Ulkomaille suuntautuvat jahdit herättävät usein keskustelua, kysymyksiä ja joskus voimakkaita tunteitakin. Mitä itse olen oppinut niistä?
Yksi: Joskus pitää lähteä merta edemmäs kalaan
Siitä on parikymmentä vuotta, kun itselläni alkoi herätä kiinnostus ulkomaan jahteihin. Syy oli varsin yksinkertainen. Tuolloin Suomessa suurin jouselle sallittu riistaeläin oli metsäkauris, joten vaikkapa peuroja tai sikoja jousella metsästääkseen oli pakko loikata kulkuvälineeseen, joka veisi toisiin maisemiin.
Asiaan perehtyneet harrastajat tiesivät jo silloin jousen soveltuvan käytännössä minkä tahansa riistan metsästykseen. Ulkomailla jahdeissa käyminen ja kokemuksista kertominen ja kirjoittaminen oli tärkeää paitsi omien kokemusten kartuttamiseksi, myös ymmärryksen jakamiseksi muille metsästäjille ja suuremmallekin yleisölle.
Vuosien varrella olen saanut huomata miten kokemusten jakaminen on vaikuttanut. Lähipiirissä kuin myös messuyleisöissä ensivaiheen pään pyörittely ja hämmästely ovat muuttuneet varovaisen kiinnostuksen kautta laajemmaksi innostukseksi. Tänään uskon valtaosan ymmärtävän jousen käyttökelpoisuuden nykyaikaisena metsästysvälineenä. Kannatti lähteä!
Kaksi: Ulkomailla voi käydä kohtuullisin kustannuksin
Yleinen käsitys tuntuu edelleen olevan se, että ulkomaan jahdit ovat tuhottoman kalliita. Ja saahan niistä toki sellaisia, jos valitsee kalliin matkanjärjestäjän valmiin paketin, arvokkaat opas-, majoitus- ja ruokailuvaihtoehdot, lentää bisneksessä, maksaa korkeita kaatomaksuja ja teettää komeat trofeet kotinsa seinälle. Tällainen reissu on tietenkin ostajalle helppo ja myyjälle mieluinen vaihtoehto, mutta kukkaroon se tekee helposti tuhansien eurojen kokoisen loven.
Toisaalta metsästysmatkan voi tehdä myös niin, että hankkii itse tiedot paikallisista metsästysajoista, säädöksistä ja ”valtionmaista” sekä niihin saatavilla olevista luvista, etsii edulliset lennot ja vuokra-autot ja majoittuu maastossa valmistaen itse ruokansa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen suuntaan lennot ovat hyvin kilpailtuja, ”public land” -alueita löytyy ja parinsadan euron metsästyslupaan saattaa sisältyä esimerkiksi kaksi peuraa ja kalkkunaa sekä lisäksi pienriistaa. Ei mitenkään erityisen kallista. Jos reissuun lähtee pienellä ryhmällä, jonka kanssa voi jakaa osan kuluista, niin itselle jäävä kustannus on hyvinkin kohtuullinen.
Keskitien kulkija taas etsii ennalta netistä paikallisen oppaan ja sopii hänen kanssaan sähköpostitse diilistä, jolloin voi toisaalta säästää erillisen matkanjärjestäjän ottamissa kuluissa, mutta kuitenkin saada käyttöön paikallista osaamista ja ehkä vähän telttapatjaa parempaa asumismukavuutta. Vaihtoehtoja on siis monenlaisia, samoin hintatasoja.
Kolme: Reissut parantavat omaa ymmärrystä
Ulkomaan jahtireissut, etenkin sellaiset joissa ei vietetä aikaa sen saman, tutun jahtiporukan kesken tutustuttavat lähes väkisinkin erilaisiin ihmisiin, uusiin tapoihin ja metsästyskulttuureihin. Itse introverttinä suosittelen ehdottomasti edes jonkinlaiseen ”small talkiin” ryhtymistä paikallisten kanssa.
Oman kielitaidon reiät tosin huomaa nopeasti, kun yrittää selittää kiinnostuneelle paikalliselle vaikkapa mitä puita, kaloja tai riistaeläimiä Suomesta löytyy. Tai kertoo kotopuolen metsästysseuran järjestämistä yhteisjahdeista – joka monessa suunnassa on aivan vieras tapa metsästää. Politiikkaan ei välttämättä aiheena kannata lipsahtaa, mutta jos uteliaisuus voittaa niin vaara pyörii, että voi alkaa ymmärtää syitä paikallisten ihmisten ajattelutapaan eri tavalla kuin kotomaasta katsottuna.
Oma lukunsa ovat tietenkin tyystin toisenlaiset maisemat ja olosuhteet. Maaston korkeuserot voivat yllättää, samoin peitteisyys tai sen puute, tai lämpötilojen suuret päivittäiset vaihtelut – puhumattakaan siitä, että alkuun voi tuntua todella oudolta vaikkapa se, että edelleen jossakin päin maailmaa ajetaan väär… eikun vasemmalla puolella tietä.
Olen kokenut hyödylliseksi kysellä paikallisilta etukäteen millaisia varusteita kannattaa ottaa mukaan. Juomareppu ei ole täkäläisittäin tärkein asia, mutta ilman sitä ei kuumissa olosuhteissa montaa tuntia pärjää. Keihäsheinien (ja käärmeiden) varalta säärystimet ovat joissakin paikoissa hyödyllinen varuste ja toisissa maastoissa hyvälaatuiset kiikarit ovat täysin välttämättömät. Matkapuhelinverkon toimivuus (ja datan hinta) on hyvä selvittää etukäteen, samoin laitteiden lataamismahdollisuudet ja tarvittavat adapterit.
Paikalliset osaavat myös kertoa löytyykö lähettyviltä jousitarvikeliikettä vai pitääkö mukaan ottaa varmuudeksi sopiva määrä työkaluja ja varaosia, kenties ainakin ”varanarut” ja toinen laukaisulaite. Jousikauppoja, ”pro shoppeja”, ei välttämättä ole edes satojen kilometrien säteellä. Jos matkustaa porukalla, kaikkien ei välttämättä kannata ottaa omaa matkaprässiä tai varatähtäintä – lentoyhtiöiden painorajoituksetkin tulevat nopeasti vastaan.
Neljä: Retkille valmistautuessakin oppii uutta
Retkelle valmistautuessa on hyvä (tai jopa syytä) tutustua siihen, millaista kohdealueella metsästys käytännössä tulee olemaan.
Ennen ensimmäistä ulkomaan reissua harjoittelin standilta ampumista viemällä hiekkakuopan pohjalle taustapakan ja ampumalla reunalta alaspäin. Näin siksi, että silloin itselläni ei ollut standia käytössäni. Reissun aikana erilaisten standien käytön kautta valottui se, millaista niille nouseminen, niillä ajan viettäminen ja riistalaukauksen tekeminen oikeasti on. Osittainen valmistautuminen kannatti silti.
Jonkun reissun ennakkotieto taas on ollut, että ampumista kannattaa maaston avoimuuden vuoksi harjoitella kotimaisia etäisyyksiä hieman pitemmiltä matkoilta. Silloin korostuvat paitsi oma ampumakunto ja -varmuus, myös jousen säätöjen oikeellisuus. Asioihin paremmin perehtynyt ystävä vihki minut tuolloin haarakaapelin pyörittämisen ja jousen hienosäätöjen saloihin. Opettelin lisäksi nuolten huolellisen rakentamisen ja leikkaavien kärkien suoruuden tarkistamisen. Näistä taidoista ei ole haittaa kotomaassakaan.
Paikan päällä oppii, totta kai, aina lisää. Joskus kantapään kautta, ajoittain helpommin. Kyttäyskopeista metsästettäessä seurue oppi vetämään jousen vireeseen piilossa ja säväyttävää kokemusta rikkaampana varomaan ampuma-aukon alareunaa. Opas taas saattaa antaa vinkkejä siitä, millä tavalla kannattaa lähestyä etäältä havaittua riistaeläintä. Hämmästyttävän toimiva oli konsti hiipiä peuraa tai sikaa avoimessakin maastossa hitaasti, mutta täysin kohtisuoraan, ilman sivuliikkeitä. Jotkut muut neuvot, kuten ”jos näet yhden, niitä on kaksi, jos näet kaksi, niitä on neljä” tosin avautuivat vasta omakohtaisten kokemusten myötä.
Viisi: Reissuilta jää keinustuoliin kerrottavaa
Jokainen kotimaankin jahtikokemus, kuten räntähyhmän keskeltä nouseva majavan pää, ensimmäinen hiivitty rusakko, passitettu supikoira, kuvilla houkuteltu tavi tai saddlesta ammuttu valkohäntä jäävät mieleen pitkäksi aikaa, mutta todennäköisesti tutuista ympyröistä eroavat riistaeläimet, maastot, olosuhteet ja etenkin yllättävät, joskus pelottavatkin tilanteet muodostavat vielä vähän kestävämpiä muistoja.
Kovan myräkän keskellä tammenterhoille ilmestynyt kaurisporukka, sopivalle ampumaetäisyydelle heinikossa ryömimisen ja kärsivällisen odottelun jälkeen makuuksilta nouseva peura, alle viidestä metristä kohti pyörähtänyt suuri villisika, ”nelivedolla” noustun rinteen laella laiduntava villivuohiporukka, monen yrityksen jälkeen onnistuneesti jallitettu villikalkkuna, samaan puuhun kiipeävä mustakarhu,… osa muistoista takuulla ei lähde kulumallakaan. Vaikka saattaisi aika ajoin niin toivoakin.
Samalla tapaa aivokemiaan jäävät elämään riistatilanteiden ulkopuolelta kovassa tuulessa vuoristoradan lailla viipottanut pienkone, mönkkärirallia ammatikseen ajaneen oppaan kyydissä kapeilla poluilla istuminen, trackerin kä-sit-tä-mä-tön kyky lukea omalle silmälle näkymättömiä eläinten jälkiä maastossa, punaniskojen kansoittamassa, syrjäisessä kuppilassa nautittu tavanomainen amerikkalainen aamiainen tai illan jo tummentuessa nuotion äärellä siemailtu olut. Elämän tarkoitus todella on elää.
Bonus: Elämänmittaiset ystävyyssuhteet
Harvoin matkaa aivan yksin tehdään, vaan useasti reissussa on yksi tai useampi vanha tahi uusi tuttu.
Siinä kun pienellä porukalla mietitään ennalta kohdetta, tutustutaan ilmakuvien perusteella maastoon ja kirjallisuuden avulla riistaeläimistöön, suunnitellaan matkantekoa, jaetaan vastuita varusteista, matkustetaan parin ”pompun” kautta odottavin mielin kohteeseen, koetaan päivittäin erilaisia tilanteita ja puretaan niitä illansuussa nuotion tai takan äärellä – niin samalla tullaan muodostaneeksi yhteisiä muistoja, tarinoita ja kestäviä, jopa elämänmittaisia kaverisuhteita.
Kiitos kanssakulkijat yhteisistä hetkistä – seuraavia retkiä odotellessa!
Teksti ja kuvat: Ari Kontiainen
