Kauan odotettu mustakarhun metsästysmatka Kanadaan on takanapäin. Tätä muisteloa kirjoittaessani tunnen jopa lievää ikävöintiä uusintaretkeen rapakon taa. Kylmän Juhalle olin jo aikaa sitten ilmaissut halukkuuteni lähteä sopivan porukan mukana karhun pyyntiin Kanadaan. Sitten viime vuoden lopulla Juha soitti. ”Yksi paikka olisi toukokuussa tarjolla, lähekkö?” ”No lähen.”
Lähettiin sitten. Oli toukokuun 21. päivä. Ajoin Kulinin Joukon pihaan, romppeet kyytiin ja menoksi. Pysähdyttiin Mäntyharjulla, kylvettiin Juhan savusaunassa ja nautittiin Ilonan tarjoamasta iltapalasta.
Lähtö aikaisin aamulla kohti Vantaata. Lentokentällä odotti joukko innokkaita karhumiehiä.
Sama matka? Jep. Käsipäivää ja hetkessä oli selvää, että tulisimme retkellämme hyvin toimeen keskenämme. Jussi, Rolf ja Jokke olivat varustautuneet matkaan ruutiasein, meillä Joukon kanssa VAIN taljajouset. Matka ilmojen halki alkoi pienen jännityksen merkeissä, totta kai, että onko kaikilla kalusto tallella Edmontoniin saapuessamme. Ei ollut. Odotutti vuorokauden, ennenkun Rolf sai aseensa. Vakioshoppailu oli sopivaa ajankulua paikallisessa eräliikkeessä.
Parin hotelliyön perästä vuokrattiin autot ja lähdettiin uusiin seikkailuihin kohti High Leveliä. Jouko ei tykännyt yhtään kuskin hommista, matkaakin reilut 800 km, eikä se ehkä ollut ainut syy känkkäröintiin kun minut tuntee. No, minä toimin lupaukseni mukaisesti kuskina Suomessa. Matkanteko alkoi tökkimään, kun meihin iski ns. p-tauti. Siinä meni taas pari hotelliyötä. Ajattelin, etten saa joustani vireeseen. Voimat lähti laakista. Onneksi Jokella lääkärinä oli varusteissa kunnon rohdot. Me karhumiehet ei joudettu makaamaan viikkotolkulla petissä.
Uusin voimin saavuimme karhuleiriin sovittuun aikaan. Toin tuliaisina Eerikille karhunmetsästyskirjan nimeltä ”Karhun metsästys”. Hieno kirja suomalaisesta karhunmetsästyksestä. Katsastimme leirin. Eerikin hyvä kotimaamme kieli auttoi minuakin ymmärtämään, mitä oli odotettavissa.
Tänään illalla on ensimmäiset tilanteet. Olin istunut puussa jo hämärän rajamaille. Äitinalle tuli poikineen iltapalalle kello 10.30, kun alkoi hämärtää. Arvioin poikien säkän korkeudeksi 80 cm ja äidin n. 120 cm. Kuvasin videolle ja juttelin uusille tuttavuuksille. Emo katsoi tarkasti, kun yksi pojista kiipesi passipuuhuni. Kuiskasin pennulle: ”Tulee ahdasta, jos äitisikin tulee vierailulle.” Onneksi nuorukainen, hetken tuijotettuaan parista metristä silmiini, armahti minut ja huokaisin helpotuksesta.
Eerik tuli mönkkärillä vasta pimeällä noutamaan. Karhut köllöttelivät kylläisinä Eerikin ollessa vajaan parinkymmenen metrin päässä niistä. Hetken pelkäsin yhteenottoa… Alkoi karsea paluukyyti mönkkärin peräpenkillä. Onneksi oli jo pimeää, tullessa ei ollut. Joukokin oli kaatanut karhun jousella. Ruutimiehilläkin oli ollut onnea kahden nallen verran. Kertailtiin illan tapahtumia. Kokki oli järjestänyt iltapalaa. Uni vei miehen mennessään.
Uusi päivä, minun päiväni. Oli toinen jahtipäivä, 28. toukokuuta. Kohdistin jouseni. Ei mitään hämminkiä Eerikin hurjastelusta huolimatta. Eerikin V8- pickuppi hyrisi kutsuvasti parkkipaikalla. Jousi varusteineen, filmiryhmä Jussi ja karhumies Hannu. Eerikin käskystä kipusimme maasturiin.
”Matkaa leiristä metsästysalueelle on 80 kilometriä”, Eerik kertoili. Ei paljon juteltu, omissa mietteissään olimme kaikki. Menemme kokonaan eri paikkaan, kuin mitä eilen. Kolme isohkoa miestä huristaa saman mönkkärin kyydissä kohti syöttipaikkaa. Eerik kurvasi uralta sivuun, ja melkein törmäsimme isoon mustakarhuun. Se oli tullut jo odottelemaan iltapalaa. Kuusitaimikko vain tutisi karhun rynnätessä pois näkyvistä. Majavan ruppi pönttöön syötiksi. ”Kyllä se tulee takasin, tai sitten joku toinen karhu”, huusi Eerik mönkkärin papatuksen seasta.
Jussi kiipesi ylös haapaan ja kiskoi toisen ständin istuinpaikakseen. ”Onpa tämä aika korkealla”, ähisin Jussille kiivetessäni tikapuiksi lyötyjä kakkosnelosen pätkiä pitkin ylös puuhun. Kiskoin narulla jousen ja repun ständille. Alkoi äänetön odotus. Oltiin sovittu, että Jussi videoi kaikki tapahtumat.
Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta selkämme takaa suoraan mustakarhun silmiin. Luontokappale on hiljainen liikkuja, mitään ääntä pitämättä se tuli. Hetkeksi unohdin aikeeni ampua, niin komea oli otso. Se kierteli syöttiä. Katselen, ei mitään kiirettä. Arvaamatta karhu sieppaa syötin ja ryntää pusikkoon. ”No et sitten muistanut ampua”, kuiskasi Jussi ylempää puun toiselta puolelta. ”Kyllä se tulee takasi, tai sitte joku toinen”, antelin nolona filmiryhmälle.
Nalle söi majavaa ampumaetäisyydellä puiden seassa, ei tuonne kannata ruveta sotkemaan. Kylläisenä se lähti hiljakseen tassuttelemaan poispäin meistä. Kuului kaksi syvää huokausta ylhäältä puusta.
Aikaa kului lievän epätoivon vallassa tunteroinen. Kolmemetrinen kuusen taimi heilui edessäni, matkaa jotain 50 metriä. ”Nyt on karhu tulossa”, kuiskaan Jussille. Karhu oli syönyt jo viimeisen ateriansa. Enää en unohtanut, miksi istuin puussa Hoyt kädessäni Kanadan sydänmailla kaukana kotoa.
Olin mitannut maamatkan puusta syötille, ja 20 metriä on ihannematka minun taidoilleni. G5 kärjessään nuoli iski rusahtaen kaulan tyvestä sisään. Salamana karhu häipyi pois näkyvistä metsä ryskyen. Pako oli lyhyt, kuulin sen viimeiset hetket tukahtunutta huokailua ja sitten periksiantava karjaisu.
Hannun ensimmäinen mustakarhu
”Hiljaista”, kuiskaan Jussille. Kamppailu oli ohi, niin ainakin ajattelin. Olin ampunut ensimmäisen riistalaukaukseni jousella. Verinen nuoli maassa kertoi omaa karua kieltään. Kuollut karhu löytyi verijäljen päästä noin 50 metrin päässä osumasta. Yritettiin me Jussin kanssa kantaa sitä korennossa, mutta todettiin se turhaksi rehkimiseksi. Puu katkesi ja 140- kiloinen karhu putosi maahan. ”Otetaan Jussi kaatoryypyt.” ”No otetaan ja onnea.”
Siitinluu plakkariin ja kotimatkalle, talja ja kallo tulee sitten joskus perästä. Edmontonin tullissa kysyivät, että onko niitä eläimen osia tarttunut matkaan, mutta en tunnustanut. Nyt sitten kullitettu eläimen osa roikkuu meikän kaulassa juhlapäivinä.
Mediakin tuli uteliaaksi kuullessaan karhunkaatajan tulleen kotiin Vaalan Neittävälle. Kahteen lehteen tuli koko sivun kokoiset jutut kuvineen reissusta Kanadan karhumaille.
© 2011, Hannu Heikkinen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2011.
