siirtyä siihen mistä koira meni ja asetun kaksi metriä korkean kallion kielekkeen reunalle passiin. Varttia myöhemmin koiran haukku kuuluu vasemmalla puolellani ja yritän päätellä missä kohtaa koiran edellä jänis kulkee. Nyt olen melkoisen varma, että passini on hyvässä paikassa ja silmäilen maastoa miettien pitkäkorvan mahdollisia kulkureittejä. Siirrän jalkani sellaiseen asentoon, että voin ampua mahdollisimman leveälle alueelle alapuolella olevaan rinteeseen liikuttamatta jalkoja. Mukava jännitys kihelmöi, kun kuulen koiran ajon kulkevan läheiseen kuusitaimikkoon.
Kaato
Jousen alapyörä nojaa reiteeni ja laukaisulaite on kiinni looppinarussa. Armeijatermein valmiustila on takuulla punainen, kun näen jotain ruskeaa vilahtamassa kivien välissä rinteen alapäässä. ”Se ei kyllä ollut koira.”, tokaisen mielessäni, kun tunnistan tulijan jänikseksi. Sen kulkureitti on vinosti minua kohti ja jäniksen ollessa kolmenkymmenen metrin päässä vedän jousen vireeseen. Jänis ei reagoi mitenkään
Liikkeesen, vaan jatkaa rauhallista tuloaan lähemmäs. Vihellän yrittäen saada sen pysähtymään siinä kuitenkaan onnistumatta. Kallion reunasta johtuen jänis ohittaa passini viidentoista metrin päässä sivuttain pomppien. Vihellyksestä lähtien vihreä kuitujyvä on seurannut jänistä liukuen sen etupuolelle, kun puristan liipasinta. Nuoli kahahtaa jäniksen takana olevaan kivikkoon. Samassa silmanräpäyksessä jänis on kääntynyt ja alkaa pomppia rauhallisesti pois päin. Ajatus ohiampumisesta iskee mieleeni samalla, kun nokitan uuden nuolen.
Jäniksen kulku alkaa hidastua vetäessäni jousta vireeseen. Arvioin matkan kolmeksikymmeneksi metriksi ja asetan jyvän selkä minuun päin istuvan jäniksen korvien tasolle. Puristan nuolen matkaan ja näen sen osuvan melko ylös jäniksen selkään. Se kaatuu välittömästi pudoten töppärältä näkymättömiin. Helpotuksen tunne valtaa mielen, kun koira tulee haukkuen kaadolle.
Kytken koiran, suolistan jänön ja Hertta saa ansaisemansa makupalat. Istahdan vielä syömään eväitä ja juomaan teetä, kotiin kun syömättömiä eväitä ei parane kantaa.
© 2006 Marko Peltoniemi
