Modernin jousimetsästyksen sydänalueilla Pohjois- Amerikassa valkohäntäpeura liikuttaa miljoonia metsästäjiä vuosittain. Valkohäntäpeurapukki edustaa periamerikkalaista jousimetsästäjän unelmaa.
Valkohäntäpeuran kiima on peuranmetsästäjälle pyhää aikaa. Kiima saa marraskuun alkupuolella peurapukit liikekannalle ja kulkemaan naaraita etsiessään pitkiäkin matkoja, jopa keskellä päivää. Lisääntymisvietin ansiosta pukit reagoivat toisinaan hyvinkin hanakasti pillitykseen ja sarvien kalisteluun.
Monessa osavaltiossa hämärissä metsästys ja houkutteluruokinnalta ampuminen eli ”baiting” on kiellettyä. Tämän ansiosta erilaiset houkuttelupyynnin muodot ja taidot ovat kehittyneet pitkälle. Pohjois-Amerikan peurajahtikulttuurin ansiosta peuran houkuttelupyynti on rantautunut myös Suomeen.
Peuraa jousella harvemmin
Olen jousimetsästänyt vuodesta 2010, ja tänä aikana saattanut ruokapöytäämme säännöllisesti suomalaista jousiriistaa, erityisesti metsäkauriita. Tästä huolimatta olen päässyt lopulta harvoin kiinni valkohäntäpeuraan jousiriistana.
Viimeisen muutaman vuoden aikana olen, erityisesti ystäväpiiriini kuuluvien aktiivisten ja innokkaiden valkohäntäpeuran metsästäjien ansiosta, päässyt tutustumaan valkohäntäpeuran houkutteluun enemmän. Peuran Jäljillä -youtubekanavaa ylläpitävän sisällöntuottaja Taneli Sinisalon vahva harrastuneisuus ja osaaminen ovat toimineet ehtymättömänä tietolähteenä. Tanelin opeilla peurapillit ja kalistelusarvet ovat pikkuhiljaa päätyneet useammin ja useammin reppuun mukaan.
Kiima-ajan kynnyksellä
Etelä-Suomessa peuran kiima-ajan huipentumaa ryhdyttiin odottelemaan marraskuun toisella viikolla. Havainnoin aktiivisesti päivittäisten työ- ja lasten koulumatkojen ohella lähialueiden peltoja odotellen näkeväni peurapukkeja jossain vaiheessa liikkeellä jo päiväsaikaan.
Marraskuun toisella viikolla eläinten aktiivisuus tuntui lisääntyvän sään alkaessa osoittamaan viilentymisen merkkejä, mutta ainoatakaan peurapukkia ei silmiini vielä osunut. Marraskuun 10. päivä nousin kuitenkin iltapäivällä jälleen standille, muutaman tunnin aikaikkunan auettua, enemmän mielenkiinnosta kuin oikeasti mahdollisuuksiini uskoen. Peuran ”grunttipilli” oli kuitenkin mukana siltä varalta, että pukkihavainto tulisi.
Missä naaras, siellä pukki
Puolentoista tunnin istumisen jälkeen valon lähdettyä vähenemään näin peuranaaraan koikkelehtivan 200 metrin päässä pellon poikki. Mieleeni juolahti ajatus siitä että peuranaarasta voisi seurata pukki, mutta uskoin mahdollisuuteen suunnilleen yhtä paljon kuin eurojackpot-voittoon.
Istuin 10 minuuttia ja kurkin naaraan suuntaan – kunnes yhtäkkiä pellolla oli taas peura! Pukkiin liittyvä ajatus kävi kolauttamassa takaraivossa, mutta varauduin kuitenkin pettymykseen. Nostin kiikarit silmilleni ja sähköistyin. Peurallahan oli sarvet, korvia hieman leveämmät, ja olemuksensa puolesta tämä oli ihan aikuinen pukki.
Pukki seisoi poikittain minuun ja asteli rauhallisesti. Nappasin pikaisesti pillin standin vierellä roikkuvasta avoimesta repusta ja päästin sillä varovaisen gruntin poispäin pukista. Nostin kiikarit uudelleen silmille, mutta ilman niitäkin näin pukin jo kääntyneen suoraan kohti ja tulevan reipasta askellusta määrätietoisesti kohti.
Taikuri yllättyi itsekin tempustaan
Pukki tuli suoraan standini suuntaan. Se taittoi hieman yli 100 metrin välimatkan nopeasti ja oli pian jo passini ohitse kulkevalla polulla alle 50 metrin päässä. Olin noussut ylös ja jousi kädessä, valmiina virittämään sopivan paikan tullen. Päässä jyskyttävästä adrenaliinista huolimatta pystyin ihmeen kaupalla pitämään pään kylmänä ja päätin virittää jousen vasta peuran päästyä alle 20 metriin polun varrella seisovien haapojen taa.
Peuran pään siirtyessä puunrunkojen taakse, viritin jousen ja pääsin tähtäämään hieman etuviistosta sopivasta aukosta oksien välistä vitaaleille. Laukaus lähti tilanteeseen nähden melko rauhallisesti ja peura tipahti heti osumasta sijoilleen. “SE JÄI!” – huudon soidessa päässäni tajusin saman tien nokittaa uuden nuolen ja ampua sen nyt hieman takaviistosta maassa potkivan peuran keuhkoille, sen varalta että ensimmäinen nuoli ei olisi osunutkaan keuhkoille vaan täräyttäneen vain rankaa. Peura hiipui nopeasti, potkiminen loppui ja pää laski maahan. Minä haukoin henkeäni.
Laskeuduin pian puusta, siirryin peuran luokse ja hämmästelin. Miten tämä siirtyy Subarun takakonttiin? Ähinän saattelemana lahtivajalle ajelemani peura oli ruhopainoltaan 71-kiloinen ja vielä jonkinlaisessa rasvakerroksessa. Ehkäpä ampujalla oli kuitenkin hieman tärinää käsissään, sillä ensimmäinen osuma osui kuin osuikin rankaan. Toinen nuoli läpäisi onneksi kummatkin keuhkot. Kiima-aika ei ehkä ollut vielä ehkä kovimmillaan, sillä näköhavainnot päiväsaikaan pelloilla kulkevista pukeista lisääntyivät seuraavan viikon aikana, ja pari muuta alueellamme saaliiksi saatua pukkia oli viikon päästä jo selkeästi vähemmässä rasvassa.
Olen houkutellut peuraa kalistelemalla ja pillillä nyt muutamana syksynä ja muutamaan otteeseen pikkupukki on päätynyt jousihollille. En ole kuitenkaan ollut varma siitä, ovatko kyseiset yksilöt tulleet pillin perässä vai vain normaaleja kulkureittejään noudatellen. Tällä kertaa kaikki meni kuin elokuvissa. Tilanne tapahtui kuten niissä kymmenissä aiheeseen liittyvissä youtube-videoissa, joita jousimetsästysharrastukseni aikana olen lumoutuneena seurannut. Peuraa pillittävä metsästäjä sai pukin tulemaan hallitusti jousen ulottuville ja saaliiksi. Keskellä kiima-aikaa, päivänvalossa.
Kiittäminen onnistumisesta kuuluu kaikille peuran houkuttelua opetelleille ja tietoaan muille jakaneille, erityisesti Taneli Sinisalolle. Usko omaan tekemiseen kasvoi onnistumisen myötä roimasti, ja tästä lähtien peurapilli kulkee entistä enemmän mukana.
Teksti ja kuvat: Antti Saarenmaa
