Vaelluskengät, teltta, puukko ja muut retkikamat tiedettiin syynättävän tarkkaan perillä, joten niiden puunaus viimeistä ruohonsiementä ja kuraläikkää myöten tehtiin tarkkaan perillä odottavan rajatarkastuksen nopeuttamiseksi. Kolme pitkää lentoa ja 30 tuntia myöhemmin astuimme Uuden-Seelannin Eteläsaaren kamaralle. Kauas on pitkä matka, sanotaan.
Odotamme laukkuja hihnalta. Minun laukkuni tulee, mutta Mäkisen Manun ei. Ensimmäinen yö oli joka tapauksessa varattu motellissa tavaroiden sorttaamiseksi rinkkoihin ja seuraavana aamuna oli tarkoitus hankkia retkimuonat ja muu mahdollinen täydennys, joten ei siinä mitään, jos kamat saadaan päivällä. Laukkua ei kuitenkaan kuulu ja kylillä menee toinenkin yö. Sitten lentoyhtiö saa kakistettua, ettei heillä itse asiassa ole tietoakaan missä laukku on. Harvoin näkee intomielistä kaveria niin synkkänä, eikä syyttä. Reissun etenemiseksi Manu päättää hankkia välttämättömät. Hunting and Fishing -kauppaketjusta löytyy välttävä jousi ja siihen vermeet sekä muuta tarpeellista.
Eteläsaari
Eteläsaari valikoitui kohteeksemme vuoristoerämaiden ja lajiston, sekä runsaan yleisten alueiden tarjonnan perusteella. Valtaosa metsästysturisteista suuntaa yleensä Pohjois-saarelle siellä olevan kaupallisen tarjonnan yleisyyden vuoksi. Kaikki nisäkkäät ovat tuontitavaraa ja metsästysaika niillä on ympäri vuoden, eikä yleisen alueen metsästyslupa maksa, vaan rekisteröityminen riittää.
Yksityismaiden jahtitilat ovat sen sijaan hinnoissaan ja Uudesta Seelannista löytyykin maailman luokan trofeita. Saksanhirviä tarhataan paljon karvasarvien aasiaan myynnin vuoksi. Liha on sivutuote, jota maailmalle dumpataan halvimpana riistakäristyksenä, mitä löytyy.
Mistä ei paljoa puhuta, on Uuden-Seelannin tapa hoitaa nisäkäs- eli vieraslajikantoja myrkyttämällä syanidi- ja 1080-myrkkysyötein. Niinpä ennen tee-se-itse reissua yleisille alueille, myrkytyssuunnitelmia pitää seurata varoaikoineen. Yleisillä alueilla eläinkannat eivät yleensä ole kovin tiheitä.
Kissaa suurempaa petoa ei ole luontoon päässyt ja myrkyllisin öttiäinen lienee mehiläinen, toisin kuin Australiassa. Upeat hiekkarannat tyhjillään ihmetyttävät myös, mutta kesälläkin 15 asteinen vesi ja hiekkakärpäsiksi kutsutut mäkäräiset meren, jokien ja järvien rannoilla selittävät paljon.
Kaiken eripäisyyteen totuttelu ottaa aikansa. Liikenne kulkee ”väärällä” puolella ja liikenneympyrässä ajetaan loogisesti myötäpäivään. Mitä etelämmäs menee, sitä kylmemmäksi muuttuu. Auringon sijainti siirtyy katsojasta oikealta vasemmalle, joka hämmentää sisäistä kompassia.
Kompassista puheen ollen meikäläinen kompassikaan ei toimi, vaan neula pitää olla painotettu eteläisittäin, jottei se nökötä kumollaan. GPS sentään pitää kutinsa. Meidän keväällä on syksy ja jouluna kesä, joten kiima-aika on maalis-huhtikuussa.
Vihdoin jahtiin
Ensimmäiseksi paikaksi oli valittu ”helpohkoksi” nähty wallabikukkula. Manun säätäessä uutta jousta, tutustuin lähimaastoon. Ennen hämärää esiin erehtynyt hävityskampanjan kohde, pehmeäkarvainen kettukusu, sikäläisittäinen opossumi, sai osakseen päätyä reissun ensimmäiseksi nahkottavaksi.
Kengurutkin on päätetty hävittää uudesta Seelannista yhettömiin seuraavien vuosien aikana pääasiassa myrkyttämällä, joten niitä sopisi ja olisi toivottavaa pyytää luonnonsuojelutoimenpiteenä, sanotaanko runsaasti.
Ylhäällä tussock-heinikossa nähty wallabihavainto ilahdutti, mutta keskellä heinikkoa myös turhautti, sillä eihän täällä tarjoutuisi ampumatilannetta ollenkaan!
Aikamme heinikossa kahlattuamme harjanteen kumpuja ylös ja alas, törmäämme epätodellisen oloiseen kumpuilevaan viheriöön, joka muistuttaa teletappimaata. Nyt näemme kauemmas ja pystymme hiipimään.
Ei aikaakaan, kun ensimmäinen varomaton nuori wallabi päätyy saaliiksi. Myöhemmin vastaan tulee entistäkin hienompi viheriö, josta saan toisen, varttuneemman yksilön. Manulla on yhtä lailla paikkoja, mutta jousi ei selittämättömästä syystä pelaa kuten pitäisi.
Retkipaistinpannu oli Manun laukussa maailmalla, emmekä hoksanneet ostaa uutta, joten valmistimme illalla kengurupihvejä nuotion jälkihiilloksessa halsterilla. Nahkakin osoittautui oivalliseksi. Uuden päivän koittaessa jatkoimme tutustumista alueeseen, mutta kengurut näyttivät äkänneen kerrasta pelin hengen.
Mahdoton viidakko
Siirryimme reilu 200 kilometriä lounaaseen rannikon tuntumaan. Koska eteläpää on käytännössä paikallista Lappia, meidät yllätti täysiverinen viidakko. Kulku oli vaivalloista, hidasta ja äänettä pääsi etenemään vain hetkittäin.
Hankalassa maastossa puolessa päivässä ei taitu kummoistakaan matkaa, mutta eläimiä kahahtaa silloin tällöin karkuun, joten niitä on oltava kohtuu hyvin. Vihiä tulee saksanhirvistä, vuohista ja villisioista, Seuraavana päivänä Manu pääsee hiipimään hollille saksanhirvinaarasta vasoineen. Vasa on todella pieni ja kengurunlihat käytetty, joten vasa vaikuttaa lihapeuraksi sopivalta. Nyt jousi toimii kuten pitää ja vasa tulee saaliiksi. Sen pienuus hämmästyttää saksanhirveksi, ei jousta pidempi. Minulla viidakkojahti huipentuu, kun huomaan juurakon takana makuulla olevan vuohen. Se on kuullut lähestymiseni, sillä näen sarven kärjen liikkuvan edes taas, pään ollessa onnekkaasti näkösuojassa. En ollut oikein osannut suhtautua vuoheen riistaeläimenä, mutta tässä ympäristössä ja tilanteessa villin eläimen kanssa huomaan olevani täysin pyyntimoodissa.
Pian eläin nousee ylös ja päästän nuolen matkaan. Seuraan jälkiä huolissani veren vähyydestä. Huoli on kuitenkin turha, sillä pian eläin löytyy kuolleena, pitkä karva vain pidätti verta tippumasta alkumatkasta.
Paikallisella mittapuulla sarvet ovat suurehkot ja turkki komea. Päätän ottaa sekä nahan että sarvet, sekä isommat osat lihoja. Jessus että osaa haista, -ajattelen, voimakkaasti vuohelle haisevaa ruhoa nylkiessäni.
Leirissä molemmat olemme vakuuttuneita riistatiheydestä, mutta yhteen ääneen toteamme näin tiheän viidakon olevan siinä määrin epämieluisa jahtipaikkana, että päätämme jatkaa tutkimusmatkaamme uudenlaisille alueille.
Rinnemetsä
Uudella 200 kilometrin siirtymällä tällä kertaa luoteeseen, olemme jälleen aivan erilaisessa ympäristössä. Alueella on kohtalaisesti saksanhirviä ja kiima-ajan ollessa käynnissä, ne karjuvat maastossa kuin dinosaurukset. Tämähän ei haittaa, päätämme kokeilla onneamme niiden kanssa useamman päivän.
Alue on rinnemetsää, korkeita puita, aluskasvillisuutena vajaan vyötärön korkuista leveälehtistä saniaista. Saamme houkuteltua joitain sonneja vastailemaan ja lähestymäänkin, mutta hyvää paikkaa ei hevillä tarjoudu. Mössin oman hyvin kehittyvän tilaisuuteni, kun sonnikolmikko lähestyy. Liikaa liikkuvia osasia tuulen pyöriessä.
Manu onnistuu houkuttelemaan komean sonnin hollille asti, mutta nuoli ei lennä sinne päinkään. Säädettäessä jousi toimi kohtuu hyvin, mutta harvoissa riistatilanteissa vasaa lukuun ottamatta ei ensinkään. Myöhemmin taukoa pitäessään Manu kliksuttelee nuolihyllyä, joka laskee vaihtelevasti. Tätä ei huomattu, sillä hylly oli oikeassa asennossa aina ampumisen jälkeen sulkien pyyhkiessä sen alas. Harmitus on vietävä, sillä tänne asti ei olla tultu välineitä säätämään ja omat kamat oli laitettu viimeisen päälle toimiviksi.
Minulle koittaa vielä yksi tilanne. Seuraan joenvartta ylös, jonka reunat ovat kymmenmetriset pystyjyrkät soraseinät. Kuulen kohinan yli karjuntaa vastareunalta ja spottaan kiikareilla komean sonnin. Se saa etsimään ylityspaikkaa vaivaa säästämättä.
Joudun kulkemaan pitkät pätkät, kunnes pääsen turvallisesti yli. Vastarannalla on sama seinämäongelma. Läheltä sonnihavaintoa löytyy vain kolmisen metriä korkean kohta, jossa roikkuu juuria ja liaaneja kuin kiipeämistä varten. Sonni on kuitenkin kuullut tuloni ja tullut vastaan. Se naulitsee katseensa välittömästi pääni noustessa reunan yli. Pääsen silti kokonaan tasaiselle sonnin kestäessä asemissaan, mutta jousen nostamista se ei jää katselemaan.
Tähän asti sää on ollut tasaisen epävakaista pienine sateenropsahteluineen ja auringon pilkahduksineen, mutta yöstä alkoi kaatosade, joka kesti yhtä soittoa noin vuorokauden. Vedestä painavat kuolleet oksat putoilivat puista, välillä alas rysähti aivan lähellekin monimetrisiä, paksuja runkomaisia puunhaaroja, eikä metsä tuntunut enää järin houkuttelevalta tai edes turvalliselta. Joet täyttyivät hetkessä ylityskelvottomiksi ja jyrkänteet liukkaiksi.
Tätä on Uusi Seelanti, äärimmäisyyksien paikka! Kuolemaan johtaneita rinteellä liukastumisia ja joenylityksessä hukkumisia tapahtuu vuosittain. Riskit ovat kuitenkin helposti vältettävissä pitämällä harkinta mukana, kuten missä tahansa maastossa. PLB-hätälähetin on joka tapauksessa enemmän kuin suositeltava.
Välipäivä järven rannalla
Seuraavaksi suuntaamme huilaamaan retkeilijöiden suosiman Lake Mavoran rantaan, jossa yritin keittää vuohen kalloa liian pienessä kattilassa, jossa kengurun kallo sentään valmistui hienosti. Sielläkin oli vähän extrana metsästysaluetta, joten jahditta ei jääty. Maastossa tosin oli valtavasti kaatunutta puuta muutaman kuukauden takaisesta myrskystä. Kunnon raiskioita siellä täällä. Välillä eteneminen onnistui vain melkoisella läpi ryskimisellä. Tänne ei ollut alunperinkään tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa, joten parin yön jälkeen edessä oli siirtymä.
Yleensä vaellamme mielellämme viikoksi tai pariksi erämaahan rinkka selässä, teemme leirin ja metsästelemme siitä käsin. Kamojen puute ja kohonnut kranttuus paikkojen suhteen, sillä mahtavia paikkoja olemme kohdanneetkin, johti siihen, että reissu alkoi muistuttaa road trippiä. Tässä vaiheessa lähdimme siirtymään takaisin pohjoisemmas.
Hunters hill
Vaikka nimi oli lupaava, jo alueen laidalla paikka mietityttää, sillä se on avointa tussock -tasankoa ja kukkuloita. Vaellamme tasangon yli, joka on heinikon ohella täynnä orapihlajamaista piikkipuskaa. Vaihteeksi aurinko paahtaa ja lämpöä lienee tällä kertaa kolmisenkymmentä astetta.
Yllätykseksi tälläkin alueella oli kenguruita, jotka vilahtelivat heinikon seassa. Peuroista sen sijaan ei näy merkkiäkään, ei jälkiä, ei papanoita. Ampumapaikkaa kenguruihin ei synny, ennen kuin satun rinteellä lähteenomaiselle kohdalle. Märkä kohta on vehreä ja kuinka ollakaan, hoksaan kiikareilla pari laidalla piilottelevaa kengurua.
Hiivin lähemmäs, päässen näkösuojassa kolmeen kymppiin. Viritän jousen aikoen vielä hivuttautua lähemmäs, kun vierestäni lähtee yksi tömähdellen. Yllättäen puskista hyppii muita sinne tänne tietämättä mistä vaara uhkaa ja yksi pysähtyy hetkeksi hieman lähemmäs. Lasken pinnin kohdalle korjaten uuden nahan ja paistit matkaan. Muita mahdollisuuksia ei tarjoudu. Illalla olemme kuumuudesta ja varjottomuudesta puhki, emmekä jää tännekään pidemmäksi aikaa, vaan suuntaamme mahdolliseen tahr-paikkaan keskivaiheille saarta.
Loppureissun paluuperät
Alppimaiselle vuorelle kivuttuamme näimme vuoren kattilan soraisat reunat kertakiikaroinnilla. Fiilis oli kuin huijatulla, sillä yleensä päivässä käytäväksi katsottu paikka riittäisi viikon koluamiseen. Meni päivä näinkin. Ainakin tiedämme nyt monta paikkaa, jonne ei tarvitse enää mennä ja pari lyhyen käynnin arvoista, sekä edelleen miljoona kävijäänsä odottavaa.
Tässä vaiheessa alkoi reissuväsymys jo iskeä ja lähdimme rannikolle kalaan ja ottamaan lungisti. Viimeinen päivä menee kylillä. Saavumme päivällä motellille, jossa Manu menee oitis suihkuun ja minä laitan jo hieman haiskahtavan, osittain keitetyn ja putsatun vuohen pään liedelle. Keitellessä lueskelen lieden vierellä olevaa lappua, jossa kielletään keittämästä currya, kalapataa tai muuta haisevaa. Manun tullessa suihkusta, ovelle koputetaan ja hän avaa sen pyyhe vyötäisillään. Ovella kolmikymppinen aasialaistaustainen nainen seisoo käsissään tarjotin täynnä aamiaistarpeita, selvästi hämillään. Nainen kerää itsensä ja puikahtaa sivuun siirtyneen Manun ohitse vain törmätäkseen seuraavaksi kumihanskaiseen, haisevaa pässin päätä keittävään kaveriin. Se taisi jo olla liikaa, sillä siinä ei puheita pidetty ja tuskin tarjotin ehti pöytää koskea, kun neiti oli jo pihalla. Kaikkeahan motelleissa varmasti on nähty, mutta ehkäpä tuosta suomalaisten ”gurmee”-keitosta jokin tarina jää elämään.
Pakkaamme kamat ja lähtöä vaille valmiina oletamme viimeisen käänteen olevan takana, kun huomaan sähköpostiini juuri tulleen viestin lentoyhtiöltä. Manun kamat ovat kentällä! Jälleennäkeminen on ristiriitainen. Aivan onnessaan tavaroidensa löytymisestä, mutta lähtöpäivänä ne eivät paljoa enää reissua auta. Päinvastoin nyt kamoja on tuplamäärä ja pakkaaminen aloitetaan alusta, kriittisellä otteella halvemmasta päästä pois heittäen painoissa pysymiseksi ja arvioiden mahdollisen lisälaukun ja poisjäävien tavaroiden hintasuhdetta. Toisin kuin Jenkeissä, tällä suunnalla lisälaukut ovat hinnoissaan.
Teksti ja kuvat: Teemu Simenius
