Afrikan puhveli (kafferipuhveli) on myyttinen eläin, jonka metsästykseen liittyy monia uskomuksia ja ties mitä ”mutu”-juttuja. Aivan erityisesti puhvelia jousella metsästettäessä liikkuu jahdista suorastaan uskomattomia tarinoita. Niitä metsästäjät ovat vuosien mittaan tietenkin itse vielä höystäneet omaa egoaan ja suorituksen tasoa nostaakseen.
Tämä on tietyissä piireissä aiheuttanut vastaliikkeen, joka on pyrkinyt vähättelemään puhvelin metsästykseen liittyviä piirteitä kertoen sen olevan kuin lehmän metsästystä laitumelta, ainoastaan pirun paljon kalliimpaa. Puhvelin kaatomaksu ja varsinkin siihen liittyvät muut palkkiot ja kustannukset ovat korkeita ja aiheuttavat sitten helposti tällaisia ”happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista” – ilmiöitä.
Totuus puhvelimetsästyksestä jousella ei siten olekaan aivan helposti selvitettävissä. Varsinkaan kun metsästys, olkoonpa kohteena mikä tahansa riistaeläin, ei ole aina samanlaista ja ennalta arvattavaa. Kun kohteena on näinkin vaarallinen suurriistaeläin, on tietyt säännöt ja määräykset syytä ottaa vakavasti. Tarvitaan riittävän tehokas jousi (min. 80#), riittävän raskas nuoli (min. 700 gr) lujalla, erittäin terävällä kärjellä ja varsinkin metsästäjä, joka pystyy näitä välineitä tehokkaasti ja tarkasti käyttämään. Lisäksi tarvitaan vähintään yksi ammattimetsästäjä jolla on ns. Big five-oikeudet, sekä yleensä vähintään yksi trackeri eli jäljittäjä. Ammattimetsästäjä toimii myös kiväärivarmistajana jos tarvetta ilmenee.
Mahdollisuuksien safari
Kun itselleni viime keväänä tarjottiin mahdollisuutta puhvelijahtiin, en ollut mitenkään hirveän innoissani. Olin toki vuosia miettinyt puhvelinkaatoa jousella, mutta olin pyyhkinyt sen mielestäni lähinnä kalliin hinnan takia. Hintaa ei tietysti sellaisenaan voinut itselleenkään syynä tarjoilla, vaan siihen piti kietoa muilta kuultuja ”helppoa kuin lehmänkaato”- juttuja sun muuta. Pienen harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin ratkaisuun, jossa puhveli kuuluisi riistalajistoon toukokuun puolessavälissä alkavalle parin viikon Etelä-Afrikan safarille.
Saavuttuani perille Nkonka-farmille sain kuulla matkanjärjestäjä-ammattimetsästäjä Henri Viitaselta, että puhvelijahti ei onnistuisikaan. Saaliiksi aiotut ”edulliset” puhvelilehmät kun olivat kuulemma yllättäen vasikoineet. En ole aivan varma olinko tiedosta pettynyt vai helpottunut, sen verran puhvelijahti oli jo uniini tullut. Metsästyspäivät hupenivat nopeasti loistavasti järjestetyn tasankoriistajahdin ja tv-kuvausten merkeissä. Uusia riistalajeja tuli tililleni useita: seepra, valko-otsatopi (blesbok), kirjoantilooppi (bushbuk), pensselisika (bushpig) ja hirviantilooppi (eland). Kaiken kaikkiaan 10 riistaeläintä 10 päivässä, joista useimmat kaadot saatiin ikuistettua tv-kameralla (perästä kuuluu, sano torvensoittaja).
Puhvelifarmille
Viimeisen Nkonkan metsästyspäivän iltana ryhdyimme Henkan kanssa miettimään mitä tekisimme puhvelijahtiin alun perin tarkoitetuilla viimeisillä jahtipäivillä. Itse asiassa olimme niistä jo pari käyttäneetkin tällä farmilla. Keksimme, että josko puhvelifarmin isännälle mitenkään sopii, niin lähdemme tutustumaan paikkaan ja kuvaamaan puhveleita ja maisemia tilalla ja matkalla sinne. Isäntä suostui suunnitelmaan, joten pakkasimme todella tilavan Toyota Corolla-henkilöautomme neljällä isolla miehellä ja runsailla tavaroilla. Mukana kulkivat kuvaajien kamerat ja varusteet, Henkan vähät tavarat ja meikäläisen jousilaukku, joka oli vain hieman Corollaa pienempi. Jotenkin kuitenkin sovittauduimme autoon ja suuntasimme ennen auringonnousua matkamme Mosambikin rajan suunnassa sijaitsevalle puhvelifarmille.
Maisemat matkanvarrella olivat loistavia, eikä edes kuvaajien kiukuttelu takapenkillä häirinnyt juurikaan. Jousilaukkuni jouduttiin nimittäin sijoittamaan takapenkille tilanjakajaksi ja se ehkä aiheutti ”pientä” tilanahtautta taakse. Saavuimme perille farmille iltapäivällä ja ryhdyimme lähes heti isännän tavattuamme tinkaamaan mahdollisuutta puhvelinkaatoon. Yllättävän vähäisen keskustelun jälkeen ilmeni, että isäntä suostui antamaan jopa kahden puhvelilehmän hengen alun perin sovittuun erittäin edulliseen hintaan!
Tositoimiin
Meitä ei tämän tiedon jälkeen pidätellyt mikään, vaan heitimme äkkiä kahvit naamaan ja lähdimme metsälle. Isäntä soitti naapurifarmilta Big five-ammattimetsästäjän mukaan ja Henkka kohdisti Sauerinsa terävillä 375 puhvelipatruunoilla. Kaivoin laukusta puhvelia varten varaamani raskaat Easton Axis- nuolet ja NAP:n Razorcaps 150 – kärjet sekä tietysti luotettavaksi ja kuolettavaksi toteamani Hoyt Vulcan 80# taljajousen. Muutaman kohdistuslaukauksen ja tähtäinsäädön jälkeen olin valmiina matkaan. Kuvaajat olivat tällä aikaa viritelleet kamerakaluston kuntoon, joten kaikki oli valmista puhvelinkaatoon.
Tutustuimme alueeseen maastoauton lavalta ja oikean puhvelilauman löydettyämme jatkoimme hiivintää jalan. Tämä ei todellakaan osoittautunut äänettömäksi johtuen kuivasta maastopohjasta ja mukana kulkevasta suuresta äijämäärästä: isäntä, kaksi ammattimetsästäjää, minä ja kuvaaja. Homma alkoi näyttää toivottomalta, sillä alueella oli noin satakunta puhvelia, joista vain kaksi sopi meikäläisen budjettiin. Saimme useita muuten onnistuneita hiivintöjä, mutta aina kohde-eläin oli väärä. Vaikka näkyvissä oli hienoja massiivisia sarvipäitä ja liipaisinsormea syyhytti, järki voitti.
Olimme siirtymässä autolle, kun yhtäkkiä vajaan 20 metrin päässä seisoi aukossa kyljittäin iso vanha puhvelilehmä, joka oli toinen meille tarjoushintaan luvatuista. Sormea koukisteli kummasti, mutta piruvie tällä yksilöllä oli jäljellä vain toinen sarvi! Ruho sen sijaan näytti valtavalta ja hetken jo mietin, että puhveli kuin puhveli. Onneksi lehmä kuitenkin häipyi puskaan ennen kuin ehdin toteuttaa aikomuksiani. Tämän jälkeen tilanne alkoi olla vielä toivottomampi, ei merkkiäkään kaksisarvisesta koko iltapäivänä.
Pulssi kohoaa
Seuraavana aamuna aloitimme jahdin ennen auringonnousua. Illalla olimme palaveeranneet isännän ja naapurin ammattimetsästäjän kanssa ja miettineet suunnitelmia puhvelin hengen menoksi. Totesimme, että suurin ongelma on ajanpuute. Kun normaalisti puhvelijahtiin varataan viikko aikaa, meillä oli puolitoista päivää ja siitäkin ensimmäinen puolikas käytetty. Siitä huolimatta lähdimme toivorikkaina uuteen päivään. Yritys oli kova ja johti ties miten moneen hiivintään, joista viisastuneena hiivintämiehitystä kevennettiin jättämällä kameramies autoon. Hän oli ainoa, jonka mukanaolosta voitiin tinkiä silläkin uhalla, että mahdollista kaatoa ei saataisi ”purkkiin”.
Totta kai tämä johti tulokseen aivan samoin kuin olen oppinut aikaisemmilta jahtireissuilta. Kun kameran jättää pois, niin kaatoja ja kuvattavaa syntyy. Pääsimme tällä kokoonpanolla hiipimään riittävän lähelle puhvelilaumaa, josta isäntä tunnisti oikean saalistuskohteen. Tästä lähtien muistikuvat ovat hieman epäselviä ja on mahdollista, että hienoista pulssin kohoamista on allekirjoittaneessa tapahtunut. Se on ehkä osaltaan vaikeuttanut hieman havainnointia riistatilanteessa. Joka tapauksessa muistan löytäneeni meidän ja puhvelilauman välisestä varsin tiuhasta puskasta mielestäni nuolen mentävän aukon ja arvioituani ampumamatkan noin kahdeksikymmeneksi metriksi uskalsin yrittää riistalaukausta.
Lopputulos ei ”aivan” ollut suunnitellun mukainen, nuoli iski puhvelin kylkeen huomattavasti alemmas kuin mihin olisin sen halunnut osuvan. Lisäksi nuolen tunkeuma näytti kovan pamauksen saattelemana jäävän lähes olemattomaksi. Nuoli näytti lähes roikkuvan pakoon juoksevan puhvelin kyljestä. Voitte uskoa, että olin lievästi shokissa. Tähänkö päättyi puhvelijahti? Ei tietenkään, tästähän ne kaikki kauhukertomukset kertovat: haavoittunut puhveli kiertää lenkin ja asettuu vahtimaan omia jälkiään ja onnettomia jäljittäjiä, jotka se armottomasti runnoo kuoliaaksi, ellei kiväärivarmistaja ehdi päättää sen päiviä ennen sitä!
Koukkaus
Onneksi nämä uhkakuvat eivät ehtineet toteutua, sillä isäntä tunsi hyvin alueensa ja riistansa. Hän antoi meille ohjeet kuinka toimitaan, joten suuntasimme nopeasti autolle ja kiertämään lauman eteen. Tämän jälkeen miehet passiin ja välittömästi lopetuslaukaukset kun haavakko on hollilla. Ei siis mitään hienostelua jousitrofeen säilyttämiseksi, vaan haavoittunut puhveli pelistä pois tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.
Myöhästyimme kuitenkin hieman, sillä saapuessamme suunniteltuun väijymispaikkaan oli lauma siirtynyt eteenpäin. Puhvelit töllistelivät meitä vihaisesti tien toiselta puolen noin 35 metrin päästä haavoittunut naaras etummaisena uhmakkaasti sarvet tanassa. Hyppäsimme Henkan kanssa lavalta ja yhteisestä sopimuksesta nostimme aseet kohti puhvelia, minä jouseni, Henkka kiväärinsä.
TV-kuvaajan kuvaamassa materiaalissa kuuluu, kun jousi laukeaa ja nuoli ilmestyy näkökenttään, osuu puhveliin, kivääri laukeaa ja puhveli kaatuu sorkat kohti taivasta. Aivan uskomaton tunne leviää kehoon, yhtaikaa pettymys siitä, että kivääriä tarvittiin ja samalla valtava helpotus siitä, että homma on ohi näin helposti ja turvallisesti. Henkka on loistava turvamies. Niskalaukaus uhittelevaan, hyökkäystä suunnittelemaan puhveliin ei ole ihan jokapojan heiniä, mikä muuten todettiin, kun päästin tutkimaan kaadettua puhvelia. Meikäläisen ”lopetusnuoli” löytyi oikeasta sarventyvestä karvan vierestä!
Tässä vaiheessa pääsimme sitten toteamaan myös ensimmäisen nuolen osuman laadun: nuoli oli sittenkin tunkeutunut syvemmälle kuin miltä alkuun vaikutti. Puhvelin oikea keuhko oli puhki, kuplia tuli reiästä. Pakollisia kaatokuvia otettiin runsaasti jousen kanssa, kiväärin kanssa ja molempien.
Testausta
Heti kun saimme puhvelin teurastusalueelle, alkoivat jo ennakolta suunnitellut ja haaveillut testiammunnat erilaisilla leikkurikärjillä. Puhvelin siihen asti ehjänä pysynyt vasen kylki muuttui nopeasti tähtikuvioita täyteen. Lavastin mm. ensimmäisen osuman lähes täydellisesti. Osuma jalkaluun yläpintaan rajoitti tunkeuman ja katkaisi nuolen lähes identtisesti ensimmäisen osuman tavoin.
Lopputulos testauksista kuitenkin oli, että puhvelin kylkiluut eivät ole suurikaan este nuolen tunkeumalle, jos kärki on terävä ja riittävän lujarakenteinen ja nuolessa riittää liike-energiaa. Testinuolien painot olivat 480–530 gr, siis huomattavasti sallitun minimin 700 gr alle. Silti jokainen rintakehään osunut nuoli rikkoi kylkiluut molemmin puolin otusta, tunkeutuipa yksi pienellä Sonicilla varustettu kokonaan puhvelin ruhon läpi.
Uusi luku suomalaiseen jousimetsästyshistoriaan
Jälkeenpäin on tietysti mukava jossitella kaikenlaista, kuten jos olisimme ensimmäisen osuman jälkeen tienneet, että keuhko on puhki. Tai jos meillä olisi ollut aikaa enemmän ja olisimme voineet jatkaa jahtia seuraavana aamuna niin… Mutta niinhän se on, että jos tädillä olisi… niin se olisikin setä. Joten jätetään jossittelut sikseen ja todetaan että näin kävi tällä kertaa.
36” sarvinen lehmäpuhveli on nurin ja ensimmäinen, jota suomalaisen jousimetsästäjän nuoli on päässyt puhkomaan. Sitä paitsi puhvelitilan isäntä sanoi, että hän ei ole koskaan nähnyt noin tehokasta jousta: kun sarveen ampuu niin puhveli on heti sorkat kohti taivasta. Siltä se näyttää, kun jättää filmillä äänet pois!
© 2007, Jorma Karjalainen
Juttu on julkaistu aiemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2007.
