Pari asuttua kuukautta Suomessa ja etukäteen, ennen paluumuuttoa ostetut peuraluvat alkoivat poltella taskussa. Kesällä oli sovittu, että syksyllä tullaan takaisin jahdin merkeissä.
Marraskuun alku oli peuranmetsästykseen parasta aikaa. Peurojen kiima saavutti huippunsa ja isot pukit saattoivat olla liikkeellä muulloinkin kuin pimeällä. Marraskuun keskivaiheilla alkava asekausikaan ei ollut vielä häiritsemässä. Metsän rauhan saattoi rikkoa vain nuolen suhahdus!
Alkuverryttelyt
Matka alkoi lauantaina pitkällä neljäntoista tunnin lennolla Pariisin kautta Chicagoon, vuokra-auto alle ja Gander Mountainin kautta Wisconsinin New Berlinin tuttuihin maisemiin. Perillä odottivat tutut kaverukset Ron ja Doug. Suunnitelmissa oli majoittua jousikerholle koko viikoksi ja metsästellä lähimaastoissa.
Sunnuntaiaamuna ensimmäiset laukaukset ammuttiin klubin pihalla könöttäviin 3D-eläimiiin. Tähtäin oli matkan aikana siirtynyt ja nuoli lensi lähes viisitoista senttiä oikealle jo kymmenestä metristä. Kannatti siis tarkistaa. Tähtäimet laitettiin kohdalleen ja illaksi jahtiin. Ensimmäisen illan tulos oli yksi Ronin näkemä havainto isosta pukista sekä ampumansa ohilaukaus juoksevaan kettuun.
”String jump”
Maanantaiaamuna suuntasimme ”cityjahtiin”. Olimme anoneet luvan ampua kaupungin alueella. Turvallisuussyistä alueella suosittiin nimenomaan jousimetsästystä. Mistään kaupunkimetsästyksestä ei silti voinut puhua. Maisema muistutti ennemminkin tavallista maalaismaisemaa.
Aamun saldo oli ohi kävellyt viidentoista kalkkunan lauma. Kalkkunalupa oli kuitenkin jäänyt anomatta ja oli tyytyminen pelkkään kameralla ampumiseen.
Illalla taas vaihdoimme paikkaa pysyen kuitenkin kaupungin alueella. Ennen pimeää kuulin askeleita. Selvästi joku neljalkainen liikkui passiani kohti. Pian hahmotin äänien suunnasta peuransarvet. Meno oli rivakan oloista ja kulkusuunta ohitseni parinkymmenen metrin päästä.
Vedin jousen vireeseen, mutta pusikossa ei ollut minkäänlaista aukkoa. Edessäpäin näin harvemman kohdan puustossa. Matkaa siihen arvioin kolmekymmentä metriä. Päästin suustani äänen vähän ennen kuin peura oli aukon kohdalla. Peura pysähtyi sopivasti aukkoon ja päästin nuolen matkaan. Samassa peura veti hartiat alas ja nuoli kiiti selkää hipoen yli. Harmitti vietävästi, vaan onneksi kummankin vauriot jäivät pelkästään henkiselle puolelle. Olin arvioinut matkan vähän pitkäksi ja ”string jump” vielä varmisti ohilaukauksen.
Myöhemmin sain kuulla, että sama pukki oli mennyt myös Niinan standin läheltä.
Saaliin makuun
Tiistaipäivän aamu oli hiljaiseloa. Illalla olin samalla paikalla missä ammuin pukkia edellispäivänä. Ilta kääntyi kohti loppuaan ja oravien lisäksi ei muuta liikettä näkynyt. Aivan viime minuuteilla olin kuulevinani askeleita. Lehtimatto metsänpohjalla paljasti kahinallaan kulkijan nelijalkaiseksi. Äänet lähestyivät ja lähestyivät. Hämärässä hahmo näytti aluksi ihan joltain muulta kuin mahdolliselta riistalta. Pian huomasin, että kyseessä oli samankesäinen pieni peura.
Eläin asteli suoraan kohti standiani. Vedin nopeasti jousen vireeseen ja peura oli jo lähes suoraan alapuolellani. Päästin äännähdyksen ja toivotusti eläin pysähtyi kuuntelemaan. Laitoin juuri ja juuri erottuvan pinnin hartioiden väliin ja ammuin. Eläin horjahti laukauksen voimasta ja lähti juoksuun. Seurasin horjahtelevaa juoksua pimeään metsään. En malttanut odottaa, vaan kiipesin standilta alas. Verta näkyi jäljillä ja oksistossa runsain mitoin. Eläin löytyi viidenkymmenen metrin päästä kuolleena. Osuma oli tehokas, nuoli meni hartioiden välistä sisään ja tuli rinnasta ulos.
Kojootti
Seuraavana aamuna olin jälleen eri paikassa. Tällä kertaa pellon reunaa kulkevassa puulinjassa. Aamu oli hiljainen. Mitään ei näkynyt. Edessäni oli pelto ja takana tiheää pajukkoa. Pajukon läpi kulki polku joka laajeni kolmenkymmenen metrin päässä aukoksi.
Ympärille tiiraillessa havahduin liikehdintään pajukossa. Hahmotin kulkijan kojootiksi. Alueella oli runsas kojoottikanta, mutta eläin erehtyi silti harvoin ihmisten näkösälle. Mieleeni muistuivat näkemäni kojoottivideot ja niissä houkutuskeinona käytetty hiiren matkiminen kämmenselkää imemällä. Päätin kokeilla ja ihmeekseni kojootti käänti kulkusuuntansa kohti minua. Kojootti tuli polulle ja pysähtyi kolmenkymmenen metrin päähän pajupuskan taakse. Odotin jousi vireessä kojootin tulemista puskan takaa. Kojootti kuitenkin vaistosi jotain ja päätti lähteä takaisin tulosuuntaansa. Heti pajupuskan jälkeen oli aukkoa muutama metri ja päätin koittaa, jos kojootti pysähtyisi siihen. Olin jo etukäteen mitannut kyseiseen kohtaan matkaksi 35m joten matka ei jäänyt pelkän arvailun varaan. Päästin suustani äännähdyksen ja kojootti pysähtyi. Ammuin, mutta pelottavasti nuoli näytti osuvan liian taakse. Ampumakulma oli kuitenkin takaviistosta ja osumasta kuuluva ääni lupaava. Mieleeni jäi silti kummittelemaan näkymä takalonkan eteen hävinneistä sulista.
Odottelin tunnin verran, kunnes Niinakin saapui paikalle. Nuoli löytyi ampumapaikalta punaisen veren värjäämänä. Aloitimme jäljityksen. Reilun sadan metrin päässä veri loppui ja epätoivo valtasi mielen. Tässä vaiheessa päätimme odottaa vielä ja palata paikalle myöhemmin illalla. Muutaman tunnin kuluttua palasimme ja aloitimme uudelleen etsiskelyn. Uusia verijälkiä ei löytynyt, mutta sen sijaan löytyi jotain muuta. Muutaman kymmenen metrin päästä siitä mihin verijälki oli loppunut makasi kuollut kojootti!
Tässä vaiheessa reissua olin jo tyytyväinen. Loppuajaksi ei olisi paineita saaliista. Hartaana toiveena oli tietenkin, että Niinakin saisi mahdollisuuden.
Torstaiaamuna pidin taukoa metsästyksestä. Sillä aikaa kun muut metsästivät käytin aikani edellisiltojen saaliiden käsittelyyn.
Aina ei mene putkeen
Perjantaiaamu valkeni tuulisena ja kylmänä. Parhaamme mukaan yritimme pähkiä paikkaa, jossa Niinallekin saataisiin riistaa hollille. Itse menin paikkaan, jossa olin ollut jo pari kertaa ennemminkin näkemättä mitään.
Aamut olivat olleet tähän mennessä tuloksettomia ja tämäkään aamu ei tuntunut poikkeusta tekevän. Tuuli oli kylmä ja tuntui purevan luihin asti. Käsiäkin palelti ja laitoin sormikkaat käteen. Tiesin jo etukäteen, että sormikkaat kädessä oli vaikea ampua herkällä peukalolaukaisulaitteella, mutta mielessäni olin jo heittänyt pois mahdolliset ampumistilanteet.
Kuin vastalauseena näille ajatuksille huomasin peuran lähestyvän standiani takavasemmalta. Olin päättänyt ampua ainoastaan sarvipäätä ja niinhän siinä kävi, että tulijalla heiluivat sarvet otsalla. Aikaa ei ollut paljon, kun pukki jäi puun taakse vedin jousen vireeseen. Peura oli tuskin kymmentä metriä kauempana, kun päästin heikon ”mää”-äänen. Pukki pysähtyi kuuntelemaan, laskin jyvää hartioiden taakse kohti lapaa ja samassa laukaus karkasi ennen aikojaan!
Laukaus osui säkään, pukki putosi maahan ja aloitti teutaroinnin. Iski paniikki ja nokitin uuden nuolen. Tähtäsin lavoille, mutta huonoksi tuurikseni juuri kun laukaisin heilahti peuran jalka nuolen eteen. Nuoli pysähtyi kuin seinään peuran kyynärluuhun ja putosi maahan. Nokitin toisen nuolen ja tällä kertaa osuin vitaaleille. Kädet täristen tulin alas puusta ja koetin rauhoittua. Olipahan tilanne!
Kaivoin kameranjalustan repusta ja otin muutamia kuvia. Soitin Ronille joka lähti hakemaan mönkijää apuun.
Ilalla jätin jahdin väliin. Otin aamulla ampumastani peurasta sarvet tallelle. Ruho nyljettiin ja lahjoitettiin eräälle paikalliselle, joka otti lihan vastaan hyvillä mielin.
Seuraavana päivänä valmistauduttiinkin jo sitten kotiin lähtöön. Olimme molemmat tyytyväisiä vaikka Niinan kokemukset karttuivatkin lähinnä vain parilla läheltä piti- tilanteella. Ennen lentokentälle lähtöä käytiin vielä uudessa Richfieldin Cabelaksessa ihmettelemässä. Matkalaukut olivat kuitenkin jo niin täynnä, että uutta rompetta ei juurikaan mahtunut kyytiin. Edessä oli jälleen pitkä lento kotimaahan.
© 2007, Marko Kukkamaa
