Neljän lapsen äippä syyspuuhissa

Vihdoin koitti jälleen se päivä kun sain vetää päälleni vanhan panostajan pukuni ja naamioida itseni luontoon. Sorsajahdin aloituspäivä ja mukaani otin tänä vuonna taljajousen haulikon sijaan. Kesän metsäratamme alkoikin jo maistua itikalta.

 

Viimeviikon jahteja kertyikin sitten viisi loukkuviritysten lisäksi. Sorsia kyttäämällä ja mäyrän pesällä istuessani kesäillan hämärtyessä mietin, miten voikin olla metsästys tässä muodossaan suuresti jännittävämpää kuin esimerkiksi haulikon kanssa pesällä. Useasti siihen liittyy ainakin kolme ihmistä ja höpötystä ja liikettä ja… Olet yksin omine kahinoinesi ja hajuinesi. Et siis voi syyttää kuin itseäsi jos jotain mokailet siinä kyyköttäessäsi tuntitolkulla kuunnellen luonnon ääniä kuten uroshirven sarvien kolketta koivikossa. Jännää huomasin, jopa se hirvi siinä lähistöllä.

 
Sorsia hiipimässä

Eräs iltakuvio huvittaa minua vieläkin. Tyypillistä varmaan näin opetteluvaiheessa tämän taljan kanssa. Heitin lammen pään heinikkoon metsästys kenkäni ja hiivin sukkasillani viitisenkymmentä metriä kulkien hitaasti ja vähäeleisesti. En ollut aiemmin kokeillut hiivintää yksin. Lammen keskellä ui seitsemän heiluria ja heinikon laidassa muutamia. Hiivin jo aika näkyvällä sektorilla samaan töpöttävään kävelytyyliin kuin hidastetusta filmistä. Lammen rannassa on pieni mänty sekä vieressä paju. Jäin puiden taakse varjoon.

   

Ylitseni lentää kolme sorsaa ja laskeutuu lampeen. Sydän muljahtaa riemusta. Minua ei nähty. Keskellä oleva parvi ui hitaasti mutta varmasti aivan kohti minua. Sydän alkaa pampattaa innosta rinnassa. Yritän kaivaa etäisyysmittaria taskusta mutta vetoketju on juuttunut kankaaseen. Pahus, no ehkä on parempikin, etten pidä turhaa kahinaa, ajattelen lintujen ollessa jo noin 25 metrin päässä. Vielä pieni odotus, tulkaa vähän lähemmäksi. Nyt jos en viritä linnut kääntyvät, enkä pääse edes yrittämään. Pääsen virittämään puiden takana niin että minua ei huomata. Odotan, odotan, käänny nyt jo kohta ei jaksa enää pitää vireessä. Noin, hienosti sivuttain. Kyllä tästä on se 20 metriä ainakin, ajattelen ja hipaisen laukaisulaitetta. Sillä räpsäyksellä joka ikinen lintu lätkyttää kvaakkuen taivasta kohti, sekin jota olin muka ampunut.

Ääh, tähtäimet kolmessatoista metrissä. Olin unohtanut katsoa siinä jännityksen tiimellyksessä. Olin silti iloinen tapahtuneesta. Adrenaliini virtasi pulputen. Olinhan onnistunut hiivinnässä. Nuoli piti luonnollisesti hakea pois. Puolillaan vettä oleva vene ei omistanut pohjatulppaa ja minun voimillani sitä ei saanut kaadettua tyhjemmäksi, joten hyppäsin sukkineni paattiin ja vielä soutamaan kepin karahkalla kun ei ollut airoja. Kyllä se sorsa kummittelee nyt unissa, joten illalla taidan ottaa uusiksi satoi tai paistoi. Illan sekä seuraavienkaan iltojen sorsastus ei tuota tulosta ja teen päätöksen lopettaa koko touhun ja siirtyä muihin jahtipuuhiin.

 
Ajosta

Jänisjahti alkaa ja kutsumme veljeni beaglensa kanssa metsästystantereillemme. Päivä on tyhjä ajoista mutta tunnelma ihan leppoisa. Nuotiolla ollessamme räpsii räntää hetken. Viikolla istuskelen muutamana iltana pellon kupeessa, jospa vaikka rusakoita näkyisi mutta happihyppelyksi menevät kyttäykset niin puskissa kuin ständilläkin.

Ajokoirahomma jää kytemään takalistoon ja rohkenen ensimmäistä kertaa taljaurallani ajattelemaan, josko minä uskaltautuisin ajohommiin taljan kanssa noin niin kuin tosimielessä. Olen joskus ollut talvella passissa taljan kanssa mutta en usko että minusta olisi silloin ollut vielä edes yrittämään ainakaan juoksevaan kohteeseen. Päätän lähteä jokin aamu mieheni ja koiramme matkaan ani varhain aamunkajossa. Suomenajokkimme on koulittu kettua ajavaksi koiraksi, joka siis pistää minua hieman miettimään: ”Haulikko vai talja?”. Talja tietysti pääsee matkaani.

Klo. 6 starttaamme pihasta ja matkalla mietimme hyvää maastoa ja passipaikkoja. Pellolla ihastelen ilmaa ja itseäni, sainhan potkittua itseni punkasta. Tästä tulee varmasti hieno aamu, ajattelen. Koira pyörii lähimaastossa aikansa kunnes saa hajut ja mieheni toteaa että taitaa ajella supia. Menemme kumpikin etukäteen sovituille passeille. Hetken siinä ehdin seisoskella kun oikealta metsästä kuuluu rapinaa noin 50 metrin päästä. Päätän siinä samalla jo virittää jousen. Supi hyppää kärrypolulle ja kipittää kohti kuin kissa. Kohti tulee ja minulla pulssi vimmastuu.

Hätäännyn ehkä hieman enkä löydä pistettä tarkasti vaan ammun karvoja hipoen oikealta ohi. Supi pyörähtää ympäri ja kipaisee itsensä lähistöllä olevan ladon alle, josta koiramme sen löytää. Hieno taistelu alkaa eläinten kesken. Välillä ollaan ulkopuolella ja taas sisällä. Koira ei huomaa supin yrittävän poistua paikalta. Supi liikkuu ja tietysti heinikossa, jossa on pajukkoakin joka estää ampumista. Nopea katsastukseni rinteeseen minne sen voisi yrittää ampua ja huomaan pienoisen aukon heinikossa. Supi liikkuu ja minä viritän jousen ja odotan että se on aukon kohdalla. Nyt aukossa, kutsun koiraamme, supi pysähtyy ja piste rintaan hieman oikealle, elukka on jonkin verran poikittain ja tapittaa silmillään minuun. Laukaisen ja nuoli suhahtaa kohti supia.

Samassa se lähtee huonosti liikkuen rinteeseen koira perässään. Kierrämme toista kautta rinteeseen luottaen koiraan. Ajokki tulee vastaan ja vie meidät supin luo kuusikkoon. Hyvä koira, kehumme ja taputtelemme. Rinteestä kuusikkoon oli matkaa noin 50 metriä. Olo on mahtava. Ensimmäinen supi jousella minulle. Kävelemme takaisin supin kulkemaa reittiä ja mieheni löytää nuolen jonka sulat ovat liharetkujen peitossa.

 
Hirviä ja majavia

Metsäkanalintuja näkyi kyllä silloin kun ei ollut vielä niiden metsästysaika. Päivällä lähden taas raitista ilmaa haukkaamaan ja kiertelemään metsään. Istuskelen huvikseni jonkin aikaa laavun katolla. Meillä on nuolukivi siinä laavun edustalla aukolla. Kuulen oksan katkeavan ja päätän katsastaa mikä siellä liikkuu. Nousen seisomaan ja hirvihän se siinä pällistelee minua. On se aina niin juhlava näky tuo hirvi. Juttelen rauhallisesti eikä se näytä välittävän. Hyppään katolta ja vasta sitten hankosarvi hölkyttelee kohti metsää. Jatkan lintujen etsimistä kunnes vaihdan paikkaa joksikin aikaa. Ei ollut lintuja mutta harjoittelen hiivintää oravilla ja risukkoisella maapohjalla.

Päätän lähteä kotiin kahville ja kyselemään että pääsisikö tuota illasta vielä majavaa kytistelemään, meillä kun on tuota jälkikasvua. Isäntää polttelee lähteä hirveä kuttumaan tuttavan kanssa mutta suostuu aneluihini. Riemusta pulleana lähden teroittamaan nuolia ja pakkaamaan reppua.

Kuuden aikaan olen hiippaillut passiin. Sopiva paikka löytyy onneksi yllättävän helposti. Täydellisen kokoinen aukko kasvustossa ja penger edessä, jonka takaa on helppo ampua. Noin puolituntia seistessäni huomaan veden humppaavan oikealta minua kohti. Majava sukeltaa juuri minun kohdallani ja nousee pintaan matkojen päässä. En hätäänny, vaan uskon sen uivan uudestaan takaisin lahdelle. Jonkin aikaa siinä seistyäni tulee olo, että se on sittenkin mennyt rantatöyrään yli. Päätän kiertää katsomaan, onko padolla märkiä jälkiä. Juuri kun olen ottamassa reppujakkaraani, ui oikealta ohitseni majava. Täh! Miten se on päässyt sukeltamaan ohitseni huomaamatta? Sadattelen mielessäni itselleni, tyhmä lähtee liikkeelle kesken leikin. Onneksi se ei reagoi minuun mitenkään. Siirryn takaisin paikalleni mutta nyt penkan päälle. Ajatukset virtaavat ilosta, olen sentään nähnyt sen jota tulin etsimäänkin. Tämä on hyvää harjoitusta, ajattelen siinä selvitellessäni siimaa, joka on liikkuessani jäänyt oksaan kiinni. Tällaisia mokia ei tarvitse toista kertaa sattua.

Siinä hetken kerkeän rauhoittua kun huomaan jälleen veden humppaavan oikealla. Lahdella päin vesi tekee laineita ja kurkistelen mihin suuntaan se on menossa. Joo tänne tulee ja näenkin sen jo siinä kymmenen metrin päässä. Majava ui kohti minua, koivu suojaa viritystäni. Majava pysähtyy hetkeksi oikealle puolelleni jonne ei pääse vielä ampumaan. Mietin huomasiko se minut. Ei tainnut, sillä se jatkaa uimista kulkien eteeni. Kokoan ajatukseni. Minna, tässä on tilaisuutesi. Ihan rauhassa vaan, mihinkään ei ole kiire, aikaa on, etsi piste, keskity. Nuoli menee mihin pitääkin. Ainakin minusta tuntui siltä. Parit voltit siinä vedessä minusta vasemmalla ja näen verta. Ainakin olen osunut mutta miten. Majava menee kierimä uinnilla kohti pengertä noin 30 metriä. Autan siimaa jotta se ei vaan tarttuisi mihinkään oksiin. Sitten iskee hirveä sählinki ja paniikki. Majava viskoo volttia. En pääse rantaa pitkin menemään, mitä teen? Ajatukset risteilevät tuhat kuumina kekäleinä. Irrotan kelan ja tökkään sen oksaan. Juoksen jousen ja varanuolen kanssa kohtaan missä majava vielä hetki sitten teutaroi. Jään ihan hölmönä siihen jalansijoilleni. En ole uskoa näkyä. Majava kellottaa vatsa pystyssä nuoli kyljestä miltei ulkona siinä vedessä, elottomana. Hetki on sanoinkuvaamaton. Seison paikallani jonkin aikaa ja kelaan mielessäni tapahtunutta kunnes alan etsiä keppiä, jolla vedän majavan rantaan. Ihmettelen siinä saalistani ihan pöllähtäneenä. Tästä olen unelmoinut pitkään.

   

Soitan kotiin ja mieheni naurahtaa, ihan totta. Kannan repun, jousen ja majavan yhdellä kertaa autolle. Majavan paino 16 kg ei tunnu siinä huumassa painoltakaan. Mielessä käy, että on se hyvä kun tuli lisättyä paunoja pyssyyn. Mietin myös sitä, että miten siinä metsästystilanteessa ne paunat eivät tunnu missään vaikka kotipihalla tauluun ammunta teki hieman tiukkaa. Kotiin on kiva mennä. Suolistan majavan, jonka jälkeen laitan lapset nukkumaan. Minua ei nukuttanut pitkään aikaan. Yöllä mietin vielä että niitä täytyy olla useampikin siellä.

 
Metsästyshistoriaani

Talja, tämä hienoin metsästysase, jonka tiedän, on kuulunut metsästysvarustukseeni vuodesta 2005 keväästä. Saalista on siltä vuodelta rusakko ja muutama sorsa. Viimevuonna en päässyt metsästelemään kovinkaan useasti mitä nyt majavaa kävin kytistelemässä muutamia kertoja ilman tulosta. Masset joko uivat niin kaukana tai niitä ei nähnyt joinakin iltoina ollenkaan. Haulikolla viime vuonna ammuin jäniksen, teeren ja sorsia. Tänä syksynä taljan kanssa on lykästänyt, saalistilastoihin lisukkeita siis supi ja majava.

Metsästystä on tullut harrastettua vuodesta 1995. Saalistilastoihini kuuluu muutama kymmentä jänistä, rusakoita, laskematon määrä sorsia, teeri, hirvi, kettu, mäyrä, supeja, majavia, impala ja valko-otsatopi. Kaiken sen kiväärillä ja haulikolla paukuttelun jälkeen totean vielä, että mikäpä sitä luonnon rauhaa kunnioittaisi aseista eniten kuin metsästysjousi.

© 2007, Minna Kilpiä

 
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 4/2007.