Saimme syksyksi 2023 ensin onnekkaiden sattumusten ja niiden jälkeisen pitkäjänteisen työn avulla mahdollisuuden metsästää pienellä porukalla uudella alueella. Paikallisten asukkaiden ja omien havaintojen perusteella metsästysalueella oli voimakas valkohäntäpeurakanta.
Kevään ja alkukesän aikana teimme karttaharjoituksia ja tutustuimme jokusella vierailuilla paremmin alueeseen. Perustimme aktiivisilta näyttävien polkujen lähelle muutaman passipaikan. Paikat varustimme lähettävillä riistakameroilla, joista vastaanotettuja kuvia tarkastelimme ja tilastoimme kauden alkuun asti parhaamme mukaan.
Kauden lähestyessä saimme riistakameroiden kuvista runsaasti tietoa alueen eläinkannasta. Valkohäntäpeurojen lisäksi kameroiden edessä näyttäytyi hirviä, metsäkauriita, kettuja, supikoiria, mäyriä, kurkia – ja kävipä aivan kameran edessä poseeraamassa joskus joku pikkulintu ja hämähäkkikin.
Viikkoa ennen peurakauden alkua aloitimme pienimuotoisen ruokinnan passipaikkojen vieressä, toivoen evään pysäyttävän eläimiä paremmin holleille. Käytimme käteväksi havaittuja Treehugger-ruokintapusseja, jotka päästävät vähitellen maissia tai muuta apetta alareunan suuaukostaan. Pussit ovat keveitä kuljettaa, nopeita asentaa, helppoja täyttää – ja tuntuvat lisäksi toimivan erittäin hyvin. Arvosana 5/5 niille. Joillekin passipaikoille veimme myös nuolukiven ja yhteen paikkaan ajastimella varustetun maissinlevitinyksikön. Ruokintapussi on näillä kokemuksilla simppelimpi värkki, joskin levitinyksikön avulla ruoan kulumista voi säätää tarkasti.
Kausi avattu
Tiimimme oli paikalla heti syyskuun ensimmäinen päivä – ja avasikin kauden varsin onnistuneesti. Kinnerissä roikkui heti ensimmäisenä päivänä peuroja. Passipaikkoja paranneltiin seuraavien päivien havaintojen ja kokemusten perusteella ja yksi passipaikka varusteineen siirrettiin paremmaksi havaittuun sijaintiin.
Alkupäivien aikana ryhmämme kokeneemmat lihankäsittelijät pääsivät opastamaan kinnerissä roikkuvien peurojen paloittelussa sen työn suhteen meitä enemmän ’oppipoikia’. Osaaminen syntyy parhaiten itse tekemällä ja nyt siihen oli loistava mahdollisuus. Ensimmäiset peurat paloiteltiin, vakumoitiin ja pakastettiin odottamaan aterioita, joiden ääressä kelpaa muistella ja tarinoida jahtikokemuksista.
Kiinteiden passipaikkojen käytön ohella pyrimme ymmärtämään paremmin peurojen liikkeitä alueella. Missä sijaitsevat lepoalueet, missä käyvät syömässä ja mitä reittiä kulkevat? Tiimimme jäseniltä löytyi paljon kokemusta tästäkin ja aikamme kartoitettuamme merkkasimme mieliimme vielä yhden aamupassipaikan ja yhden iltapassipaikan.
Aamupassissa
Herätyskello soi 04:30. Söin pienen aamupalan, puin istumavaljaat päälle, koppasin varusteet mukaani ja suunnistin maastoon. Olimme valinneet edellisenä päivänä lähestymissuunnan, joka tuntui häiriöttömältä ja aamusella huomasin ilokseni tuulen suunnan olevan juuri oikean.
Olimme edellisenä päivänä unohtaneet merkata passipaikan heijastavalla teipillä, mutta se ei tällä kertaa aiheuttanut vaikeuksia. Osuin heinikkoisen kaseikon läpi pimeässä kulkiessani onnekkaasti juuri oikeaan paikkaan.
Nousin valitsemaani puuhun istumavaljaat ylläni one stick -rensseleillä noin neljään metriin ja ripustin jousen koukkuun. Kapuamisen etukäteisharjoittelu oli luonut toimivan rutiinin, joka toimi vähässäkin valossa. Huomasin tosin harmikseni, että olin unohtanut pukea lähteissä polvisuojat, mutta päätin olla harmittelematta asiaa sen pitempään. Passitus sai alkaa.
Odotus – ja riistatilanne
Hiljalleen valkeneva aamu on tavattoman kaunis. Tienoo alkaa hahmottua selkeämmin ja maaston yksityiskohdat erottua vähitellen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, hengitellen syvään kosteaa, viileää ilmaa. Tällaiset hetket ovat jonkinlaista metsästäjän meditaatiota. Sekin toki auttoi moiseen mielentilaan pääsemistä, että olin unohtanut langattomat kuulokkeeni majoitukseen ja nyt sain keskittyä ilman mitään keinotekoisia virikkeitä ainoastaan olemaan läsnä.
Alle puolen tunnin jälkeen havaitsen etuvasemmalla, ehkä noin 80 metrin päässä, kallioisen mäen laella ensimmäisen peuran, joka kuitenkin syömistä etsiessään kaartaa tulosuuntaansa ja häviää vähitellen näkyvistä. Jonkun tovin kuluttua huomaan toisen peuran noin 60 metrin etäisyydellä minusta oikealla, mutta sekin kuljeskelee häviten kallioisen kumpareen taakse.
Noin kuuden maissa silmien tutkapinnalle ilmestyy etuoikealle kaksi pukkia alle sadan metrin päässä. Ne alkavat vähitellen kulkea kohti passipaikkaani. Pohdin mahtavatko seurata edessäni, loivassa rinteessä noin 20 metrin päässä kulkevaa polkua.
Peurat lähestyvät passipaikkaani pikkuhiljaa, samalla matkallaan laiduntaen, aina toviksi pysähdellen. Niiden reitti on vähitellen poikennut olettamastani siten, että ne valitsevatkin hieman alempana kulkevan polun, joka sivuuttaa passituspuuni noin viidentoista metrin päästä.
Ensimmäisellä peuralla on mukavan näköiset sarvet, mutta ne eivät ylety korvien leveyden ylitse. Tällaiset pukit pitää isäntäseuran ohjeen mukaan säilyttää. Viitisen metriä sen perässä kulkeva pukki näyttää ylivuotiselta pienine tappisarvineen. Päätän yrittää sitä. Nostan jousen hitaasti koukusta käteeni ja pujotan laukaisulaitteen kynnen jännelooppiin. Olen valmis.
Valkohännät jatkavat taivaltaan ja kohta ensimmäinen peura on jo kohdallani. Katseeni siirtyy jälkimmäiseen, mutta seuraan ensimmäistä samalla sivusilmällä. Molemmat ovat täysin tietämättömiä minusta, tasainen tuuli on edelleen kasvoillani.
Polku, jota peurat kulkevat laskeutuu kohdaltani hieman alaspäin, jolloin etummaisen peuran pää sukeltaa saniaisten sekaan. Aivan optimaalinen tilanne. Kun jälkimmäinen astuu vielä jokusen askeleen ja sen silmät jäävät välillämme olevan puun taakse vedän jousen vireeseen ja siirrän tähtäinpisteen kohti peuran kylkeä. Pari askelta vielä, peura laskee päänsä haukatakseen ruohoa – ja nuoli läpäisee peuran osuen maahan sen takana.
Peurat loikkivat eteenpäin. Isompi pukki katoaa pienen ruohoaukion taakse, mutta jälkimmäinen hyytyy aukion alkupuolelle. Helpotuksen tunne valtaa mielen.
Mutta, mutta…
Lasken jousen narulla maahan, laskeudun puusta laskeutumisköyttä pitkin, kerään sen istumavaljaiden sivussa olevaan Drop Out -pussiin ja laitan tikkaanpalaseni sekä seisonta-alustan samaan kasaan.
Siirryn tarkastelemaan maassa törröttävää nuolta ja huomaan siitä, että osuma onkin ollut hieman takavoittoinen. Todella kurja juttu. Silmä ei riistatilanteessa varmuudella ehdi rekisteröidä nuolen lentoa ja osumakohtaa, mutta nuolen pintaan jäävät aineet paljastavat osumasta paljon. Nuoliputkessa ja sulissa oleva kirkas, kenties kupliakin sisältävä veri viittaa keuhko-osumaan, kun taas läpinäkyvä tai tumma neste sekä mahdolliset ruohonpalaset kertovat liian taakse jääneestä osumasta. Nuoleni näyttää enemmän jälkimmäiseltä. Ja tuoksuu.
Vaikka peura näytti kaatuvan maahan muutaman kymmenen metrin päähän, puusta aivan näköetäisyydellä, päätän varmuuden vuoksi rauhoittaa tilanteen. Aika on tällaisissa tilanteissa puolellamme ja pelästytettynä pakolaukkaan säntäävä haavakko voi mennä todella pitkälle. Perään ei tässä tilanteessa kannata missään tapauksessa lähteä hetimiten.
Hipsin varusteineni mahdollisimman ääneti majoituspaikalle ja kerron hieman allapäin tiimille tilanteesta. Sovimme lähtevämme porukalla jäljityshommiin kolmen tunnin kuluttua. Aamupala ei tahdo maistua ja vilkuilen kelloa jatkuvasti. Odottavan aika on tällaisessa tilanteessa to-del-la pitkä.
Jäljestys
Palaamme metsästyskavereiden kanssa passipaikalle mahdollisimman hiljaa. Löydämme helposti kohdan, johon peura havaintoni mukaan aamulla nyykähti. Paikalta löytyy selkeät makuun jäljet sekä jonkin verran verta.
Aloitamme kolmistaan hitaan ja kärsivällisen askelluksen, yrittäen löytää lehdistä ja ruohoista veritippoja. Merkkaamme aina paikan, jossa näemme viimeisimmän jäljen.
Veritipat ovat alun jälkeen pieniä ja niitä on todella harvakseltaan, mutta rauhallinen, systemaattinen eteneminen, tarkat silmät ja pitkäjänteinen työ tuottavat tulosta. Tässä puuhassa ei hätäily auta. Ylivertainen koiran nokka jelppaisi tietenkin paljon, mutta nyt on pärjättävä ilman sellaista.
Maastossa kulkee isompia ja pienempiä polkuja ristiin rastiin. Peura näyttää kuitenkin edenneen suorinta, kaikkein ilmeisintä polkua eikä ollut tehnyt äkkikäännöksiä oikealle tai vasemmalle.
Löydämmekin peuran kuolleena noin 180 metrin päästä ampumapaikasta. Olo helpottuu, kun saatamme aloittaa suolistustoimet ja ruhon siirtämisen viileään.
Mitä tästä voi oppia?
Vanha viisaus sanoo, että on vain kahdenlaisia metsästäjiä: niitä, jotka ovat ampuneet joskus eläimen haavakoksi – ja niitä, joille vielä ei ole käynyt niin. Perusteellisinkaan omiin välineisiin tutustuminen ja ahkera ennalta harjoittelu eivät takaa sitä, etteikö joskus niin voisi käydä. Silti ennalta harjoittelu on kaiken A ja O.
Riistatilanteeni kehittyi pitkän ajan kuluessa, ampumamatka oli verrattain lyhyt, eivätkä peurat tuntuneet saaneen minusta mitään vihiä. Oma fiilis tilanteessa oli rauhallinen ja päättäväinen. Nuoli lähti mielestäni matkaan hallitusti. Kaikki tuntui kiireettömältä, harkitulta. Jotain sellaista kuitenkin tapahtui, joka aiheutti takavoittoisen osuman.
Ehkä peura ei pysähtynytkään, vaikka niin muistin tapahtuneen? Tai ehkä se ehti reagoida, ottaa askeleen eteenpäin? Ehkä tähtäyspisteen valinnassa tapahtui virhe, enkä tähdännytkään aivan ‘etujalan päälle’? Ehkä olisi pitänyt antaa pysäytysääni peuralle? Jälkeenpäin voi pohtia mitä voisi tehdä eri tavalla – ja jokaisesta tilanteesta voi yrittää oppia tulevaisuutta varten.
Suomalaisessa metsästysperinteestä ja riistaeläimen arvostuksesta kertoo paljon se, että haavakoiden etsimisessä ei aikaa ja vaivaa säästetä. Ystäväni pitivät itsestään selvänä, että lähdemme porukalla jäljestykseen. Teimme kaikki töitä sen eteen, että saalis saatiin korjattua talteen ja koimme kaikki helpotusta, kun ylivuotinen, nuori peurapukki löytyi hengettömänä verijäljen päästä.
Tällaiset kokemukset kasvattavat ymmärrystä siitä, että vaikeatkin tilanteet ratkeavat rauhallisella ja sinnikkäällä toiminnalla. Lisäksi ne kasvattavat keskinäistä luottamusta porukan sisällä. Kaveria ei jätetä, eikä peuraa hukkaan. Metsästyskavereiden ja riistan arvostus kasvaa juuri tällaisissa hetkissä.
Teksti ja kuvat: Ari Kontiainen