Matka Mikkelistä Nauvoon kestää aina tovin ja siinä voi sattua monenmoista, kun liikennettä ja sorkkia on runsaasti liikkeellä tähän vuodenaikaan. Eräänä vuonna olin auton kyydissä, kun Paraisten kohdilla tömähti kuusipeura auton keulaan ja aiheutti ajomatkallemme viivästyksen. Tällä kertaa matka kuitenkin sujui moitteetta ja ehdin piipahtamaan Kaarinan Ruoto Megastoressakin ostoksilla.

Saavuttuani perille lauttamatkan jälkeen alkoi tuttuun tapaan seurustelu kanssametsästäjien kesken ja varusteiden purkaminen. Metsästyksen alku sujui mainiosti, vaikka parin ensimmäisen päivän aikana osaltani ei kertynyt havaintoja kuin käpytikoista ja merikotkista.

Kolmannen metsästyspäivän iltana alkoivat voimakkaat myrskytuulet humista puissa ja puupassissa istuessani merenrannan tuntumasta kaatuikin kaksi lahopuuta tuulen voimasta, joten päätin laskeutua maahan ennen pimeän tuloa. Päätin että käyttäisinkin nyt hyvää tuulista säätä alueen scouttamiseen siinä toivossa, että pääsisin hiipimään alueella majailevia kauriita tuulen turvin.

Hetken aluetta kierrellen havaitsin suurehkon hahmon lähiluodon rannalla turpa vastatuuleen koholla ilmaa vetäen. Silloin oli jo sen verran hämärää, että silmin erotin vain ääriviivat ja sen, että luomuksella oli jonkinmoiset sarvet päässään. Toki tunnistin sen valkohäntäpeuraksi, mutta matkaa oli kaislikon yli reilusti, noin 70 metriä, eikä läpipääsemättömän kaislikon lävitse houkuttanut alkaa kahlata "muniaan myöden savessa" saaliin toivossa, joten tyydyin vain tarkkailemaan tätä "kummitusta".

Tyypilliseen tapaan kiikarit eivät olleet matkassa, vaan kiikarivaljaissa roikkui matkamittari ja vichypullo, joten muutamia minuutteja tarkkailin metsänkulkijaa etäisyysmittarilla, kunnes lopulta oli niin pimeää, ettei etäisyysmittarista nähnyt mitään. Pimeä laskeutui nopeasti eikä luodolla hiippailutta eläintä näkynyt enää, joten jahtipäivä päättyi saatuihin eräelämyksiin tyytyen.

Viidentenä jahtipäivän aamuna kahvia hörsiessä vaihdettiin ystäväni Piispan Antin kanssa muutama sananen tulevasta aamupäivästä. Aamu valkeni myrskyn jälkimainingeissa vielä tasaiseen tuuleen, mutta vanha taivas alkoi pilvien lomasta pilkahdella. Olimme havainneet valkohäntien olleen melko aktiivisia liikkeissään myrskytuulten aikana, joten päätimme, että siirretään yhtä puupassia toiseen paikkaan, tai ainakin haetaan se pois. Poistettava passi sijaitsi pienen venematkan päässä lähisaaressa, joten paluumatkan varrella olevia pikkuluotoja voisi tullessa käydä hiipimässä läpi. Vuosien saatossa olemme Antin kanssa harjoitelleet erilaisia taktiikoita saarien koluamiseen jalan. Tällä kertaa hiippailuista ei erikseen sovittu, vaan vaistonvaraisesti otin jousen ja kamppeet matkaan, koska metsällä pitää aina olla jousi mukana, jos vaikka tulee hyvä tilanne eteen.

Tähän mennessä saalista ei ollut hiipimällä pikkusaarista vielä tullut, joten odotukset olivat neutraalit ja lähinnä havaintojen tekemistä ajatellen lähdettiin jalan kulkemaan, kunhan puupassi olisi ensin noudettu kyytiin. Puupassin purettuamme sovimme, että käymme yhdessä uudessa saaressa, jossa ei aiemmin ole kukaan meistä käynyt. Rantauduimme tuulen alapuolelta hiljakseen turhia kolinoita välttäen. Tuttuun tapaan Antin kanssa vähin elein sovimme rannassa, miten edetään jalan luotoa läpi. "Mee sie vasemman kautta, ni mie nousen tuohon kalliolle ja jatkan siitä"... sanoin.

Toisessa käymässämme luodossa oli melko tuoreita jälkiä ja erikokoisia papanoita, mutta ei näköpeuraa. Seuraavalla luodolla ei ollut sitäkään. Tämä luoto oli ollut tyypillisesti peurojen päivämakuupaikka mökkiläisten havaintojen perusteella. Pohdittiin luodon rannassa, että "Onpas kumma, kun näin vähän tässä luodissa mitään jälkiä". Samalla nappasin pari luontokuvaa muistoksi ohi lipuvasta huoltoaluksesta rantakivien lomasta. Heitin Antille lonkalta, että "Pitäskö vielä käyä tuo seuraava luoto vielä? Mahassa kyllä kurnii jo kovasti." Antti vastasi minulle, että "Miten vaan! Kaikki käy, paitsi liian pienet kengät". Päätimme siis ajella vielä koluamaan yhden luodon ennen paluutamme lounastamaan.

Teimme jälleen "strategisen" lähestymisen luodon rantaan. Antti otti veneen keulasta jalalla vastaan, ettei kokka kolisisi rannan kiviin kovasti. Olimme tuulen alapuolella ja täysin tyynellä rannalla. Sovimme jälleen, että minä nousen oikelta tuulen alapuolelta kallion rinnettä ja Antti lähtee vasenta reunaa hitaasti kävellen. Rinne olikin korkeampi, kuin mitä näkyi rantaan. Konttasin ylämäkeen ja välillä piti jousi nakata ylemmälle kielekkeelle, ettei se vaan särkyisi ryömiessäni sammalmättäitä pitkin ylöspäin. Maisema olin kuin Tolkienin kirjasta. Puuparrat olivat asettuneet erisuuntiin nojalleen toisiaan vasten ja tuuli narisutti niiden runkoja. Maassa makasi keloja ja sammal oli paksua. Katajia ja kuusen taimia kasvoi siellä täällä tarjoten hyvää suojaa hiiviskelijöille.

Puhelimeni värinä rikkoi hetkeksi mielikuvani. "Täällä toisella puolella on hirmuinen pukki!". Ajattelin, että luonnollisesti, kun sie olet siellä, mutta vältin vitsin lohkaisun ja kysyin vain, että "Siellä?" Antti vastasi lähes välittömästi "Joo ja 16m matkaa!" En ollut uskoa hänen puheitansa, mutta päätin, että nyt pitää yrittää ryhdistäytyä ja aloin hiipiä kohti oletettua sijaintia. Matkaa oli noin 120 metriä.

Antilla ei ollut jousta mukanaan, kun menimme vain puupassia hakemaan. Hän onnistui näkemään peuran läheltä ja asettui "kiveksi" maahan. Hän kuitenkin onnistui lähettämään viestejä puhelimella ja kävimme lyhyesti läpi viesteillä suunnitelmaa, miten voisin edetä lähemmäs. "Tuu tähän minun luo, vasenta rantaa" Antti ehdotti. Vastasin hänelle vain, että "OK". Kymmenen minuuttia myöhemmin olin edennyt lähelle Antin sijaintia, näin hänen oranssin piponsa, mutta huomasin lähestymisen olevan tästedes mahdotonta. Kuivuneita keloja oli ristiin rastiin ja paljastuisin varmasti niiden yli hyppiessä.

Päätin jatkaa oletetun peuran sijaintia kohti tuulen alapuolelta. Tässä vaiheessa en ollut vielä havainnut lymyilevää sarvipäätä, vaan etenin varoen eläimen oletettuun suuntaan. Tarkkailin lähiympäristöä ja pohdin seuraavaa liikettä askel askeleelta. Maasto oli muutamaa katajaa lukuun ottamatta avointa vanhojen puiden osin peittämää sammalikkorinnettä. Seisoin yhden kuivuneen, kyljellään makaavan katajan vieressä ja siirryin pari metriä myötätuuleen. Samassa havaitsin silmäkulmassa etuvasemmalla jonkin liikahtavan. Liike paljasti minulle makaavan peurapukin sijainnin ja se katsoi suoraan minuun korvat levällään!

Olin useamman minuutin täysin liikkumatta. Sykkeeni kohosi, että nyt paljastuin sille ja, että se varmasti lähtisi nyt karkuun. Väli matkaa oli enää vain 25-30 metriä. Tuuli oli kuitenkin puolellani. Se oli puuskittaista ja sivuttain suhteessa minun ja peuran välillä, peurasta poispäin hajujani kuljettaen. Tosin Antti oli naamioituneena aavistuksen tuulen yläpuolella, joten aprikoin, että minä hetkenä hyvänsä hänen hajunsa voisivat pyörähtää eläimen haisteltavaksi.

Peura painoi pään takaisin lepoon ja ikään kuin silmätkin painuivat kiinni. Sain hyvän mahdollisuudeen siirtyä tuulen puuskien peittäessä lähestymisäänet. Palasin yhden paksun vanhan puun taakse ja hengittelin hetken. Riisuin saappaat ja päätin jatkaa naakimista villasukissa. "Hillittömät sarvet", pohdiskelin. Silloin mielessäni alkoivat pyöriä kaikenlaiset ajatukset osaamisestani sössiä tämä mahdollisuus. Päätin, että tämä katsotaan nyt loppuun asti.

Tarkkailin peuran elkeitä jokusen tovin ja viestin Antille, milloin se liikutti päätään. Se selvästi kuunteli ja katseli tarkoin ympäristöään. Se ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkejä varautuneisuudesta. Ainoaksi reitikseni lähestyä mahdollista ampumahollia valikoitui kuivuneen kaatuneen katajan ylitse, jonka toiselle puolelle oli päästävä. Odotin jalka suorana katajan päällä sopivaa tuulenpuuskaa ja painoin jalan katajan läpi. Huomasin, että pukki kuuli rapsahdukset tuulesta huolimatta ja kuunteli suuntaani. Odotin risut haaro välissä pistellen, että peura lakkaisi kuuntelemasta.

Kesti varmaankin viitisen minuuttia, ennen kuin se käänsi päänsä pois suunnastani. Odotin uutta tuulenpuuskaa ja sen sattuessa nostin jousen ja toisen jalkani katajapuskan yli. Siitä lähti jokin kovempi rapsahdus ja kirosin mielessäni. Havaitsin pukin nousseen ylös makuultaan ja hätkähdin. Samassa muutuin patsaaksi, ettei pukki havaitsisi liikettäni ja jälleen olimme silmästä silmään patsastelemassa toisiamme muutamia minuutteja. Jälleen kerran peura ei saanut meistä riittävää havaintoa, että se olisi muuttunut varautuneeksi, vaan alkoi napsimaan ruokojen silmuja rantakasvillisuuden seasta, missä se seisoi paikallaan. Välillä se heilautti häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle. Siinä hetkessä otin jo sivuttaisen asennon ja ajattelin, että tähän voisi tulla paikka ampua.

Olin edelleen sen vanhan paksun puun takana ja näin pukista vain perän. Matkaa oli reilu kaksikymmentä metriä. Välissämme oli kuitenkin runsaasti ruo'on korsia ja rantaleppien oksia, joten oli jälleen odoteltava parempaa hollia. Liikkua ei enää voinut, koska välillämme ei ollut juurikaan mitään peitteisyyttä. Yllättäen se lähtikin kävelemään kohti Antin sijaintia minun vasemmalta puoleltani ja viritin jousen. Sitten se pysähtyi edessäni rinta minua kohti ja haisteli maan läheltä ilmaa. Silloin vasta tajusin kuinka valtava peurapukki olikaan edessäni. "Aivan hillitön otus!", mietin mielessäni. Sykkeet nousivat ja pohdin, että voi kunpa se ei pakenisi nyt. Samassa se alkoikin kävellä minua kohti ja pysähtyi pienen männyntaimen taakse sivuttain katsoen vasempaan. Nyt oli selvä, että se oli epäileväinen meistä ja lähtisi kohta pakoon.

Arvioin matkan oleva noin 12 metriä ja puristin laukaisulaitteen liipaisimesta. Hetki tuntui ikuisuudelta. Tilanteen jälkeen odoteltiin hetki Antin kanssa rauhakseltaan istuskellen, mutta hämmentynein mielin. Tuumattiin vain, että se mitä juuri tapahtui oli kuin niissä videoissa, mitä rapakon takana on kuvattu.

Laukauksen jälkeen peurapukki kävi uimasilleen lyhyen matkaa ja sen ruho päätyi rantakivikkoon. Soitettiin vielä Janne kaveriksi saaliin talteenottoa varten. Riisuin vaatteet ja kävin sitten sen ruhon kahlaamalla raahamassa rantaan, jossa ystäväni Antti ja Janne olivat kaverina saaliin kuvaamisessa sekä veneen kyytiin nostossa.

Fiilis oli melko uskomaton. Yhteinen onnistuminen ja sen tunteen jakaminen ystävien kesken oli mitä parhain lahja metsänhengiltä! Suuret kiitokseni avusta saaliin kanssa, kuuluvat erityisesti ystävilleni, "Metän akalle" sekä muille tähän jahtireissuun osallistuneille. Eräelämyksiä ja kireitä jänteitä!

Matti Hämäläinen, teksti ja kuvat
Janne Piispa, kaatokuvat

Milloin on paras aika metsästää peuraa – ja kuinka paljon sää, kuun vaihe ja kiima-aika vaikuttavat metsästyssuunnitelmiin? Metsästyskauden eri vaiheet, tuulen suunta ja metsästyspaine voivat edesauttaa tai latistaa metsästysmenestystä.

Hyvä aika metsästää peuraa on periaatteessa aina, kun metsästyskausi on auki. Peurat ovat aktiivisimpia aamu- ja iltahämärässä. Siksi useimmat metsästäjät hyödyntävät juuri näitä vuorokaudenaikoja. Peurat kyllä liikkuvat, ruokailevat ja juovat joka päivä, joskus vaan enemmän joskus vähemmän. Kuitenkin jotkut ajat ovat varmasti parempia peurojen näkemisen kannalta.

Aamuisin peurat tyypillisesti siirtyvät yöaikaisilta ruokailualueiltaan takaisin suojaisiin makuupaikkoihinsa ja myöhään illalla ne toimivat päinvastoin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettei peuroja voisi nähdä keskellä päivääkin.
Isosarvisia peurapukkeja tavoitellaan tyypillisesti kiima-aikana, jolloin niitä saattaa nähdä enemmän liikkeellä ja ne saattavat olla hieman varomattomampia naaraitaan vahtiessaan. Kauden alussa, kun metsästyspaine ei vielä ole kova saattaa peuroja näkyä hyvin ja niiden liikeitä on helpompi ennustaa. Peurojen täytyy kuitenkin liikkua ja etsiä ravintoa läpi metsästyskauden, joten koko kausi on otollista jahtiaikaa.

Kiima-aika on useiden metsästäjien, etenkin sarvipäitä tavoittelevien, suosiossa. Kiimakuoppia ja sarvien hankausjälkiä alkaa ilmestyä, pukit ottavat yhteen sarvet kalisten ja juoksevat naaraiden perässä. Tähän aikaan ravinto ei enää ole määräävä tekijä peurojen käyttäytymisessä. Vanhimmat ja viisaimmat pukitkin saattavat olla hieman huolimattomia ja astua nuolen ulottuville. Tähän aikaan saattaa olla hyvä idea viettää vaikka koko päivä passissa.

Kiiman jälkeen pitää alkaa varautua kylmään talvikauteen ja ravinto on jälleen pääasiallinen huomion kohde. Peurat alkavat myös taas liikkua enemmän ryhmissä ja niiden käyttäytyminen alkaa olla ennustettavampaa.
Sääolot, kuten lämpötila, sade, tuuli ja lumi voivat vaikuttaa meidän metsästäjien metsästyshalukkuuteen, mutta tutkimusten mukaan mikään näistä ei juurikaan vaikuta peurojen liikkumiseen. Peurat ovat olosuhteista riippumatta aktiivisimpia aamu- ja iltahämärässä. Yhdysvaltalainen National Deer Association korostaa, että tutkimukset ovat myös toistuvasti osoittaneet, että kuunvaiheilla on vain vähän tai ei ollenkaan vaikutusta peurojen liikkumiseen. Jahtiin kannattaa siis mennä aina kun mahdollisuus tarjoutuu.

Tuuli on kuitenkin syytä ottaa huomioon jahtipäivää suunnitellessa. Passipaikkoja on hyvä olla useampia, jotta voi valita tuulensuunnan kannalta sopivimman passin. Joka passilla olisi myös hyvä olla pari suotuisaa tuulensuuntaa. Väärään paikkaan mennessä saattaa säikäyttää peurat ja tulla opettaneeksi niille missä passipaikka sijaitsee.
Kostea maa ja sopiva tuulenvire voi olla eduksi. Passiin pääsee hiljaa, kun jalkojen alla ei rapise ja tuuli kahisuttaa hämäävästi puiden lehtiä.

Alueilla, joissa metsästetään paljon viikonloppuisin saattaa olla hyvä idea lähteä passiin viikon keskivaiheilla, jolloin peurat ovat saaneet aikaa rauhoittua viikonlopun paineesta.
Passiin menemiseen ja puuhun kiipeämiseen kannattaa varata paljon aikaa. On hyvä olla valmiina paljon ennen otollisinta metsästysaikaa; aamu- ja iltahämärää.

Jokainen metsästyskauden päivä on hyvä päivä metsästää peuraa. Mitä enemmän aikaa metsästykseen käyttää sitä todennäköisemmin peura hiipii ampumasektoriin sopivalle etäisyydelle.

Teksti ja kuvat: Juha Kylmä

Ajelin paikalle sunnuntai-iltana. Tarkistimme vielä joustemme käynnin, teimme eväät valmiiksi ja painelimme nukkumaan: aamuherätys oli neljältä, koska halusimme ehtiä kojuihimme ennen auringonnousua.

Aamulla marssimme reipasta vauhtia jahtipaikalle. Kyttäysjahtia varten metsän laitaan kuusen oksien alle oli jo aiemmin pystytetty meidän molempien kuution muotoiset, telttatyyppiset kyttäyskojut, jotta linnut ehtisivät niihin tottua. Kojujen ikkunat oli suljettu niin, että kummassakin oli vain yksi ampumasuunta kohti ruokinnan keskustaa. Tämän ansiosta kojujen sisätilat olivat niin pimeät, että siellä on hyvät mahdollisuudet virittää jousi ilman, että kyyhkyt sitä huomaavat, kunhan vain huolehtii, ettei nuoli pääse ikkunan väärälle puolelle näkyviin jousta virittäessä. Se mahdollistaa myös lyhyet, jopa selvästi alle kymmenen metrin ampumamatkat, kunhan toimii tilanteessa rauhallisesti. Tähtäimessä on toki syytä olla valot, jotta tähtääminen onnistuu. Itse hifistelin tähtäimen kanssa sen verran, että teippasin hieman valoa ruokinnankin suuntaan hohtavan valokuidun piiloon siltä osin, kuin oli mahdollista.

Kojuun päästyäni etsin kolmijalkajakkaralleni sopivan paikan, jotta niin jousen viritys kuin istualtaan ampuminen olisivat mahdollisimman vaivattomia. Jousi vasemman käden puolelle pystyyn eräänlaiselle pienelle telineelle ja nuoli valmiiksi jänteelle. Kärkien suhteen olimme päätyneet Jarkon kanssa molemmat samaan ratkaisuun: avautuva leikkuri, jonka taakse ns. riistakaulus antamaan sokkivaikutusta. Sitten vain kuumaa juomaa kuksaan ja nauttimaan jo illalla tehtyjä eväitä.

Paikalla oltiin oltu jo noin tunti, kun kuulimme kyyhkyjen laskeutuvan aukkoa reunustaviin puihin. Nimenomaan kuulimme, emme nähneet; pieni tähtäysikkuna tarkoittaa, että tilannetta joutuu tarkkailemaan lähinnä kuuloaistin avulla siihen asti, kun lintuja tulee ampumasektoriin. Ja sitä saikin odottaa: kului tunti, kunnes kyyhkyt alkoivat laskeutua ruokinnalle. Yksi niistä laskeutui ruokintakatoksen päälle, minun puolelleni. Se ei suinkaan alkanut heti syömään, vaan katseli ympäriinsä ja tarkkaili tilannetta. Siinä tilanteessa on syytä odottaa kaikessa rauhassa sitä hetkeä, kun lintu rauhoittuu, vaikka oma sykehän sitä tilannetta odotellessa helposti vähän nousee. Katsoin lintua vain toisella silmällä, jotta sain pidettyä kasvoni paremmin piilossa. Kasvoilleni olin pukenut tumman putkihuivin.

Tarkkailemani kyyhky rauhoittui, hyppäsi katolta ruokintatasolle ja alkoi syödä. Kyyhkyjä oli myös Jarkon puolella ruokintaa, kumpikohan meistä ehtisi ensin? Vedin jousen varovasti vireeseen. Kyyhky oli niin lähellä, että oli paljon pinta-alaa, mistä valita oikea tähtäyspiste. Tein rauhallisen laukauksen. Kyyhky sai hyvännäköisen osuman, putosi ruokinnalta maahan ja jäi niille sijoilleen. Hyvä avaus jahtikaudelle!

Kuulosti siltä, että luultavasti kaikki muut kyyhkyt lensivät pois. Varmahan siitä ei voinut olla, mutta hain kyyhkyn talteen, eikä yhtään lintua onneksi lähtenyt lähipuista liikkeelle. Hyvä, emme siis ”jääneet kiinni”.

Viestittelimme Jarkon kanssa ja sovittiin, että seuraava ampumavuoro olkoon hänen. Jatkoin eväiden syöntiä ja aloin toiveikkaana kuulostella, että parvi tulisi takaisin. Aikansa se otti: kello oli jo yli seitsemän, kun kyyhkysen kuuloisia lintuja alkoi laskeutua puihin. Eivätkä ne tälläkään kertaa heti ruokinnalle tulleet. Istuskelimme kärsivällisesti kojuissamme, kunnes kyyhkyjä alkoi laskeutua ruokinnalle. Jarkko otti yhden niistä tähtäykseen ja pudotti sen hyvällä osumalla ruokintatasolta maahan. Hienoa!

Päivän ohjelmassa ei ollut mitään liikunnallisempaa jahtia, joten istuimme vielä jonkin aikaa kojuissamme, kunnes päätimme lopettaa aamujahdin. Lähdimme kojuiltamme ja suolistimme ja kynimme saaliimme. Lounas ja päiväunet olivat paikallaan, sitten palasimme jatkamaan jahtia noin kahden aikaan iltapäivällä.

Kyyhkyt eivät vieläkään osanneet paikkaa sen kummemmin varoa, vaan tulivat jonkin ajan kuluttua takaisin ruokinnalle. Yksi niistä laskeutui sopivasti Jarkon puoleiselle orrelle. Jarkko ampui sen alas hyvällä osumalla ja päivän kolmas saaliimme oli siinä. Eipä voinut kuin olla tyytyväinen Jarkon toimiviin ennakkovalmisteluihin kauden ensimmäiseen linnustuspäivään liittyen!

Teksti ja kuvat: Arto Ylisaukko-oja ja Jarkko Aarrekorpi

Kalistelusarvet

Metsästä löytyneet jättösarvet käyvät tarkoitukseen erinomaisesti, vaikkakin kaupallisia sarvia löytyy niin kokonaisina kuin kalistelupusseina. Kalistelupussi on mielestäni erinomainen siinä mielessä, että se on helppo laskea käsistä pois hiljaa, jos peura ilmestyy näköpiiriin yllättäen. Itselläni on käytössä kahdeksanpiikkiset saman puolen kalistelusarvet, jolloin ne on helppo niputtaa yhteen kuminarulla. Passiin kävellessä sarvet pysyvät repun kyljessä nipussa ja ennen kaikkea hiljaisina. Kaikkea turhaa tilanteeseen kuulumatonta ääntä kannattaa välttää johtuen vastustajan varovaisuudesta. Yleensäkin ei ole pelkkää tuuria, että pukki on kasvanut vanhaksi. Sillä kyllä takuulla on ripaus viisautta ja varovaisuutta.

Pillit

Nykyisin peurapillejä löytyy jo hyvät valikoimat Suomesta toisin kuin 2000 -luvun alussa, jolloin HS True Talker oli oikeastaan ainoa peurapilli. Pillissä ei ole mitään vikaa ja niin se on omankin metsätakin taskussa koko marraskuun ajan. Hyvä vaihtoehto pillille on myös ns. ”kannu” jota kääntämällä saa aikaan melko aidon kuuluisan peuran äänen. Usein nämä kannut antavat äänenä peuranaaraan yhteydenpitoäänen. Peuran äänien repertuaari on jo itsesään yhden jutun arvoinen kokonaisuus. Todettakoon tässä, että hentoinen ääni harvoin käytettynä on usein tie menestykseen verrattuna jatkuvaan torvensoittoon.

Taktiikka

Mennään metsään ja istutaan jakkaralle, hakataan sarvia yhteen ja puhalletaan valtapukin ääntä torvella. Saattaa toimia, kun kaikki taivaankappaleet on oikeilla paikoilla. Itselläni tämä menetelmä ei ole koskaan toiminut. Passipaikan valinta on kyllä kriittinen. Paikan tulisi olla sellainen, että pukki ei voi kiertää metsästäjää tuulen alle. Riippuen ajanjaksosta marraskuussa ja pukin sen hetken mielentilasta se voi lähestyä paikkaa hyvinkin varovaisesti tai rynnätä paikalle ”tappelemaan” morsiamista hyvinkin suoraviivaisesti. 

Itse passitan melkein aina metsässä polun varrelta kulkevia pukkeja marraskuussa. Aamuisin lähellä päivämakuupaikkaa ja iltaisin ruokailupaikan lähellä. Jos näkyväisyys passissa on alle 50 metriä, niin harvoin kalistelen sarvia sokkona. Tämä siitä syystä, että saatan säikyttää lähellä olevan peuran kalistelulla sen ollessa lähellä näkymättömissä. Lisäksi paikan ollessa huonon käytännössä ”opetan” peuraa välttämään juuri tällaista kalistelua, jos pukki pääsee kävelemään tuulen alle. Tämä skenaario on itselleni tapahtunut tarpeeksi monta kertaa, joten pyrin välttämään sokkona houkuttelua. Paras tilanne on mielestäni se, kun näen peuran ja voin seurata sen reaktioita houkutteluun. Usein tämäkin on vaikeaa, kun pitäisi pillittää tai kolistella sarvia, kun samalla seuraan kiikareilla peuran liikkeitä. 

Oksattoman puun kyljessä ollessa passissa peura naulaa kalistelijan hyvin tarkasti puun kylkeen ja pienikin liike paljastaa metsästäjän. Tässä tilanteessa sarvien pois laittaminen käsistä on miltei mahdotonta peuran huomaamatta. Vielä kun sarvet usein ovat hyvin vaaleat väriltään niin niiden liike näkyy kauas hyvin. Tässä kohtaa kaulanauha on melkein ainoa vaihtoehto, jolloin sarvet voi laskea kaulaan roikkumaan. Siltikään polvissa roikkuva kalistelusarvi ei ole mikään paras houkutin peuralle, jolla on tarkka näkö.

Hyvä konsti välttää tämä on laittaa kolme sarvea nippuun narun päähän ja laskea alas passilavalta. Tällöin niitä on helppo ja näkymätön kolistella narua nostelemalla. Tämä on siitäkin syystä hyvä menetelmä , että ääni tulee maasta ja siihen sekoittuu myös maan töminää.  Vielä parempi keino on vetää naru läheiseen puuhun ja sieltä passilavalle, jolloin kalistelu kuuluu eri paikasta kuin missä metsästäjä on. Ideaalitilanteessa peura koukkaa tuulen alle tietämättömänä  metsästäjästä, joka odottaa juuri sitä hetkeä. 

Pillin käytöllä usein saadaan pukki ”höynäytettyä” vasan yhteydenpitomääkäisyllä pukin ajatellessa ”missä vasa siellä myös naaras”.  Joskus hyvin aggressiivinen houkuttelu toimii, mutta on mielestäni vaikeampaa ja riski paljastua on suurempi. Sarvien kalistelu toimii tyyliin pidetään kovaa ääntä tai hentoista kalinaa riippuen ajasta ja paikasta. Silti vähän voi olla enemmän tässä lajissa. Kun tähän vielä lisätään aidon kokoinen houkuttelupeura ja hajusteet, niin alkaa olla aika toiselle artikkelille.

Teksti ja kuvat: Marko Peltoniemi

Jousivarusteet

Mikä tahansa metsästyslaillinen jousi riittää sorsanpyyntiin. Osumapisteen valinta on tärkeää. Linnun sisään voi kuvitella pallon kohtaan, johon se sopii mahdollisimman suurena. Tämä kohta sijoittuu sorsan etuosaan. Tähtäyspisteeksi valitaan pallon keskikohta, jolloin lintua ampua kaikista kulmista samaan pisteeseen, kun käytössä on riittävästi leikkauspintaa omaava kärki.

Jos metsästetään tähtäimillä varustetulla taljajousella, on viisasta valita hyvin hämärässä näkyvä tähtäin. Piilokojusta tai blind-teltasta hämärän rajamailla ampuessa saattaa joutua käyttämään tähtäinvaloa. Vaikka lintu näkyy ulkona melko hyvin, voi mustaseinäisessä, hämärässä teltassa olla vaikea nähdä tähtäinpiikkejä tarkasti. Valoa ei kannata säätää kirkkaimmilleen, koska kohdetta ei silloin pysty näkemään riittävän hyvin. Mahdollisen jännetähtäimen reiän olisi suotavaa olla avarimmasta päästä valikoimaa, jotta ”piipparin” reikä näkyisi kelvollisesti myös heikossa valossa.

Sorsastusnuoli

Tavallinen metsästysnuoli sopii sorsanpyyntiin. Kärki sen sijaan vaatii tarkempaa huomiota. Sorsa on vankka lintu ja paksulla, öljyisellä höyhenpeitteellä varustettu, joten ei ole paras idea käyttää tylppää blunttikärkeä. Kiinteä leikkaava kärki sekä mekaaninen, osumasta aukeava leikkaava kärki toimivat hyvin. Jos jousessa on riittävästi heittovoimaa, saadaan paras tulos, kun kärjen ja nuoliputken väliin asennetaan noin 15 millimetrin metallinen prikka iskua antamaan. Tällä tavoin voidaan yhdistää tylpän ja leikkaavan kärjen hyvät puolet. Erinomaisesti toimii myös G5:n SGH-kärki (Small Game Head), jossa myös on yhdistetty leikkaava ja iskevä ominaisuus.

HUOM: Edellä mainitut kärjet vaativat kuitenkin jouselta riittävästi heittovoimaa; 40-paunaisella pitkäjousella metsästäessä ei ole viisasta käyttää SGH-kärkeä tai isoa prikkaa kärjen takana. Ampumaetäisyys on hyvä rajoittaa 10–15 metriin kyseisenlaisia kärkiä käytettäessä. Tällaisilla iskevillä ja leikkaavilla kärjillä ovat sorsien pakoetäisyydet jääneet yleensä pariin metriin.

Eräät jousisorsastajat ovat menestyksekkäästi kokeilleet myös ohuella siimalla varustettua jousikalastuskelaa, jolloin mahdollinen ohiammuttu nuoli tai saalis voidaan helposti kelata rantaan. Tässäkin tapauksessa on ampumaetäisyys rajoitettava lyhyeksi, 10–15 metriä. Tavanomaiset metsästysnuolet kelluvat vedessä, joten ei ole vaaraa, että leikkaavakärkinen nuoli jäisi rantaveteen uhkaamaan vedessä kahlaajia.

Piilokojut ja naamioituminen

Sorsia on erittäin vaikea päästä hiipimällä jousihollille. Kannettava, muutamassa sekunnissa auki nykäistävä piilokoju (teltta) on sorsastuksessa tehokas apuväline. Kojun on oltava riittävän suuri, jotta jousen sopii esteettömästi jännittämään, nuolen näkymättä ampuma-aukosta. Metsästäjän on hyvä pukeutua tummiin vaatteisiin ja kasvohuppuun. Tummat hansikkaat peittävät ampuma-aukosta helposti näkyvät vaaleat kädet. Kiinteän kojun voi valmistaa saatavilla olevista materiaaleista, jos on tarkoitus metsästää paljon samassa paikassa ja viedä viljanjyviä päivittäin.

Ohranjyvät ovat hieman raskaampina erinomaisia, koska ne painuvat suurimmaksi osaksi pohjaan eivätkä kellu tuulen mukana pois kuten kevyemmät kellumaan jäävät jyvät. Jyviä ei tarvitse kantaa autokuormittain. Riittää, kun silloin tällöin käy heittämässä pari litraa rantaveteen ja ehkä vähän näkyvillekin, jotta sorsat oppivat muistamaan paikan.

Sniper-ampujien ja metsästäjienkin käyttämä ghillie-puku pitkine roikkuvine kangasriekaleineen maastouttaa metsästäjän hyvin. Ghillie-puku päällä kannattaa kuitenkin asettua joko sopivan pensaan eteen tai taakse, jottei ”möykyn” siluetti ja pakollinen liike jousta jännittäessä herättäisi arkojen lintujen epäluuloja.

Maastoverkkojakin voi kokeilla, mutta näyttää siltä, että villit sorsat tahtovat huomata heikon suojan antavan verkon takana tai edessä joustaan jännittävän metsästäjän, kun välimatkaa on vain kymmenkunta metriä. Kutenkin ehdottomasti paras keino on vahtia sorsia piilokojusta, jonka suojassa voi lintujen näkemättä jännittää jousen.

Hyvät vahtimispaikat

Aivan kauden alussa tulevat sorsat ehkä rohkeammin ruokailupaikoilleen, mutta ne ovat vielä pieniä verrattuna loppusyksyn muuttoon valmistautuneisiin pulleisiin lintuihin. Yksi varteenotettava vaihtoehto onkin odottaa aikaa, kun muut metsästäjät jo keskittyvät jäniksiin, kanalintuihin ja hirveen.

Lintuja tarkkailemalla voi saada selville niiden suosimat ruokailu- ja muut aktiiviset paikat. Jos viitsii käydä aika-ajoin viskaamassa vähän ohraa tai muuta viljaa sopiville ruokapaikoille, tottuvat sorsat vierailemaan kohteessa säännöllisemmin.

Vahtiminen kannattaa aloittaa jo varhain ennen auringonnousua, ennen kuin sorsat alkavat liikkua ja äännellä. Etukäteen asetetulle piilokojulle on syytä hiipiä hiljaa ja eleettömästi, etteivät mahdollisesti lähellä lepäilevät linnut aavista vaaraa. Sorsat liikuskelevat ahkerasti myös ilta- aikaan, mutta keskellä päivääkin voi tarjoutua hyviä tilaisuuksia päästä ampumatilanteeseen, jos vaan jaksaa istua tarpeeksi kauan.

Jousisorsastuksessa niin kuin muussakin jousimetsästyksessä on perehdyttävä hieman enemmän riistan käyttäytymiseen, liikkumispaikkoihin ja -aikoihin, samoin osumapisteen valintaan. Kotiläksynsä tehnyt metsästäjä korjaa osuutensa sorsasaaliista joka syksy.

Teksti ja kuvat: Juha Kylmä

Kirjasin loppukesästä toteutuneen metsästysmatkan aikana talteen muistiinpanoja siitä, millaisia oppeja omaan reppuun kertyi tällä kertaa. Tämänkertaisella listalla on paljon muita kuin suoraan jousella metsästykseen liittyviä tärppejä. Toivottavasti koet näistä olevan hyötyä myös sinulle.

Matkalla ja perillä vieraassa maassa

Matkalla, tapahtui se sitten autolla, junalla tai lentokoneella on nykyisellään yleensä tarve ladata erilaisia laitteita. Siksipä mukaan kannattaa pakata omien laitteiden latureiden ja johtojen lisäksi auton tupakansytyttimeen liitettävä laturi ja kohdemaan virtapistokkeen adapteri. Universaalit, kaikkien mahdollisten maiden pistokkeet sisältävät adapterit saattavat olla isokokoisia mötköjä, joiden käyttö saattaa koon tai painon vuoksi olla hankalaa. Kannattaa siksi tutkia löytyisikö kaupasta vaihtoehtoisesti kompakti, vain kyseiseen maahan sopiva virtapistokkeen adapteri. Voi myös harkita varavirtalähteen mukaan ottamista, huomioiden kuitenkin lentoyhtiöiden rajoituksen niiden suhteen.

Jos matkustat lentokoneessa pitempää matkaa, niin suosittelen ehdottomasti hyvän niskatuen hankkimista, vastamelukuulokkeita sekä sellaista adapteria, joilla saat lentokoneessa katsottavien leffojen äänet kuulokkeisiin.

Kotimaisten operaattorien datayhteyksien hinnoittelu EU:n ulkopuolella on nykyään varsin korkea, joten matkalle lähtiessä on hyvä miettiä ottaako kohdemaasta tilapäisen liittymän vai yrittääkö tukeutua vain julkisiin wifi-yhteyksiin, lentokentillä tai muualla. Suurin osa tuoreista puhelimista tukee eSIM-ominaisuutta, jolloin tilapäisen liittymän käyttöön hankkiminen ei vaadi nykyisen SIM-kortin vaihtamisen kanssa askartelua, vaan se asentuu puhelimeen helposti.

Kartat ja GPS

Tällä reissulla käyttökelpoisimmaksi maastokartaksi osoittautui Google (tai Apple) Map appsin kyky tallentaa ladattua ilmakuva-aineistoa sekä paikkapisteitä puhelimen muistiin. Alue, jolla tällä reissulla liikuimme oli valtava, kaikkiaan yli 200.000 hehtaarin kokoinen. Selasimme sen vuoksi oppaan kanssa aina ennen maastoon lähtöä läpi puhelimella karttaohjelmaa niiltä alueilta, jotka olivat kyseisenä päivänä tärkeitä: mihin meidät jätetään, mitä reittiä meidän tulisi suurin piirtein kulkea ja mihin noutopisteeseen tähtäämme. Puhelin tallentaa karttaohjelmaa selattaessa välimuistiinsa jonkinlaisen määrän karttaruutuja. Sen jälkeen puhelinta käytettäessä se pystyy GPS-vastaanottimensa avulla näyttämään tämänhetkistä sijaintia ilmakuvakarttojen päällä, vaikka puhelin ei ole yhteydessä internetiin. Kätevää.

Tällainen järjestely toki vaatii kahta asiaa. Ensinnä sitä, että ilmakuvat saadaan ladattua leirissä joka päivä puhelimeen sekä sitä, että puhelinten akut on mahdollista ladata täyteen joka välissä. Reissullamme internet oli leirissä saatavissa Skylink-yhteyden kautta ja sähköä tarjosi aggregaatti. Ilman näitä olisi pitänyt turvautua muihin konsteihin.

Perinteiseen GPS-laitteeseen voi saada myös ladattua karttoja. Jos saat sellaiset käyttöösi, on omatoimimatkalla hyvä käytäntö suunnitella etukäteen joitakin mahdollisia reittejä sekä tallentaa paikkapisteitä valmiiksi laitteeseen. Monet GPS-laitteet toimivat AA-paristoilla, joten niiden virransaanti on helppo turvata ostamalla mukaan riittävä määrä varaparistoja. Tällä reissulla käytin GPS-laitetta merkkaamaan talteen aina vain sen pisteen, johon jätimme auton tai mönkijän - ja sen jälkeen suljin laitteen. Jos puhelin syystä tai toisesta simahtaisi, niin pääsisin lähtöpisteeseen "gepsin" avulla. Tietenkin perinteinen kartta ja kompassi ovat hyvä vara, mutta tulostettuja karttoja ei välttämättä ole aina saatavilla.

PMR-radiot

On oikein käyttökelpoinen idea ottaa mukaan lyhyen kantaman PMR-radiopuhelimia. Mutkaisia jokipohjia seuratessa tai maaston polveillessa käy helposti niin, että toinen ajautuu etäälle, jää jälkeen tai etenee sovitulla reitillä nopeammin kuin itse. Tai sitten kaveri hoksaa riistaa, jonka suuntaan lähtee hiipimään. Noissa tilanteissa olisi huutamisen sijaa kätevää saada radioyhteys toiseen, vaikka vain lyhyen päivityksen verran.

Teorian muuttaminen onnistuneesti käytäntöön vaatii kuitenkin valmisteluja. Puhelimet pitää hankkia tai lainata, niiden sekä lisälaitteiden toimivuus ja akkujen kunto testata sekä päättää miten ja missä radiota kuljettaa. Lisäksi pitää sopia miten radioita pidetään päällä ja millaisella tavalla tai missä tilanteissa otetaan yhteyttä. Ilman kunnon valmisteluja saattaa toinen huudella turhaan radioonsa tai akku loppua ennen aikojaan. Tai ikävässä tapauksessa toisen yhteydenotto voi melullaan häiritä paraikaa muotoutuvaa riistatilannetta.

Sopiva varamenetelmä yhteydenpitoon voisi olla sovittu tapa käyttää pilliä. Huuto kun ei maastossa tunnetusti pitkälle kanna. Samoin elein ja käsimerkein viestittely on hyvä sopia etukäteen - enkä tarkoita vain sitä kansainvälisesti tunnetuinta elettä.

Aivan välttämätöntä on joka ikinen kerta maastoon lähdettäessä sopia seuraava kohtaamispaikka ja -aika metsästyskaverin ja mahdollisen oppaan kanssa. Mikäli kaveri häipyy näkymättömiin, radio ei toimi ja pilliin viheltäminen ei tuota tulosta, niin molemmat jatkavat matkaa sovittuun kohteeseen ja tapaavat siellä.

Säätöjen tarkistus

Lentomatka, mönkijän lava sekä leiriolosuhteet pistävät jousivarusteet koetukselle. Päivittäin ne altistuvat tärinälle, kolahduksille, sateelle tai auringolle, lämpötilan vaihteluille ja pölylle ja muulle lialle. Jousen epäkeskopyöriä, jänteitä ja kaapeleita suojaava pussi on reissussa aivan pakollinen, mutta huono ajatus ei ole myöskään kevyt, pehmustettu suojapussi, johon koko jousen voi siirtymien ajaksi sujauttaa. Suojat voivat estää jousen rikkoontumisen ja reissun muuttumisen metsästyksen sijaan retkeilyksi.

Tälläkin retkellä kävi selväksi, että jousen säädöt on syytä testata joka ikinen päivä. Moninaiset syyt saattavat saada säädöt siirtymään paikaltaan. Mikäli leirissä ei jostakin syystä ole sopivaa taustapakkaa, niin pävittäinen testiammunta tulee suorittaa vaikkapa hienosta hiekasta muodostuneeseen penkkaan tai muurahais-tai termiittikekoon. Useampi meistä joutui korjaamaan jousensa säätöjä aika ajoin, jolloin päivittäinen tsekkaus todellakin koettiin hyödylliseksi.

Varusteet kannossa ja leirissä

Lämpimissä olosuhteissa spot & stalk -jahdissa ajattelen välttämättömiksi tarvikkeiksi (jousen ja nuolien lisäksi) kiikarit, etäisyysmittarin, talkkipullon, kännykän (karttojen takia), radiopuhelimen, GPS:n sekä riittävän määrän juomista. Itse pidän mukana myös kuusiokoloavainsarjaa, jännevahaa, tulitikkuja, varaparistoja, kumihanskoja, pientä EA-pakettia, pientä määrää ilmastointiteippiä, kosteuspyyhkeitä, tasku-/otsalampun, pillin, reilun pätkä paracordia, puukon, terottimen, retkisahan, kameran ja pienen jalustan sekä jotain pientä evästä. Repussani oli kahden litran juomarakko, jossa pidin pelkkää vettä. Matkassani mukana oli ensimmäistä kertaa myös GoPro otsapannalla livekuvaamista varten.

Miten näitä päivittäisiä varusteita kantaa mukanaan onkin perin henkilökohtainen asia. Totesin viimein tällä reissulla, että pitkään käyttämäni tapa vaatii jatkossa tuunausta. Ikiaikainen, runsaasti taskuja sisältävä (ja siksi etupainoinen) varusteliivi, jonka päälle heitin pienen repun selkään ja kiikarikotelon rinnalle tuntui paitsi liian hitaalta pukea päälle, mutta myös todella hiostavalta. Pohdinkin siksi voisiko seuraava iteraatio rakentua vaikkapa jonkin kevyen plate carrierin tai vastaavan ympärille. Aika näyttää.

Vaikka majoitusvälineet tulivat reissullamme oppaan toimesta, leiriin on hyvä edellämainittujen lisäksi varata narua ja koukkuja tai pieneen pakkaantuvia henkareita vaatteiden tuulettamista ja kuivattamista varten sekä vesi- ja pölytiiviit säilytyspussit mm. sähkölaitteille ja pesuvälineille. Ja aurinkovoidetta, jos kohde on lämmintä sorttia.

Mielen lisävarusteet

Fyysisten välineiden lisäksi etenkin porukalla tehtävään reissuun on syytä pakata joitakin henkisiä varusteita.

Kehitettävä taito on hallita pettymyksen tunteita. Jos nimittäin et itse hätäilyllä tai muuten taitamattomuuttasi ryssi riistatilannetta, niin sen tekee takuulla maaston haastavuus, tuulen pyörähtäminen tai vaikkapa lihakarjan saapuminen samoille haminoille. Kannattaa mieltää, että jokaisesta tilanteesta voi ehkä oppia jotain uutta ja ravistaa pettymys nopeasti pois.

Useita päiviä väsyttävissä ja stressaavissa olosuhteissa sekä etenkin uudessa ryhmässä ajan viettäminen kysyy joustavuutta, kärsivällisyyttä ja joskus jopa vain kykyä sulkea silmänsä ja korvansa tilanteissa, joissa jollakin ei ole aivan paras hetkensä. Vaikka jousella metsästys on useimmiten yksilölaji, porukassa matkaaminen on mitä suurimmassa määrin ryhmätyötä. Kun siihen suhtautuu oikein, jää retkestä hyviä paljon muistoja.

Teksti ja kuvat: Ari Kontiainen

Valitse paikka

Mock scrapen paikan tulee olla sellainen, jossa peurat liikkuvat aktiivisesti. Esimerkiksi paljon käytettyjen polkujen risteys, ruokailupellon nurkka tai jokin maastonkohta lähellä päivämakuupaikkaa. Ehdottomasti hyödyksi on myös se, että lähellä tätä paikkaa on puita.

Paikan valmistelu

Aluksi raavitaan valitusta kohtaa polulta maata kepillä, ikään kuin peura olisi raapinut sitä. Raavittu ala voi olla noin metrin halkaisijaltaan. Seuraavaksi kiinnitetään puolitoista metriä pitkä keppi tai oksa raavitun maan yläpuolelle. Helpoiten tämä onnistuu narulla puusta puuhun, oksa keskelle narua roikkumaan.

Kepin alapään tulee olla sellaisella korkeudella, että peuranvasakin ylettyy nuuhkaisemaan sitä. Kiinnittäessä vältetään koskemasta kepin alaosaan käsillä. Suora tai vähän venkura keppi toimii paremmin kuin oksa.

Nyt alkaakin olla melkein valmista, mutta ei ihan. Lopuksi virtsataan raavittuun maankohtaan ihmisuroksen virtsa (ilmeisesti ihmisnaaraan virtsa käy myös). Kun mock scrapea käy katsomassa, se on helppo päivittää taas lorottamalla raavittuun maahan. Keppiin itsessään ei tarvita mitään hajusteita.

Miksi se toimii?

Mock scrape toimii, koska peurat raapivat maata luonnostaan viestittäen toisilleen ja merkatakseen aluettaan. Peura on hyvin utelias eläin ja tutulle polulle ilmestynyt raavittu kohta ja tuulessa heiluva keppi kiinnittävät sen huomion. Tämän ei tarvitse tapahtua kiima-aikana, vaan houkutin toimii koska vain. Oikeastaan juju on siinä, että kun ensimmäinen peura haistaa keppiä, niin se jättää oman hajunsa siihen ja seuraava haistaa taas sitä - ja jatkumo on valmis.

Käytännössä polulla kulkevista peuroista aina joku haistaa keppiä. Nuoret pukit pyörittävät sitä kuonollaan ja sarvillaan. Välillä niin innokkaasti, että seisovat takajaloillaan. Kiima-aikana isommat pukit voivat pöllyttää keppiä hyvinkin raivoisasti.

Metsästys

Metsästystä ajatellen mock scrape kannattaa sijoittaa niin, että siihen on hyvä ampua. Huomioi tuulen suunta ja puut, jotka saattavat olla tiellä. Lisäksi pitää huomioida keppiä pitelevä naru, jos se kulkee puusta puuhun. Usein keppiä haisteleva peura on niin touhuun keskittynyt, että jousen saa siinä hetkessä hyvin vireeseen ja voi keskittyä hyvään riistalaukaukseen.

Jos käytössä on riistakamera, se taltioi paikalta taatusti hienoja kuvia tai videonpätkiä.

Teksti: Marko Peltoniemi
Kuvat: Marko Peltoniemi ja Ari Kontiainen

Havaintoja

Täydennämme kaverini Jukan kanssa huhtikuussa viljaa ruokintapönttöihin, tarjoten riistalle vielä tukiruokaa talvikauden jälkeiseen aikaan. Tällöin riista ja etenkin synnyttämiseen valmistautuvat naaraat saavat tutusta paikasta ruokaa sekä suolaa vihreämpää kasvukautta ja luonnon ruokaa odotellessa.

Ylläpidämme Jukan muutamaa ruokintapaikkaa Iitissä Päijät-Hämeen itäisimmässä kunnassa. Samalla olemme jo vuosia seurailleet siinä ohessa sorkkaeläimien liikkeitä ja kannankehitystä metsästysalueellamme. Alueemme on valkohäntäpeuran ja villisian osalta harvankannan aluetta, jossa molempia riistaeläimiä on mahdollista metsästää vuosittain. Peurakanta on viimeiset parikymmentä vuotta pysynyt omien havaintojeni mukaan melko stabiilina, mutta kauris- ja villisikakannat ovat kasvaneet hienokseltaan viimeisen kymmenen vuoden ajalla varsinkin villisian levittäytyessä hitaasti kohti länttä.

Villisian jo muutenkin haastavan pyydettävyyden vuoksi tällä harvankannan alueella sen vaikea pyytäminen korostuu entisestään ja villisikasaaliin saaminen onkin erittäin onnistunut saavutus, joka on monesti kovan työn ja aina rahtusen myös hyvän tuurin ansiota. Oli kyseessä sitten mikä metsästysmuoto tahansa.

Alkukesästä alueellemme ilmaantui useampia villisikoja. Karjuja yksittäin ja pieniä porukoita mahdollisesti ylivuotiaista koostuvia yksilöitä, jotka etsivät itselleen uusia reviirejä. Monesti villisiat ovat vain ohikulkumatkalla ja jättävät itsestään kertaluontoisen havainnon, mutta välillä jotkut jäävät myös alueelle pidemmäksi aikaa eli ovat hyväksyneet sen elinpiirikseen. Viime vuosina lähialueilla on ollut myös porsasporukoita, jotka liikkuvat hyvinkin suppealla alueella kesäkaudella.

Kaksi karjua

Tämän kesän yksilöistä pari karjua jäi alueellemme pidemmäksi aikaa. Teimme Jukan kanssa niistä pitkin kesää erilaisia havaintoja harvakseltaan jälki-, näkö- ja riistakamerahavaintojen muodossa. Aloimmekin suunnitella kesäkytiksien toteutusta ruokintapaikoillamme ständeiltä. Jukka kyttäili haulikon kanssa täyteisellä, kun käsivammasta johtuen jousimetsästys oli hänellä tauolla. Itse olin päättänyt kytätä tänä kesänä erityisesti jousella, haaveena edelleen jousisika. Vuonna 2021 se oli kertaalleen itsellä jo lähellä ollutkin, mutta silloin iso karju pelästyi jousikameran valoa viime hetkillä 10 metrin päästä. Kyseisen karjun onnistuin sinä kesänä kaatamaan myöhemmin haulikon täyteisellä ständiltä lähihollista, mutta se on eri tarina.

Huomattuamme villisikojen satunnaisen käynnin alkukesällä, päätimme jatkaa viljan ja muun tarjoiltavan pitämistä parilla ruokintapaikalla, joissa tarkoituksemme oli harrastaa kyttäysmetsästystä. Kokemuksen pohjalta ja lähialueiden ruokintapaikkoja tietäen, kyttäysmetsästystä ei ainakaan helpota se asia, jos aktiivisia ruokapaikkoja on useita ja lähellä toisiaan alueella. Monesti se tavoiteltu ja harvalukuinen saalis onkin juuri siinä vieressä olevassa paikassa täyttämässä mahaansa kuin missä itse istut. Se mikä on sopiva tai oikea määrä ruokintoja ja miten lähellä toisiaan on mahdotonta sanoa. Se riippuu niin paljon alueesta, riistakannasta sekä miltä kantilta asiaa miettii, riistanhoidon vai pelkästään metsästyksen – vaiko molempien.

Asiaa voi kuitenkin pohtia siltä kantilta, että onko todennäköisempää saada riistatilanne kyttäämällä aikaan, jos esimerkiksi 1000-2000 ha kokoisella alueella on 2-5 vai 10-20 ruokintapaikkaa? Mikäli alueen riistakanta saa riittävän tarjoilun vähemmillä ruokintapaikoilla mahdollistaa se myös metsästyksessä riistatilanteen saamisen todennäköisyyttäkin hieman enemmän.

Aloitimme kyttäykset kesäkuussa ja istuntotunteja kertyi kummallekin kotiväeltä kysyttäessä vähintään mielenvikainen määrä. Kuulohavaintoja saatiin useampaan kertaan ja Jukka kertaalleen yhden karjun näkikin ständiltä mutta sitä kunnollista hollia ei meinannut siunaantua. Omiin kokemuksiin pohjautuen villisika on paljon varovaisempi tulemaan ruokinnalle kuin esimerkiksi peura. Sian lähestymisen ruokinnalle kuulee jo kaukaa viimeistään siinä vaiheessa kun se nuuhkii ilmaa kärsän kautta. Tästä nuuskuttelusta kuuluu kunnon kohina! Metsästäjän hajujen pidättäminen onkin korostetusti vaikein asia villisikaa kytätessä lähihollille. Itse en pidä kyttäämiseen tarkoitettuja vaatteita ollenkaan talon vaatekomerossa, vaan täysin erillään omassa suljetussa pussissa tai laatikossa luonnontuotteiden ja hajujen kanssa.

Heinäkuun kahdestoista

Sovimme päivällä Jukan kanssa, että aloitetaan illan kytistouhut klo 19 kunnon iltapalalla ja suunnittelutuokiolla grillin ääressä hänen luonaan. Meillä oli tieto, että parissa paikassa oli edellispäivien havaintojen puolesta eri siat käyneet ruokailemassa ja molemmat pääsisivät istumaan kuumille paikoille kesäyötä viettämään taas. Grillin ääressä pohdimme vaan kumpi menee kumpaan paikkaan. Ständille oli kerettävä kuitenkin viimeistään 21 mennessä, ettei käy samoin kuin itselle muutama päivä aiemmin, kun ständille mennessä sika olikin jo paikalla ja homma tyrehtyi heti alkuunsa...

Gentlemanina annoin Jukan päättää kumman paikan valitsee ja menen siihen kumpi jää. Parin makkaran ja kahvipullan jälkeen Jukka valitsi paikakseen sen, jossa saattoi muodostua todennäköisesti hieman pidempi ampumamatka max 40 metriä ja peitteisempi maasto mikä sopi haulikon kanssa kyttäämiseen paremmin kuin jouselle.

Itselleni jäi sitten hieman avarampi kytispaikka jousen kanssa, jossa ampumamatka saattoi muodostua hyvinkin lähelle, riippuen kyttääjän hermoista... Sovittiin, että mikäli toinen pääsisi ampumaan niin toinen voi jatkaa rauhassa omaa kytistään ja ampuja voi soitella ennakkoon tiedotettua koiramiestä tarvittaessa jäljestämään.

Saavuimme hipihiljaa paikoille ja kiipesimme molemmat omille ständeillemme klo 21. Aikaisimmillaan eräs karju oli esiintynyt puoli kymmenen aikoihin ruokinnalla, muutoin liikkumien ajoittui pääosin alkuyön tai aamuyön tunneille. Kytiksestä saattoi siis tulla hyvin lyhyt tai pitkä istunto ampumatilanteen tullessa. Normaalitilanne oli tyhjää istumista koko yön luontoäänistä nauttien, mutta on se vain yritettävä, että voisi joskus onnistuakin!

Asettelin repun ständille viereeni totuttuun tapaan valmiiksi, jotta sain sieltä hiljaa tarvikkeita, juomista ja välipalaa otettua ilman vetoketjun tai taskujen aukomista. Laitoin Eastonin 340 Aftermath-nuolen 100-grainisella kiinteäteräisellä QAD Exoduksella varustettuna Bear Kuma 30 -jouseni jänteelle ja jousi vasemmalle puolelle ständin koukkuun leijumaan vasemman käden ulottuville. Vielä ständin vakiopehmusteet asetellen persauksen alle ja jälleen olen valmis yhteen pitkään kokoyön istuntoon.

Rasahduksia ja lähestymistä

Paikkani on pellon ja metsän rajassa. Ständiltä metsän puolella olevalle ruokintapaikalle on matkaa noin 12 metriä. Katselen siinä vipeltäviä kahta hiirtä ja niiden vieressä pomppivia mustarastaita. Tuloääneni ovat vaienneet ja tilalla normaalia luonnon ääniä. Olen istunut noin puolisen tuntia, kun kuulen takaoikealta oksan rasahduksen vaimeana, mutta selvänä. Jukan kanssa aiemmin puhuin, mikäli tähän paikkaan tänään sika tulisi niin se saapuisi 99% varmuudella juuri tuolta suunnasta tuulensuunta huomioiden.

Kuuluu uusia rasahduksia selvästi ja sitten taas hiljenee. Arvioin matkaksi alle 200 metriä. Alan maltillisesti jo elättelemään toiveita, tulisiko tänään jo viimein näytille sika eikä peura. Ja taas kuuluu rasahduksia selvästi lähempänä. Kohta kuuluu aivan kuin olisi tonkastu kärsällä jotain juurakkoa ja heti perään selvä rouskutus. Mietin ettei tämä voi olla kuin nyt se sika. Hetken päästä näen tiheän kasvuston seassa liikettä paljaalla silmällä ja huomaan häivähdyksen korkeasta eläimestä.

Alkuinnostukseni katoaa samantien kun mietin, että onko se peura kuitenkin. Eläin jää seisomaan paikalleen tiheikköön noin 60 metrin päähän oikealle puolelleni. Kaivan lämpökameran taskustani varmistaakseni mikä eläin siellä oikein on. Heti en näe kuin pelkkää suttua, mutta samassa eläin ottaa pari askelta eteenpäin ja Pulsarin linssit näyttävät täydellisen sian hahmon silmääni. SIKA!

Muistan laittaa nauhoituksen kamerasta päälle, jotta saisin myös lämpökameran kuvaa talteen. Sillä ja paljaalla silmällä seuraan kuinka sika erittäin tarkasti tutkailee alueen turvallisuutta. Näen ja kuulen kuinka se nuuhkii ilmaa kohisten. Minusta sian suuntaan käy kokoajan pieni tuulenvire, kuten Jukalle tulosuuntaa veikkailinkin. Nyt jännitän että omat hajustekikkani ja ständin korkeus riittävät pitämään hajuni kärsän tavoittamattomissa. Hetken haisteltuaan, sika lähtee minusta pois päin ja kokonaan häviten näkyvistä. Askeleet loittonee ja lopulta en kuule mitään.

Laitan Jukalle viestiä, että näin sian ja se poistui paikalta, toivottavasti ei saanut minusta hajuja. Viisitoista minuuttia oli täysin hiljaista ja ehdin jo ajatella että tämä ilta oli tässä, kunnes pienen rapseen kera sika ilmestyy etuoikealta taas osittain näkyviin haistelemaan vajaan sadan metrin päähän ja sama toistuu. Kolmannen kerran se tulee täysin näkyviin suoraan edestä haistellen ilmaa ja tutkaillen minun suuntaan, jonka jälkeen häviää taas näkyvistä.

Nyt kuulen kuinka se kiertää etuvasempaan ja tiedän aikaisemmista havainnoista, että tuolta se tulee todennäköisesti nyt tänne, mutta tuleeko hollille asti? Sika lähtee lähestymään noin sadasta metristä ja kuulen kuinka se kokoajan kävelee muutaman askeleen ja pysähtyy ja taas kävelee. Ständin edessä on tuuhea kuusi, jonka oksien läpi näen taas sian tulossa suoraan minun suuntaan.

Tässä vaiheessa laitan jousesta Tactacamin kuvaamaan. Odotan että sika saapuu kuusen takana loppumatkan, mutta eipä tulekaan vaan lähtee kääntämään noin 40 metrin päästä minusta katsottuna oikealle täysin aukealle paikalle edelleen koko ajan pysähdellen ja haistellen.

Kuvaan koko ajan jousta rauhassa kääntäen ja mietin missä vaiheessa uskallan vetää jousen vireeseen, jos se tuleekin tuolta täysin aukean kautta. Sika tulee aukealle seisomaan noin 35 metrin tasalle kyljittäin ja muistan kun sanon itselleni, nyt sinulla on se paikka jo kokeilla jousella villisikaa. Maltan kuitenkin mieleni ja toivoisin vielä edes viisi metriä pois matkasta. Nyt se liikahtaa hieman rivakammin vielä enemmän oikealle ja sieltä nopeasti tulemaan suoraan kohti pysähtyen 20 metrin päähän kyljittäin ja itsellä ei ole vieläkään jousi vireessä.

Jousi vireeseen - ja hyvä osuma!

Kuvaan vain sikaa paikallaan jähmettyneenä ja viimeistään tässä kohtaa huomaan kuinka sydän meinaa hakata itsensä ulos rinnastani. Sika kääntää päätään ja tuijottaa suoraan kohti, toivon että se ei nyt saisi vaan hajuja minusta tai kuulisi sykettäni. Sekunnit ovat pitkiä kun mietin, että mitenhän tässä oikein käy.

Sika lähtee kävelemään vielä edelleen kohti ja kääntyy edessäni tuuhean kuusen taakse kohti ruokintapaikkaa, matkaa vain 8 metriä! Nyt on tilaisuuteni koittanut vetää jousi vireeseen näkösuojan turvin. Odotan vielä varmistukseksi sian ottaessa kuusen takana kävelyaskeleita ja sitten tempaisen jousen vireeseen. Whiskerin nuolihyllyn karva ei pitänyt onneksi mitään ääntä kun olin voidellut nuolet riittävästi silikonilla.

Jään odottamaan jousi vireessä kytäten kuusen toista puolta, että sika ilmestyisi näkyviin. Ensin ilmestyy kärsä ja taas pysähdytään. Hetken kuluttua tulee pää ja kaula näkyviin. Enää askel tai kaksi riittää, niin ei ole kuusen oksia edessä.

Viimein sika ottaa askeleen ja koko kylki tulee näkyviin. Olin niin keskittynyt ja tähtäimen liike rauhallinen, että pystyin hyvin rauhallisesti viemään ylimmäisen pinnin sian lapaan ja pitämään siinä sekunnin ennenkuin koukistin etusormeani liipaisimeen. 61-paunainen Bear lähetti nuolen matkaan kohti 13 metrin päässä olevaa kylkeä ja lyhyestä matkasta huolimatta kerkeän näkemään kuinka vihreä valonokki pyyhältää tismalleen siihen missä tähtäinpinni oli. Osumasta kuuluu selkeä mäsähdys, sika hieman niiaa osumasta ja spurttaa voimakkaasti tulosuuntaansa häviten vauhdilla tuuhean kuusen takana näkyvistä.

Kuuntelen pakolaukkaa ja risujen katkeamisia rauhassa. Huomaan kuinka adrenaliini puskee nyt läpi miehestä ja jousi tärisee kameraa myöten käsissä. En kuule enää ryskettä metsästä ja olen aika varma, että sika kaatui suoraan eteeni 100-200 metrin päähän. Laitan jousen telineeseen ja otan hetken omaa aikaani tasailessani pulssiani miettien onko tämä totta.

Jälkityöt

Laskeudun jonkun ajan kuluttua ständiltä ja menen katsomaan osumapaikkaa. Löydän nuolen joka on hyvässä kirkkaassa veressä läpikotaisin. Varmistun tästä edelleen, että osuma oli hyvä. Valonokki loistaa 40 metrin päässä pakosuunnassa, joka oli tippunut sian kyljestä kesken juoksun. Jätän sen sinne palamaan, soitan koiramiehelle, kaverilleni Henrille ja ilmoitan Jukalle tapahtuneesta. Jukka viestittää onnittelut ja jatkaa vielä kytistelyä. Kello on nyt 22:40 ja täysin valoisaa.

Henrin kanssa sovittiin, että koitan ensin itse katsoa lämpökameralla sikaa, mutta maaston peitteisyydestä johtuen en sitä löytänyt. Henri saapuu koiran kanssa paikalle reilu tunti ampumisesta ja liinaamme norjanharmaa Leevin kuonoon luottaen ampumapaikalta suoraviivaisesti reilun sata metriä tiheään puskaan, josta löydämme reilun kokoisen karjun kaatuneena.

Henri onnittelee jousikaadosta ja itse kiitän jäljestämisavusta. Jäljityspartion kanssa jäljitellessä kesäyön pimeys oli jo saapunut puolenyön aikoihin ja tällöin pakojäljellä oleva veri näkyi lampun valossa erittäin paljon selkeämmin maastosta kuin ammuntahetken kirkkaan kelin aikana. Verta oli tasaisesti koko pakomatkalla, kuitenkin hieman enemmän keskivaiheilta kaadolle asti.

Viestitän Jukalle, että nurin on ja vedämme Henrin kanssa sian pilkkiahkion avulla tien varteen, joka oli tällä kertaa saaliin kokoon nähden kirjaimellisesti laitoja myöden täynnä. Jukka ei malta istua kauaa enää omassa passissaan, vaan saapuu puoli yhden aikoihin kaadolle tarkastelemaan jousikarjua. Otan konjakkipullon ja annan metsäntapiolle sekä meille kaatoryypyt ainutlaatuisesta hetkestä.

Kolmistaan tapahtumaa kerratessa kesäyön hiljaisuudessa, puhelimeni piippaa ja avaan riistakamerasähköpostin nähdäkseni, että toinen karju on nyt siellä mistä Jukka tuli juuri puoli tuntia sitten pois. Jukka ei ollut uskoa silmiään kuvaa katsoessaan ja ottaa pari ryyppyä lisää konjakkipullosta.

Päätimme viedä sian nylkyliiterille käsiteltäväksi ja laittaa kylmiöön odottamaan parin päivän päästä tehtävää jatkokäsittelyä. Nuoli oli mennyt lavan takaa sisään ja tullut ulos toiselta puolelta kainalosta lävistäen molemmin puolin kylkiluut. Kyseessä siis haluttu tuplakeuhko-osuma, josta pakomatka muodostui maltilliseksi, noin 100 metrin pituiseksi. Kärkenä toiminut QAD Exodus Swept Blade ei kärsinyt osumasta lainkaan.

Punnitsimme karjun ja elopainoksi tuli 110kg. Kyseessä oli toiseksi isoin omalle kohdalle siunaantuneista saaliiksi saaduista villisioista. Otimme näytepalat trikiini- ja ASF-virustutkimuksia varten totuttuun tapaan näytepusseihin ja toimitin ne seuraavana arkipäivänä postilla kohti ruokavirastoa.

Pari päivää myöhemmin paloittelimme Jukan kanssa sian jakaen sen puoliksi kummallekin. Henrille varattiin paistipalaa jäljitysavusta ja maanomistajalle veimme ulkofilettä sekä paistia tutkimustulosten saapumisten jälkeen. Maanomistajia pitää aina muistaa mikäli vain mahdollista! Tämäkin sika oli aikaisempien tapaan puhdas yksilö ja siitä päästään tekemään maittavaa ruokaa fileiden, paistien ja jauhelihan muodossa.

Trofeena mietin alustavasti pään täyttämistä, mutta päädyin tilan ja rahatilanteen säästämiseksi tekemään itse hammastrofeen muistoksi seinälle itsetehtyjen jousikauriin ja peuran sarvitrofeiden viereen. Onpahan kaikissa sitten samankaltaista omaa kädenjälkeä mitä ihailla.

Tämä oli ainutlaatuinen metsästyskokemus, joka jäi myös videolle. Video tapahtumasta tulee julkaisuun myös SK Hunting kanavalle YouTubeen.

Teksti ja kuvat: Sami Karhu

Valkohäntäpeura on sitkeä ja sinnikäs eläin. Huonosti ammuttuna se pakenee kauas ja jää mahdollisesti löytymättä riippumatta siitä onko sitä ammuttu kiväärillä vai jousella. Jopa kohtalaisen hyvänkin osuman jälkeen saattaa peura sinnitellä kauas ja olla erittäin vaikea löytää. Jotta voitaisiin välttää tuntien samoilu metsässä pieniä veripisaroita otsalampun valossa etsien, on perehdyttävä peuran anatomiaan, osumapisteen valintaan eri tilanteissa, sen aisteihin ja tapoihin.

Tavoitteena on saada nuoli osumaan keskelle keuhkoaluetta. Sivuttain seisovan peuran voi jakaa kolmanneksiin: yläkolmannes, keskikolmannes ja alakolmannes. Kun tähtäys suunnataan etujalan takareunaa myöten keskikolmanneksen puolikkaan alaosaan, sijoittuu osuma keuhkoalueen keskiosaan – ellei peura liiku! Tämän tavoiteltavan osuman mahdollistamiseksi pitää harjoitella tunnistamaan tuo alue eri kulmista.

Sydämen sijainnin voi sivuttain seisovasta peurasta löytää seuraamalla etujalan keskilinjaa vartalon alakolmanneksen keskiosaan. Sydän on hyvä, mutta aivan liian pieni maali, jotta siihen kannattaisi ensisijaisesti tähdätä. Kun tähtäys kohdistetaan keuhkoalueen keskiosaan, jää ympärille mahdollisimman paljon marginaalia virheiden varalle.

String jump

Me suomalaiset jousimetsästäjät ammumme peuroja useimmiten jonkinlaisen ravintohoukuttimen ääreltä ja lyhyeltä ampumaetäisyydeltä, koska se on tehokasta ja laillista meillä. Ellei omaa kokemusta tällaisesta metsästystilanteesta saattaa ampuminen vaikuttaa todella helpolta, kohde paikallaan ja etäisyys 12–18 metriä.

"Pöydän ääreen" tullaan kuitenkin erittäin varovaisesti, kaikki aistit valppaina. Lähestyvä peura saattaa ensin kierrellä paikkaa ja yrittää varmistua sen turvallisuudesta haistelemalla, kuuntelemalla ja katselemalla. Vaikka näkökyky ei ole peuran vahvimpia ominaisuuksia, se kyllä osaa usein hahmottaa oudon puussa kököttävän möykyn. Jos se ei haista tai kuule jotain outoa ja vaarallista, se ei ymmärrä, että möykky on metsästäjä, mutta vilkuilee silti passittajan suuntaan ja asettuu monesti lopulta syömään "ajovalot" suunnattuna hieman epäilyttävään suuntaan tehden ampumakulman mahdottomaksi.

Tällaisessa tilanteessa on varminta malttaa odottaa, että peura alkaa luottaa paikan turvallisuuteen, rentoutuu, kääntyilee ja ehkä kääntää päänsä kurkistaakseen olkansa yli vaikkapa muiden eläinten aiheuttamien äänten suuntaan. Jousen on nyt syytä olla koko ajan mahdollisimman valmiina ja kohdistettuna vireeseen vetämistä varten.

”String jump” eli jänteen äänestä aiheutuva reaktio liittyy herkästi juuri kuvatunlaisiin ampumatilanteisiin, eläin on hyvin lähellä ja pää alhaalla ruokakasalla. Korvat ja silmät skannaavat kaikkea mahdollista. Kun jousi jännitetään, saattaa valmius reaktioon aktivoitua ja laukaisuääni aiheuttaa sekunnin murto-osan nopeudella etujalkojen koukistumisen ja pään ylös heiton vipuvarreksi salamannopeaan loikkaan.

Tätä kaikkea ei metsästäjän silmä ehdi huomata ja yllätys voi olla suuri, kun löytää parhaassa tapauksessa puhtaasti hartian yli lentäneen nuolen verettömänä maasta. Pahemmassa tapauksessa nuolessa on vähän verta ja rasvaa nuolen osuttua aivan liian ylös. Joskus peura saattaa pudota siihen paikkaan nuolen osuttua keuhkojen keskiosan sijaan paljon ylemmäs selkärankaan, jolloin on tärkeää ampua pian uusi nuoli keskelle keuhkoaluetta.

Moni peurapasseihin ruokintapaikalle päässyt on kaadon jälkeen yllättynyt, kuinka ylhäällä osumakohta on verrattuna tähtäyspisteeseen. Tähän asiaan voi perehtyä katselemalla videoita "string jump" -tilanteista sekä peura pää alhaalla vs. pää pystyssä -tilanteista.

Kun peura on hyvin lähellä ja pää alhaalla syömässä, on syytä tähdätä tavanomaista alemmaksi, vitaalialueen (keuhkot ja sydän) alaosaan, mutta kuitenkin niin, että jos peura onkin jo varmistunut turvallisuudestaan eikä loikkaa, niin nuoli osuu silti vitaalialueelle.

Tilannetta voi edelleen pahentaa mahdollinen ylitsepursuava jännitys ja kiire ampua. Kun tähtäinpiikki on vitaalialueella, kannattaa käyttää vielä sekunti tai kaksi sen pienen pisteen poimimiseksi. Jännittävässä tilanteessa saattaa laukaus lähteä, kun tähtäinpiikki tai nuoli osoittaa pesuvadin kokoiseen "pisteeseen" – tiedät varmasti mitä tarkoitan!

Teksti ja kuva: Juha Kylmä

Yllätys ja rauhallisuus

Polun varrella, joka on peurojen makuupaikan ja ruokailupaikan välillä, voi hyvin metsästää niin aamulla kuin illallakin. Ehdoton hyöty on peurojen rauhallisuus kulkiessaan metsässä polkuja pitkin. Jos näkyväisyys standiltä sallii, niin peuroja voi seurailla pitkän aikaa niiden saapuessa passiin. 

Sadan metrin matkaan voi hyvinkin kulua puoli tuntia peurojen tutkiessa maata etsien syötävää. Ne pysähtelevät, kuuntelevat ja katselevat maastoa hyvinkin tarkasti. Seisovat hievahtamatta useita minuutteja, mutta usein jatkavat matkaa melko rennosti. Lisäksi ne kulkevat hyvinkin satunnaisesti polkujen välissä tarjoten monta mahdollista ampumatilannetta. Peuran ei todellakaan tarvi kävellä juuri polulla, jota passitetaan.

Peuran rauhallisuus on jousimetsästäjälle suuri etu. Hetkittäin tuntuu, että juuri passiin saapuessa eläimellä on ikään kuin muuta tehtävää kuin olla erityisen valppaana. Se haistelee oksia, varpuja ja haukkaa palan sienestä. Pään siirtyessä sopivan puun taakse metsästäjän hetki on tullut. Seuraavat askeleet määrittävät passituksen onnistumisen.

Usein jousta vireeseen vedettäessä varsinkin tyynellä kelillä peura havahtuu ja pysähtyy kuuntelemaan. Tämähän on melko täydellinen hetki suorittaa riistalaukaus. Lisäksi on melko koukuttavaa peuran yllättäminen onnistuneesti.

Aamu

Pidän henkilökohtaisesti melko turhana ajatusta aamupassista pellolla olevalta ruokinnalta. Yksinkertaisesti siitä syystä että sinne pääseminen peurojen huomaamatta on erityisen vaikeaa. Jos tälläinen paikka on käytössä, niin nukun aamulla pitkään ja menen passiin illalla. Muuten aamut ovat mitä hienointa aikaa passittaa peuroja polun varrelta. Passitatpa sitten valmiilta lavalta, liikutettavalta standiltä ja vaikkapa maasta.

Passipaikka kannattaa valita lähempää peurojen makuupaikkaa kuin ruokailupaikkaa. Puoliväli voi olla hyvä kompromissi. Passiin tulee saapua jo pimeällä tai kun juuri ja juuri alkaa nähdä hämärässä. Itse pyrin menemään pimeässä passiin, niin vältyn kiireen tunnulta standia asentaessa. Joka tapauksessa passissa kannattaa viipyyä noin neljä tuntia auringon noususta jahdattavan eläimen verkkaisuudesta johtuen.

Ilta

No nytkö sitten sinne ruokinnalle? Ei välttämättä. Voit hyvin valita passipaikan ruokinnalle tulevien polkujen varrelta metsän puolelta. Tällöin passissa tulee olla hyvissä ajoin ehkäpä kolme-neljä tuntia ennen peurojen pelloille saapumista. Tällöin passissa voi olla lähempänä ruokailupaikkaa.

Ehkä paras paikka tähän metsästykseen on paikka jossa peurat kulkevat metsän puolella tarkkaillen sieltä ruokailupaikan turvallisuutta. Tietenkään tälläisiä paikkoja ei aina ole tarjolla ja jos on niin sopivia puita ei välttämättä ole oikeassa paikassa. Kuitenkin ilta polun varrella tarjoaa usein mahdollisuuden ampumiseen täydessä päivänvalossa, joka ainakin itselleni on todella tärkeä asia.

Elämys

On yksinkertaisesti sykähdyttävää havahtua ajatuksista rauhalliseen valkoisen hännän heilahteluun hiljaisessa metsässä. "Tuossahan seisoo peura. Sehän tulee tänne päin". Silloin tällöin tämä havahtuminen tapahtuu peuran astellessa hiiren hiljaa puun juurelle yllättäen metsästäjän täysin, vaikkakin pääsääntöisesti tilanteessa usein on hyvin aikaa valmistautua riistalaukaukseen.

"Peurapukin astellessa sivullani olevaa mäkeä ripeästi alaspäin kaikki tylsyys ja pitkäveteisyys huuhtoutuu sekunnissa pois. Siinä se seisoo hievahtamatta 40 metrin päässä polulla, jonka varrella standini on. Ikuisuudelta tuntuvien minuuttien aikana ehdin miettiä sen mahdolliset eri kävelyreitit . Missä kohtaa vedän jousen vireeseen? Ei liian aikaisin mutta ei myöskään liian myöhään. Vihdoin pukki ottaa askeleen ja käsikirjoitus toteutuu".

Polun varrella tunnelma ja luonto on kieltämättä aivan erityinen.

Teksti ja kuvat: Marko Peltoniemi

Odotukset

Me itse luomme odotukset itsellemme, tätä voi myös kutsua tavoitteeksi. Oletko koskaan ilmoittanut jahtikavereillesi että aiot saada määrätyn riistaeläimen eräksi? Ainakin itse olen. Onko siitä ollut minulle haittaa? No totuuden nimissä ainakaan mitään hyötyä siitä ei ole ollut. Olenko luonut itselleni itse paineita tulevaa riistatilannetta ajatellen?

Tähän voisi sopia sanonta ”vähemmän puhetta ja enemmän tekoja.” Lopeta toivominen ja näe mahdollisuudet, pidä ehdottomasti tavoitteistasi kiinni, mutta vähän rennommin.

Rutiinit

Luo itsellesi sopivat rutiinit metsästykseen. Ole järjestelmällinen ja asettele kaikki tarvittava välineistö lähtiessä siten, että se tulee mukaan. Olitpa sitten kotona, autolla tai metsästysmajalla. Laita tavarat aina samaan paikkaan lähtiessäsi ja uhraa minuutti vielä tarkistamiselle, että kaikki on mukana. Homma ei ole minuutista kiinni eikä joskus tunnistakaan.

Jos metsästys tapahtuu passista, uhraa ajatuksia ja vaivaa sille missä minkäkin välineen tulee olla, jotta lopputulos on paras mahdollinen. Pakkaa reppu siten, että kaikki sieltä tarvittava on helposti saatavilla ja se onnistuu mieluusti hiljaa. Opiskele passipaikkaa, eläinten mahdollisia kulkureittejä ja luo mielessäsi erilaisia skenaarioita mitä juuri tässä passissa voi tapahtua. Mieti mihin voi ampua ja mihin ei. Missä kohdassa vedän jousen vireeseen. Niin ja pitkissä passituksissa jousi kannattaa vetää vireeseen aika ajoin ja tähdätä huolellisesti vaikka maassa olevaa koivun lehteä. Nyt voitkin alkaa nauttia odottamisesta.

Tunne kalusto

Pidä kalustosta hyvää huolta, ihan kaikesta: jousesta, nuolista, treestandeistä – ihan kaikesta. Älä muuta mitään mikä toimii hyvin. Varsinkaan kesken jahtikauden. Jos jotain on muutettava kalustossa tee se hyvissä ajoin ennen jahtikautta. Kaluston jatkuva muunteleminen saattaa aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta itse jahtiin. On ihan toinen asia jos saat mielihyvää tavaroiden ostamisesta, joka on sekin ihan ok. Tee se vain hyvissä ajoin, niin vältyt opettelulta kesken jahtikauden. Kalustoon on voitava luottaa joka hetki 100-prosenttisesti.

Riistaeläin

Jos mahdollista opettele eläinten elintapoja ja käyttäytymistä. On suuri hyöty, jos voi tarkkailla ennen jahtikautta vaikka kiikareilla paikallisten kauriiden elämää, jos se on jahdin kohteena. Opettele ampumakulmia ja seuraa tarkasti eläinten liikkumista eri tilanteissa. Seuraa pään asentoa ruokaillessa, korvia ja yleistä valppautta. Tilanteita, milloin paetaan päätäpahkaa tai vasta vähän hötkyillään. Muutenkin tämä on rentouttavaa luonnossa olemista ja ”altistaa” sinut eläinten läsnäololle.

Riista lähestyy

Vaikka edellä esitetyt asiat olisi tehty huolellisesti, voi jännitys saada aikaan voimakkaan sydämensykkeen nousun ja melkeinpä ”putkinäön”, jolloin ihminen ei enää havainnoi kaikkea ympärillään tapahtuvaa.  Voi tapahtua hätäilyä, liian ripeitä liikkeitä ja pahimpana ampumista väärässä hetkessä.

Tähän voi olla apuna boksi-hengitys. Tämä Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen jo vuosia käyttämä hengitysmenetelmä on kehitetty juurikin hyvin stresaavia tilanteita varten.

1.     Puhalla keuhkot tyhjäksi
2.     Hengitä nenän kautta sisään (pallean liikkuessa ensin) ja laske neljään
3.     Pidätä hengitystä laskiessasi neljään
4.     Hengitä ulos laskiessasi neljään
5.     Pidätä hengitystä laskiessasi neljään

 Tätä voit jatkaa pitäen ylävartalossa hyvän ryhdin aina viiteen minuuttiin saakka, jolloin paras hyöty saavutetaan. Seurauksena on sydämen sykkeen lasku ja kirkkaampi levollinen mielen tila. Tietenkään riistatilanteessa ei välttämättä ole aikaa hengitellä silmät kiinni, eikä ole tarvekaan.

Menetelmää voi harjoitella istuessa passissa, ajaessa autoa tai vaikkapa aloittaa aamu tällä harjoituksella. Seurauksena on rauhallisempi ja levollisempi olemus. Pelkästään sen tiedostaminen, että jännittävässä tilanteessa sydämen syke nousee, kämmenet hikoavat tai suu kuivuu on erittäin hyödyllistä. Muutenkin riistatilanteessa on hyvä muistaa , että jännityksen ollessa sietämätön on viisasta jättää ampumatta. Ampumatonta laukausta ei koskaan tarvitse katua.

Ampumataito

Kovasta jännittämisestä kärsivä metsämies voi hyötyä kilpailuissa käymisestä. Muiden ihmisten läsnäolo ja katseet voivat saada aikaan epämiellyttävän tunteen joka kuitenkin on voitettavissa. Keskittyminen itse ampumasuoritukseen ja osumiseen voi helpottaa jännitystä.

Lopuksi vielä: harjoittele näitä asioita ja ammu paljon laadukkaita laukauksia.

Teksti: Marko Peltoniemi
Kuva: Ari Kontiainen / Bing Image Creator

Huomioitavaa on myös selvästi yleistynyt vaivannäkö ja arvostus, kun otetaan saadusta riistasta kuvaa. Sen äärellä kannattaa todellakin nähdä hieman vaivaa, koska hetki menee nopeasti ohitse, mutta kuva säilyy muistona pitkään.

Otsakekuva: Martti Suvikunnas

damnet sanoi
Olen aloitteleva jousimetsästäjä ja olen pohtinut pääni puhki tulevaa linnustusta jousen kanssa. Perinteisesti olen kulkenut kainuun sekä lapin maisemissa pidempiä reissuja jossa seurailen vain maisemia sekä nautiskelen luonnosta. Saalista olen saanut pääosin pomppulinnuista haulikolla tai latvalinnuista kiväärillä. Tarkoitus minulla on vaihtaa haulikko taljajouseen joka on jokseenkin miellyttävämpi.
Ongelmaksi on alkanut muodostustua tämä metsästysmuoto että kuinka jousella pääsee tilanteisiin ja vielä reppukin kaipaisi painoa.
Ilman koiraa tämä voi olla niin paha paikka että jousi taitaa jäädä pussiin.
Nyt kysynkin teiltä neuvoja kuinka temppu tehtäisiin jousella ilman koiraa?
Ps. Kyyhkylle, sorsalle sekä jänikselle jousi lähtee mukaan mutta onhan se harmi jos pitää odottaa pystykorvaa että pääsee samoilemaan.  

Morjens!

Näköjään pitkä kotvanen on tästä keskustelusta jonka löysin googlaamalla koska täsmälleen sama lähtökohta on itsellä ja sama suunnitelma tuumailuissa. Eli metsäkanojen metsästys jousen kanssa samoillen. 

Onko liian haastava paikka että tarviis harjoitella aika paljon vaistoammuntaa ennenkuin alkaa sujumaan? Ensi syksyn kaudelle? Mitä jouselta vaaditaan että soveltuisi parhaiten vaellusmetsästykseen? Nopsaan tulisi mieleen ainakin mahdollisimman kevyt ja pienikokoinen jousi, oisko kellään heittää kokemuksia/havaintoja? Varmaan 40 vetojäykkyyttä tavoitellen? Muita kyssäreitä joita tulisi tuumia? 😀

T. Mikko Tapsa