Kalistelusarvet

Metsästä löytyneet jättösarvet käyvät tarkoitukseen erinomaisesti, vaikkakin kaupallisia sarvia löytyy niin kokonaisina kuin kalistelupusseina. Kalistelupussi on mielestäni erinomainen siinä mielessä, että se on helppo laskea käsistä pois hiljaa, jos peura ilmestyy näköpiiriin yllättäen. Itselläni on käytössä kahdeksanpiikkiset saman puolen kalistelusarvet, jolloin ne on helppo niputtaa yhteen kuminarulla. Passiin kävellessä sarvet pysyvät repun kyljessä nipussa ja ennen kaikkea hiljaisina. Kaikkea turhaa tilanteeseen kuulumatonta ääntä kannattaa välttää johtuen vastustajan varovaisuudesta. Yleensäkin ei ole pelkkää tuuria, että pukki on kasvanut vanhaksi. Sillä kyllä takuulla on ripaus viisautta ja varovaisuutta.

Pillit

Nykyisin peurapillejä löytyy jo hyvät valikoimat Suomesta toisin kuin 2000 -luvun alussa, jolloin HS True Talker oli oikeastaan ainoa peurapilli. Pillissä ei ole mitään vikaa ja niin se on omankin metsätakin taskussa koko marraskuun ajan. Hyvä vaihtoehto pillille on myös ns. ”kannu” jota kääntämällä saa aikaan melko aidon kuuluisan peuran äänen. Usein nämä kannut antavat äänenä peuranaaraan yhteydenpitoäänen. Peuran äänien repertuaari on jo itsesään yhden jutun arvoinen kokonaisuus. Todettakoon tässä, että hentoinen ääni harvoin käytettynä on usein tie menestykseen verrattuna jatkuvaan torvensoittoon.

Taktiikka

Mennään metsään ja istutaan jakkaralle, hakataan sarvia yhteen ja puhalletaan valtapukin ääntä torvella. Saattaa toimia, kun kaikki taivaankappaleet on oikeilla paikoilla. Itselläni tämä menetelmä ei ole koskaan toiminut. Passipaikan valinta on kyllä kriittinen. Paikan tulisi olla sellainen, että pukki ei voi kiertää metsästäjää tuulen alle. Riippuen ajanjaksosta marraskuussa ja pukin sen hetken mielentilasta se voi lähestyä paikkaa hyvinkin varovaisesti tai rynnätä paikalle ”tappelemaan” morsiamista hyvinkin suoraviivaisesti. 

Itse passitan melkein aina metsässä polun varrelta kulkevia pukkeja marraskuussa. Aamuisin lähellä päivämakuupaikkaa ja iltaisin ruokailupaikan lähellä. Jos näkyväisyys passissa on alle 50 metriä, niin harvoin kalistelen sarvia sokkona. Tämä siitä syystä, että saatan säikyttää lähellä olevan peuran kalistelulla sen ollessa lähellä näkymättömissä. Lisäksi paikan ollessa huonon käytännössä ”opetan” peuraa välttämään juuri tällaista kalistelua, jos pukki pääsee kävelemään tuulen alle. Tämä skenaario on itselleni tapahtunut tarpeeksi monta kertaa, joten pyrin välttämään sokkona houkuttelua. Paras tilanne on mielestäni se, kun näen peuran ja voin seurata sen reaktioita houkutteluun. Usein tämäkin on vaikeaa, kun pitäisi pillittää tai kolistella sarvia, kun samalla seuraan kiikareilla peuran liikkeitä. 

Oksattoman puun kyljessä ollessa passissa peura naulaa kalistelijan hyvin tarkasti puun kylkeen ja pienikin liike paljastaa metsästäjän. Tässä tilanteessa sarvien pois laittaminen käsistä on miltei mahdotonta peuran huomaamatta. Vielä kun sarvet usein ovat hyvin vaaleat väriltään niin niiden liike näkyy kauas hyvin. Tässä kohtaa kaulanauha on melkein ainoa vaihtoehto, jolloin sarvet voi laskea kaulaan roikkumaan. Siltikään polvissa roikkuva kalistelusarvi ei ole mikään paras houkutin peuralle, jolla on tarkka näkö.

Hyvä konsti välttää tämä on laittaa kolme sarvea nippuun narun päähän ja laskea alas passilavalta. Tällöin niitä on helppo ja näkymätön kolistella narua nostelemalla. Tämä on siitäkin syystä hyvä menetelmä , että ääni tulee maasta ja siihen sekoittuu myös maan töminää.  Vielä parempi keino on vetää naru läheiseen puuhun ja sieltä passilavalle, jolloin kalistelu kuuluu eri paikasta kuin missä metsästäjä on. Ideaalitilanteessa peura koukkaa tuulen alle tietämättömänä  metsästäjästä, joka odottaa juuri sitä hetkeä. 

Pillin käytöllä usein saadaan pukki ”höynäytettyä” vasan yhteydenpitomääkäisyllä pukin ajatellessa ”missä vasa siellä myös naaras”.  Joskus hyvin aggressiivinen houkuttelu toimii, mutta on mielestäni vaikeampaa ja riski paljastua on suurempi. Sarvien kalistelu toimii tyyliin pidetään kovaa ääntä tai hentoista kalinaa riippuen ajasta ja paikasta. Silti vähän voi olla enemmän tässä lajissa. Kun tähän vielä lisätään aidon kokoinen houkuttelupeura ja hajusteet, niin alkaa olla aika toiselle artikkelille.

Teksti ja kuvat: Marko Peltoniemi

Jousivarusteet

Mikä tahansa metsästyslaillinen jousi riittää sorsanpyyntiin. Osumapisteen valinta on tärkeää. Linnun sisään voi kuvitella pallon kohtaan, johon se sopii mahdollisimman suurena. Tämä kohta sijoittuu sorsan etuosaan. Tähtäyspisteeksi valitaan pallon keskikohta, jolloin lintua ampua kaikista kulmista samaan pisteeseen, kun käytössä on riittävästi leikkauspintaa omaava kärki.

Jos metsästetään tähtäimillä varustetulla taljajousella, on viisasta valita hyvin hämärässä näkyvä tähtäin. Piilokojusta tai blind-teltasta hämärän rajamailla ampuessa saattaa joutua käyttämään tähtäinvaloa. Vaikka lintu näkyy ulkona melko hyvin, voi mustaseinäisessä, hämärässä teltassa olla vaikea nähdä tähtäinpiikkejä tarkasti. Valoa ei kannata säätää kirkkaimmilleen, koska kohdetta ei silloin pysty näkemään riittävän hyvin. Mahdollisen jännetähtäimen reiän olisi suotavaa olla avarimmasta päästä valikoimaa, jotta ”piipparin” reikä näkyisi kelvollisesti myös heikossa valossa.

Sorsastusnuoli

Tavallinen metsästysnuoli sopii sorsanpyyntiin. Kärki sen sijaan vaatii tarkempaa huomiota. Sorsa on vankka lintu ja paksulla, öljyisellä höyhenpeitteellä varustettu, joten ei ole paras idea käyttää tylppää blunttikärkeä. Kiinteä leikkaava kärki sekä mekaaninen, osumasta aukeava leikkaava kärki toimivat hyvin. Jos jousessa on riittävästi heittovoimaa, saadaan paras tulos, kun kärjen ja nuoliputken väliin asennetaan noin 15 millimetrin metallinen prikka iskua antamaan. Tällä tavoin voidaan yhdistää tylpän ja leikkaavan kärjen hyvät puolet. Erinomaisesti toimii myös G5:n SGH-kärki (Small Game Head), jossa myös on yhdistetty leikkaava ja iskevä ominaisuus.

HUOM: Edellä mainitut kärjet vaativat kuitenkin jouselta riittävästi heittovoimaa; 40-paunaisella pitkäjousella metsästäessä ei ole viisasta käyttää SGH-kärkeä tai isoa prikkaa kärjen takana. Ampumaetäisyys on hyvä rajoittaa 10–15 metriin kyseisenlaisia kärkiä käytettäessä. Tällaisilla iskevillä ja leikkaavilla kärjillä ovat sorsien pakoetäisyydet jääneet yleensä pariin metriin.

Eräät jousisorsastajat ovat menestyksekkäästi kokeilleet myös ohuella siimalla varustettua jousikalastuskelaa, jolloin mahdollinen ohiammuttu nuoli tai saalis voidaan helposti kelata rantaan. Tässäkin tapauksessa on ampumaetäisyys rajoitettava lyhyeksi, 10–15 metriä. Tavanomaiset metsästysnuolet kelluvat vedessä, joten ei ole vaaraa, että leikkaavakärkinen nuoli jäisi rantaveteen uhkaamaan vedessä kahlaajia.

Piilokojut ja naamioituminen

Sorsia on erittäin vaikea päästä hiipimällä jousihollille. Kannettava, muutamassa sekunnissa auki nykäistävä piilokoju (teltta) on sorsastuksessa tehokas apuväline. Kojun on oltava riittävän suuri, jotta jousen sopii esteettömästi jännittämään, nuolen näkymättä ampuma-aukosta. Metsästäjän on hyvä pukeutua tummiin vaatteisiin ja kasvohuppuun. Tummat hansikkaat peittävät ampuma-aukosta helposti näkyvät vaaleat kädet. Kiinteän kojun voi valmistaa saatavilla olevista materiaaleista, jos on tarkoitus metsästää paljon samassa paikassa ja viedä viljanjyviä päivittäin.

Ohranjyvät ovat hieman raskaampina erinomaisia, koska ne painuvat suurimmaksi osaksi pohjaan eivätkä kellu tuulen mukana pois kuten kevyemmät kellumaan jäävät jyvät. Jyviä ei tarvitse kantaa autokuormittain. Riittää, kun silloin tällöin käy heittämässä pari litraa rantaveteen ja ehkä vähän näkyvillekin, jotta sorsat oppivat muistamaan paikan.

Sniper-ampujien ja metsästäjienkin käyttämä ghillie-puku pitkine roikkuvine kangasriekaleineen maastouttaa metsästäjän hyvin. Ghillie-puku päällä kannattaa kuitenkin asettua joko sopivan pensaan eteen tai taakse, jottei ”möykyn” siluetti ja pakollinen liike jousta jännittäessä herättäisi arkojen lintujen epäluuloja.

Maastoverkkojakin voi kokeilla, mutta näyttää siltä, että villit sorsat tahtovat huomata heikon suojan antavan verkon takana tai edessä joustaan jännittävän metsästäjän, kun välimatkaa on vain kymmenkunta metriä. Kutenkin ehdottomasti paras keino on vahtia sorsia piilokojusta, jonka suojassa voi lintujen näkemättä jännittää jousen.

Hyvät vahtimispaikat

Aivan kauden alussa tulevat sorsat ehkä rohkeammin ruokailupaikoilleen, mutta ne ovat vielä pieniä verrattuna loppusyksyn muuttoon valmistautuneisiin pulleisiin lintuihin. Yksi varteenotettava vaihtoehto onkin odottaa aikaa, kun muut metsästäjät jo keskittyvät jäniksiin, kanalintuihin ja hirveen.

Lintuja tarkkailemalla voi saada selville niiden suosimat ruokailu- ja muut aktiiviset paikat. Jos viitsii käydä aika-ajoin viskaamassa vähän ohraa tai muuta viljaa sopiville ruokapaikoille, tottuvat sorsat vierailemaan kohteessa säännöllisemmin.

Vahtiminen kannattaa aloittaa jo varhain ennen auringonnousua, ennen kuin sorsat alkavat liikkua ja äännellä. Etukäteen asetetulle piilokojulle on syytä hiipiä hiljaa ja eleettömästi, etteivät mahdollisesti lähellä lepäilevät linnut aavista vaaraa. Sorsat liikuskelevat ahkerasti myös ilta- aikaan, mutta keskellä päivääkin voi tarjoutua hyviä tilaisuuksia päästä ampumatilanteeseen, jos vaan jaksaa istua tarpeeksi kauan.

Jousisorsastuksessa niin kuin muussakin jousimetsästyksessä on perehdyttävä hieman enemmän riistan käyttäytymiseen, liikkumispaikkoihin ja -aikoihin, samoin osumapisteen valintaan. Kotiläksynsä tehnyt metsästäjä korjaa osuutensa sorsasaaliista joka syksy.

Teksti ja kuvat: Juha Kylmä

Kirjasin loppukesästä toteutuneen metsästysmatkan aikana talteen muistiinpanoja siitä, millaisia oppeja omaan reppuun kertyi tällä kertaa. Tämänkertaisella listalla on paljon muita kuin suoraan jousella metsästykseen liittyviä tärppejä. Toivottavasti koet näistä olevan hyötyä myös sinulle.

Matkalla ja perillä vieraassa maassa

Matkalla, tapahtui se sitten autolla, junalla tai lentokoneella on nykyisellään yleensä tarve ladata erilaisia laitteita. Siksipä mukaan kannattaa pakata omien laitteiden latureiden ja johtojen lisäksi auton tupakansytyttimeen liitettävä laturi ja kohdemaan virtapistokkeen adapteri. Universaalit, kaikkien mahdollisten maiden pistokkeet sisältävät adapterit saattavat olla isokokoisia mötköjä, joiden käyttö saattaa koon tai painon vuoksi olla hankalaa. Kannattaa siksi tutkia löytyisikö kaupasta vaihtoehtoisesti kompakti, vain kyseiseen maahan sopiva virtapistokkeen adapteri. Voi myös harkita varavirtalähteen mukaan ottamista, huomioiden kuitenkin lentoyhtiöiden rajoituksen niiden suhteen.

Jos matkustat lentokoneessa pitempää matkaa, niin suosittelen ehdottomasti hyvän niskatuen hankkimista, vastamelukuulokkeita sekä sellaista adapteria, joilla saat lentokoneessa katsottavien leffojen äänet kuulokkeisiin.

Kotimaisten operaattorien datayhteyksien hinnoittelu EU:n ulkopuolella on nykyään varsin korkea, joten matkalle lähtiessä on hyvä miettiä ottaako kohdemaasta tilapäisen liittymän vai yrittääkö tukeutua vain julkisiin wifi-yhteyksiin, lentokentillä tai muualla. Suurin osa tuoreista puhelimista tukee eSIM-ominaisuutta, jolloin tilapäisen liittymän käyttöön hankkiminen ei vaadi nykyisen SIM-kortin vaihtamisen kanssa askartelua, vaan se asentuu puhelimeen helposti.

Kartat ja GPS

Tällä reissulla käyttökelpoisimmaksi maastokartaksi osoittautui Google (tai Apple) Map appsin kyky tallentaa ladattua ilmakuva-aineistoa sekä paikkapisteitä puhelimen muistiin. Alue, jolla tällä reissulla liikuimme oli valtava, kaikkiaan yli 200.000 hehtaarin kokoinen. Selasimme sen vuoksi oppaan kanssa aina ennen maastoon lähtöä läpi puhelimella karttaohjelmaa niiltä alueilta, jotka olivat kyseisenä päivänä tärkeitä: mihin meidät jätetään, mitä reittiä meidän tulisi suurin piirtein kulkea ja mihin noutopisteeseen tähtäämme. Puhelin tallentaa karttaohjelmaa selattaessa välimuistiinsa jonkinlaisen määrän karttaruutuja. Sen jälkeen puhelinta käytettäessä se pystyy GPS-vastaanottimensa avulla näyttämään tämänhetkistä sijaintia ilmakuvakarttojen päällä, vaikka puhelin ei ole yhteydessä internetiin. Kätevää.

Tällainen järjestely toki vaatii kahta asiaa. Ensinnä sitä, että ilmakuvat saadaan ladattua leirissä joka päivä puhelimeen sekä sitä, että puhelinten akut on mahdollista ladata täyteen joka välissä. Reissullamme internet oli leirissä saatavissa Skylink-yhteyden kautta ja sähköä tarjosi aggregaatti. Ilman näitä olisi pitänyt turvautua muihin konsteihin.

Perinteiseen GPS-laitteeseen voi saada myös ladattua karttoja. Jos saat sellaiset käyttöösi, on omatoimimatkalla hyvä käytäntö suunnitella etukäteen joitakin mahdollisia reittejä sekä tallentaa paikkapisteitä valmiiksi laitteeseen. Monet GPS-laitteet toimivat AA-paristoilla, joten niiden virransaanti on helppo turvata ostamalla mukaan riittävä määrä varaparistoja. Tällä reissulla käytin GPS-laitetta merkkaamaan talteen aina vain sen pisteen, johon jätimme auton tai mönkijän - ja sen jälkeen suljin laitteen. Jos puhelin syystä tai toisesta simahtaisi, niin pääsisin lähtöpisteeseen "gepsin" avulla. Tietenkin perinteinen kartta ja kompassi ovat hyvä vara, mutta tulostettuja karttoja ei välttämättä ole aina saatavilla.

PMR-radiot

On oikein käyttökelpoinen idea ottaa mukaan lyhyen kantaman PMR-radiopuhelimia. Mutkaisia jokipohjia seuratessa tai maaston polveillessa käy helposti niin, että toinen ajautuu etäälle, jää jälkeen tai etenee sovitulla reitillä nopeammin kuin itse. Tai sitten kaveri hoksaa riistaa, jonka suuntaan lähtee hiipimään. Noissa tilanteissa olisi huutamisen sijaa kätevää saada radioyhteys toiseen, vaikka vain lyhyen päivityksen verran.

Teorian muuttaminen onnistuneesti käytäntöön vaatii kuitenkin valmisteluja. Puhelimet pitää hankkia tai lainata, niiden sekä lisälaitteiden toimivuus ja akkujen kunto testata sekä päättää miten ja missä radiota kuljettaa. Lisäksi pitää sopia miten radioita pidetään päällä ja millaisella tavalla tai missä tilanteissa otetaan yhteyttä. Ilman kunnon valmisteluja saattaa toinen huudella turhaan radioonsa tai akku loppua ennen aikojaan. Tai ikävässä tapauksessa toisen yhteydenotto voi melullaan häiritä paraikaa muotoutuvaa riistatilannetta.

Sopiva varamenetelmä yhteydenpitoon voisi olla sovittu tapa käyttää pilliä. Huuto kun ei maastossa tunnetusti pitkälle kanna. Samoin elein ja käsimerkein viestittely on hyvä sopia etukäteen - enkä tarkoita vain sitä kansainvälisesti tunnetuinta elettä.

Aivan välttämätöntä on joka ikinen kerta maastoon lähdettäessä sopia seuraava kohtaamispaikka ja -aika metsästyskaverin ja mahdollisen oppaan kanssa. Mikäli kaveri häipyy näkymättömiin, radio ei toimi ja pilliin viheltäminen ei tuota tulosta, niin molemmat jatkavat matkaa sovittuun kohteeseen ja tapaavat siellä.

Säätöjen tarkistus

Lentomatka, mönkijän lava sekä leiriolosuhteet pistävät jousivarusteet koetukselle. Päivittäin ne altistuvat tärinälle, kolahduksille, sateelle tai auringolle, lämpötilan vaihteluille ja pölylle ja muulle lialle. Jousen epäkeskopyöriä, jänteitä ja kaapeleita suojaava pussi on reissussa aivan pakollinen, mutta huono ajatus ei ole myöskään kevyt, pehmustettu suojapussi, johon koko jousen voi siirtymien ajaksi sujauttaa. Suojat voivat estää jousen rikkoontumisen ja reissun muuttumisen metsästyksen sijaan retkeilyksi.

Tälläkin retkellä kävi selväksi, että jousen säädöt on syytä testata joka ikinen päivä. Moninaiset syyt saattavat saada säädöt siirtymään paikaltaan. Mikäli leirissä ei jostakin syystä ole sopivaa taustapakkaa, niin pävittäinen testiammunta tulee suorittaa vaikkapa hienosta hiekasta muodostuneeseen penkkaan tai muurahais-tai termiittikekoon. Useampi meistä joutui korjaamaan jousensa säätöjä aika ajoin, jolloin päivittäinen tsekkaus todellakin koettiin hyödylliseksi.

Varusteet kannossa ja leirissä

Lämpimissä olosuhteissa spot & stalk -jahdissa ajattelen välttämättömiksi tarvikkeiksi (jousen ja nuolien lisäksi) kiikarit, etäisyysmittarin, talkkipullon, kännykän (karttojen takia), radiopuhelimen, GPS:n sekä riittävän määrän juomista. Itse pidän mukana myös kuusiokoloavainsarjaa, jännevahaa, tulitikkuja, varaparistoja, kumihanskoja, pientä EA-pakettia, pientä määrää ilmastointiteippiä, kosteuspyyhkeitä, tasku-/otsalampun, pillin, reilun pätkä paracordia, puukon, terottimen, retkisahan, kameran ja pienen jalustan sekä jotain pientä evästä. Repussani oli kahden litran juomarakko, jossa pidin pelkkää vettä. Matkassani mukana oli ensimmäistä kertaa myös GoPro otsapannalla livekuvaamista varten.

Miten näitä päivittäisiä varusteita kantaa mukanaan onkin perin henkilökohtainen asia. Totesin viimein tällä reissulla, että pitkään käyttämäni tapa vaatii jatkossa tuunausta. Ikiaikainen, runsaasti taskuja sisältävä (ja siksi etupainoinen) varusteliivi, jonka päälle heitin pienen repun selkään ja kiikarikotelon rinnalle tuntui paitsi liian hitaalta pukea päälle, mutta myös todella hiostavalta. Pohdinkin siksi voisiko seuraava iteraatio rakentua vaikkapa jonkin kevyen plate carrierin tai vastaavan ympärille. Aika näyttää.

Vaikka majoitusvälineet tulivat reissullamme oppaan toimesta, leiriin on hyvä edellämainittujen lisäksi varata narua ja koukkuja tai pieneen pakkaantuvia henkareita vaatteiden tuulettamista ja kuivattamista varten sekä vesi- ja pölytiiviit säilytyspussit mm. sähkölaitteille ja pesuvälineille. Ja aurinkovoidetta, jos kohde on lämmintä sorttia.

Mielen lisävarusteet

Fyysisten välineiden lisäksi etenkin porukalla tehtävään reissuun on syytä pakata joitakin henkisiä varusteita.

Kehitettävä taito on hallita pettymyksen tunteita. Jos nimittäin et itse hätäilyllä tai muuten taitamattomuuttasi ryssi riistatilannetta, niin sen tekee takuulla maaston haastavuus, tuulen pyörähtäminen tai vaikkapa lihakarjan saapuminen samoille haminoille. Kannattaa mieltää, että jokaisesta tilanteesta voi ehkä oppia jotain uutta ja ravistaa pettymys nopeasti pois.

Useita päiviä väsyttävissä ja stressaavissa olosuhteissa sekä etenkin uudessa ryhmässä ajan viettäminen kysyy joustavuutta, kärsivällisyyttä ja joskus jopa vain kykyä sulkea silmänsä ja korvansa tilanteissa, joissa jollakin ei ole aivan paras hetkensä. Vaikka jousella metsästys on useimmiten yksilölaji, porukassa matkaaminen on mitä suurimmassa määrin ryhmätyötä. Kun siihen suhtautuu oikein, jää retkestä hyviä paljon muistoja.

Teksti ja kuvat: Ari Kontiainen

Valitse paikka

Mock scrapen paikan tulee olla sellainen, jossa peurat liikkuvat aktiivisesti. Esimerkiksi paljon käytettyjen polkujen risteys, ruokailupellon nurkka tai jokin maastonkohta lähellä päivämakuupaikkaa. Ehdottomasti hyödyksi on myös se, että lähellä tätä paikkaa on puita.

Paikan valmistelu

Aluksi raavitaan valitusta kohtaa polulta maata kepillä, ikään kuin peura olisi raapinut sitä. Raavittu ala voi olla noin metrin halkaisijaltaan. Seuraavaksi kiinnitetään puolitoista metriä pitkä keppi tai oksa raavitun maan yläpuolelle. Helpoiten tämä onnistuu narulla puusta puuhun, oksa keskelle narua roikkumaan.

Kepin alapään tulee olla sellaisella korkeudella, että peuranvasakin ylettyy nuuhkaisemaan sitä. Kiinnittäessä vältetään koskemasta kepin alaosaan käsillä. Suora tai vähän venkura keppi toimii paremmin kuin oksa.

Nyt alkaakin olla melkein valmista, mutta ei ihan. Lopuksi virtsataan raavittuun maankohtaan ihmisuroksen virtsa (ilmeisesti ihmisnaaraan virtsa käy myös). Kun mock scrapea käy katsomassa, se on helppo päivittää taas lorottamalla raavittuun maahan. Keppiin itsessään ei tarvita mitään hajusteita.

Miksi se toimii?

Mock scrape toimii, koska peurat raapivat maata luonnostaan viestittäen toisilleen ja merkatakseen aluettaan. Peura on hyvin utelias eläin ja tutulle polulle ilmestynyt raavittu kohta ja tuulessa heiluva keppi kiinnittävät sen huomion. Tämän ei tarvitse tapahtua kiima-aikana, vaan houkutin toimii koska vain. Oikeastaan juju on siinä, että kun ensimmäinen peura haistaa keppiä, niin se jättää oman hajunsa siihen ja seuraava haistaa taas sitä - ja jatkumo on valmis.

Käytännössä polulla kulkevista peuroista aina joku haistaa keppiä. Nuoret pukit pyörittävät sitä kuonollaan ja sarvillaan. Välillä niin innokkaasti, että seisovat takajaloillaan. Kiima-aikana isommat pukit voivat pöllyttää keppiä hyvinkin raivoisasti.

Metsästys

Metsästystä ajatellen mock scrape kannattaa sijoittaa niin, että siihen on hyvä ampua. Huomioi tuulen suunta ja puut, jotka saattavat olla tiellä. Lisäksi pitää huomioida keppiä pitelevä naru, jos se kulkee puusta puuhun. Usein keppiä haisteleva peura on niin touhuun keskittynyt, että jousen saa siinä hetkessä hyvin vireeseen ja voi keskittyä hyvään riistalaukaukseen.

Jos käytössä on riistakamera, se taltioi paikalta taatusti hienoja kuvia tai videonpätkiä.

Teksti: Marko Peltoniemi
Kuvat: Marko Peltoniemi ja Ari Kontiainen

Havaintoja

Täydennämme kaverini Jukan kanssa huhtikuussa viljaa ruokintapönttöihin, tarjoten riistalle vielä tukiruokaa talvikauden jälkeiseen aikaan. Tällöin riista ja etenkin synnyttämiseen valmistautuvat naaraat saavat tutusta paikasta ruokaa sekä suolaa vihreämpää kasvukautta ja luonnon ruokaa odotellessa.

Ylläpidämme Jukan muutamaa ruokintapaikkaa Iitissä Päijät-Hämeen itäisimmässä kunnassa. Samalla olemme jo vuosia seurailleet siinä ohessa sorkkaeläimien liikkeitä ja kannankehitystä metsästysalueellamme. Alueemme on valkohäntäpeuran ja villisian osalta harvankannan aluetta, jossa molempia riistaeläimiä on mahdollista metsästää vuosittain. Peurakanta on viimeiset parikymmentä vuotta pysynyt omien havaintojeni mukaan melko stabiilina, mutta kauris- ja villisikakannat ovat kasvaneet hienokseltaan viimeisen kymmenen vuoden ajalla varsinkin villisian levittäytyessä hitaasti kohti länttä.

Villisian jo muutenkin haastavan pyydettävyyden vuoksi tällä harvankannan alueella sen vaikea pyytäminen korostuu entisestään ja villisikasaaliin saaminen onkin erittäin onnistunut saavutus, joka on monesti kovan työn ja aina rahtusen myös hyvän tuurin ansiota. Oli kyseessä sitten mikä metsästysmuoto tahansa.

Alkukesästä alueellemme ilmaantui useampia villisikoja. Karjuja yksittäin ja pieniä porukoita mahdollisesti ylivuotiaista koostuvia yksilöitä, jotka etsivät itselleen uusia reviirejä. Monesti villisiat ovat vain ohikulkumatkalla ja jättävät itsestään kertaluontoisen havainnon, mutta välillä jotkut jäävät myös alueelle pidemmäksi aikaa eli ovat hyväksyneet sen elinpiirikseen. Viime vuosina lähialueilla on ollut myös porsasporukoita, jotka liikkuvat hyvinkin suppealla alueella kesäkaudella.

Kaksi karjua

Tämän kesän yksilöistä pari karjua jäi alueellemme pidemmäksi aikaa. Teimme Jukan kanssa niistä pitkin kesää erilaisia havaintoja harvakseltaan jälki-, näkö- ja riistakamerahavaintojen muodossa. Aloimmekin suunnitella kesäkytiksien toteutusta ruokintapaikoillamme ständeiltä. Jukka kyttäili haulikon kanssa täyteisellä, kun käsivammasta johtuen jousimetsästys oli hänellä tauolla. Itse olin päättänyt kytätä tänä kesänä erityisesti jousella, haaveena edelleen jousisika. Vuonna 2021 se oli kertaalleen itsellä jo lähellä ollutkin, mutta silloin iso karju pelästyi jousikameran valoa viime hetkillä 10 metrin päästä. Kyseisen karjun onnistuin sinä kesänä kaatamaan myöhemmin haulikon täyteisellä ständiltä lähihollista, mutta se on eri tarina.

Huomattuamme villisikojen satunnaisen käynnin alkukesällä, päätimme jatkaa viljan ja muun tarjoiltavan pitämistä parilla ruokintapaikalla, joissa tarkoituksemme oli harrastaa kyttäysmetsästystä. Kokemuksen pohjalta ja lähialueiden ruokintapaikkoja tietäen, kyttäysmetsästystä ei ainakaan helpota se asia, jos aktiivisia ruokapaikkoja on useita ja lähellä toisiaan alueella. Monesti se tavoiteltu ja harvalukuinen saalis onkin juuri siinä vieressä olevassa paikassa täyttämässä mahaansa kuin missä itse istut. Se mikä on sopiva tai oikea määrä ruokintoja ja miten lähellä toisiaan on mahdotonta sanoa. Se riippuu niin paljon alueesta, riistakannasta sekä miltä kantilta asiaa miettii, riistanhoidon vai pelkästään metsästyksen – vaiko molempien.

Asiaa voi kuitenkin pohtia siltä kantilta, että onko todennäköisempää saada riistatilanne kyttäämällä aikaan, jos esimerkiksi 1000-2000 ha kokoisella alueella on 2-5 vai 10-20 ruokintapaikkaa? Mikäli alueen riistakanta saa riittävän tarjoilun vähemmillä ruokintapaikoilla mahdollistaa se myös metsästyksessä riistatilanteen saamisen todennäköisyyttäkin hieman enemmän.

Aloitimme kyttäykset kesäkuussa ja istuntotunteja kertyi kummallekin kotiväeltä kysyttäessä vähintään mielenvikainen määrä. Kuulohavaintoja saatiin useampaan kertaan ja Jukka kertaalleen yhden karjun näkikin ständiltä mutta sitä kunnollista hollia ei meinannut siunaantua. Omiin kokemuksiin pohjautuen villisika on paljon varovaisempi tulemaan ruokinnalle kuin esimerkiksi peura. Sian lähestymisen ruokinnalle kuulee jo kaukaa viimeistään siinä vaiheessa kun se nuuhkii ilmaa kärsän kautta. Tästä nuuskuttelusta kuuluu kunnon kohina! Metsästäjän hajujen pidättäminen onkin korostetusti vaikein asia villisikaa kytätessä lähihollille. Itse en pidä kyttäämiseen tarkoitettuja vaatteita ollenkaan talon vaatekomerossa, vaan täysin erillään omassa suljetussa pussissa tai laatikossa luonnontuotteiden ja hajujen kanssa.

Heinäkuun kahdestoista

Sovimme päivällä Jukan kanssa, että aloitetaan illan kytistouhut klo 19 kunnon iltapalalla ja suunnittelutuokiolla grillin ääressä hänen luonaan. Meillä oli tieto, että parissa paikassa oli edellispäivien havaintojen puolesta eri siat käyneet ruokailemassa ja molemmat pääsisivät istumaan kuumille paikoille kesäyötä viettämään taas. Grillin ääressä pohdimme vaan kumpi menee kumpaan paikkaan. Ständille oli kerettävä kuitenkin viimeistään 21 mennessä, ettei käy samoin kuin itselle muutama päivä aiemmin, kun ständille mennessä sika olikin jo paikalla ja homma tyrehtyi heti alkuunsa...

Gentlemanina annoin Jukan päättää kumman paikan valitsee ja menen siihen kumpi jää. Parin makkaran ja kahvipullan jälkeen Jukka valitsi paikakseen sen, jossa saattoi muodostua todennäköisesti hieman pidempi ampumamatka max 40 metriä ja peitteisempi maasto mikä sopi haulikon kanssa kyttäämiseen paremmin kuin jouselle.

Itselleni jäi sitten hieman avarampi kytispaikka jousen kanssa, jossa ampumamatka saattoi muodostua hyvinkin lähelle, riippuen kyttääjän hermoista... Sovittiin, että mikäli toinen pääsisi ampumaan niin toinen voi jatkaa rauhassa omaa kytistään ja ampuja voi soitella ennakkoon tiedotettua koiramiestä tarvittaessa jäljestämään.

Saavuimme hipihiljaa paikoille ja kiipesimme molemmat omille ständeillemme klo 21. Aikaisimmillaan eräs karju oli esiintynyt puoli kymmenen aikoihin ruokinnalla, muutoin liikkumien ajoittui pääosin alkuyön tai aamuyön tunneille. Kytiksestä saattoi siis tulla hyvin lyhyt tai pitkä istunto ampumatilanteen tullessa. Normaalitilanne oli tyhjää istumista koko yön luontoäänistä nauttien, mutta on se vain yritettävä, että voisi joskus onnistuakin!

Asettelin repun ständille viereeni totuttuun tapaan valmiiksi, jotta sain sieltä hiljaa tarvikkeita, juomista ja välipalaa otettua ilman vetoketjun tai taskujen aukomista. Laitoin Eastonin 340 Aftermath-nuolen 100-grainisella kiinteäteräisellä QAD Exoduksella varustettuna Bear Kuma 30 -jouseni jänteelle ja jousi vasemmalle puolelle ständin koukkuun leijumaan vasemman käden ulottuville. Vielä ständin vakiopehmusteet asetellen persauksen alle ja jälleen olen valmis yhteen pitkään kokoyön istuntoon.

Rasahduksia ja lähestymistä

Paikkani on pellon ja metsän rajassa. Ständiltä metsän puolella olevalle ruokintapaikalle on matkaa noin 12 metriä. Katselen siinä vipeltäviä kahta hiirtä ja niiden vieressä pomppivia mustarastaita. Tuloääneni ovat vaienneet ja tilalla normaalia luonnon ääniä. Olen istunut noin puolisen tuntia, kun kuulen takaoikealta oksan rasahduksen vaimeana, mutta selvänä. Jukan kanssa aiemmin puhuin, mikäli tähän paikkaan tänään sika tulisi niin se saapuisi 99% varmuudella juuri tuolta suunnasta tuulensuunta huomioiden.

Kuuluu uusia rasahduksia selvästi ja sitten taas hiljenee. Arvioin matkaksi alle 200 metriä. Alan maltillisesti jo elättelemään toiveita, tulisiko tänään jo viimein näytille sika eikä peura. Ja taas kuuluu rasahduksia selvästi lähempänä. Kohta kuuluu aivan kuin olisi tonkastu kärsällä jotain juurakkoa ja heti perään selvä rouskutus. Mietin ettei tämä voi olla kuin nyt se sika. Hetken päästä näen tiheän kasvuston seassa liikettä paljaalla silmällä ja huomaan häivähdyksen korkeasta eläimestä.

Alkuinnostukseni katoaa samantien kun mietin, että onko se peura kuitenkin. Eläin jää seisomaan paikalleen tiheikköön noin 60 metrin päähän oikealle puolelleni. Kaivan lämpökameran taskustani varmistaakseni mikä eläin siellä oikein on. Heti en näe kuin pelkkää suttua, mutta samassa eläin ottaa pari askelta eteenpäin ja Pulsarin linssit näyttävät täydellisen sian hahmon silmääni. SIKA!

Muistan laittaa nauhoituksen kamerasta päälle, jotta saisin myös lämpökameran kuvaa talteen. Sillä ja paljaalla silmällä seuraan kuinka sika erittäin tarkasti tutkailee alueen turvallisuutta. Näen ja kuulen kuinka se nuuhkii ilmaa kohisten. Minusta sian suuntaan käy kokoajan pieni tuulenvire, kuten Jukalle tulosuuntaa veikkailinkin. Nyt jännitän että omat hajustekikkani ja ständin korkeus riittävät pitämään hajuni kärsän tavoittamattomissa. Hetken haisteltuaan, sika lähtee minusta pois päin ja kokonaan häviten näkyvistä. Askeleet loittonee ja lopulta en kuule mitään.

Laitan Jukalle viestiä, että näin sian ja se poistui paikalta, toivottavasti ei saanut minusta hajuja. Viisitoista minuuttia oli täysin hiljaista ja ehdin jo ajatella että tämä ilta oli tässä, kunnes pienen rapseen kera sika ilmestyy etuoikealta taas osittain näkyviin haistelemaan vajaan sadan metrin päähän ja sama toistuu. Kolmannen kerran se tulee täysin näkyviin suoraan edestä haistellen ilmaa ja tutkaillen minun suuntaan, jonka jälkeen häviää taas näkyvistä.

Nyt kuulen kuinka se kiertää etuvasempaan ja tiedän aikaisemmista havainnoista, että tuolta se tulee todennäköisesti nyt tänne, mutta tuleeko hollille asti? Sika lähtee lähestymään noin sadasta metristä ja kuulen kuinka se kokoajan kävelee muutaman askeleen ja pysähtyy ja taas kävelee. Ständin edessä on tuuhea kuusi, jonka oksien läpi näen taas sian tulossa suoraan minun suuntaan.

Tässä vaiheessa laitan jousesta Tactacamin kuvaamaan. Odotan että sika saapuu kuusen takana loppumatkan, mutta eipä tulekaan vaan lähtee kääntämään noin 40 metrin päästä minusta katsottuna oikealle täysin aukealle paikalle edelleen koko ajan pysähdellen ja haistellen.

Kuvaan koko ajan jousta rauhassa kääntäen ja mietin missä vaiheessa uskallan vetää jousen vireeseen, jos se tuleekin tuolta täysin aukean kautta. Sika tulee aukealle seisomaan noin 35 metrin tasalle kyljittäin ja muistan kun sanon itselleni, nyt sinulla on se paikka jo kokeilla jousella villisikaa. Maltan kuitenkin mieleni ja toivoisin vielä edes viisi metriä pois matkasta. Nyt se liikahtaa hieman rivakammin vielä enemmän oikealle ja sieltä nopeasti tulemaan suoraan kohti pysähtyen 20 metrin päähän kyljittäin ja itsellä ei ole vieläkään jousi vireessä.

Jousi vireeseen - ja hyvä osuma!

Kuvaan vain sikaa paikallaan jähmettyneenä ja viimeistään tässä kohtaa huomaan kuinka sydän meinaa hakata itsensä ulos rinnastani. Sika kääntää päätään ja tuijottaa suoraan kohti, toivon että se ei nyt saisi vaan hajuja minusta tai kuulisi sykettäni. Sekunnit ovat pitkiä kun mietin, että mitenhän tässä oikein käy.

Sika lähtee kävelemään vielä edelleen kohti ja kääntyy edessäni tuuhean kuusen taakse kohti ruokintapaikkaa, matkaa vain 8 metriä! Nyt on tilaisuuteni koittanut vetää jousi vireeseen näkösuojan turvin. Odotan vielä varmistukseksi sian ottaessa kuusen takana kävelyaskeleita ja sitten tempaisen jousen vireeseen. Whiskerin nuolihyllyn karva ei pitänyt onneksi mitään ääntä kun olin voidellut nuolet riittävästi silikonilla.

Jään odottamaan jousi vireessä kytäten kuusen toista puolta, että sika ilmestyisi näkyviin. Ensin ilmestyy kärsä ja taas pysähdytään. Hetken kuluttua tulee pää ja kaula näkyviin. Enää askel tai kaksi riittää, niin ei ole kuusen oksia edessä.

Viimein sika ottaa askeleen ja koko kylki tulee näkyviin. Olin niin keskittynyt ja tähtäimen liike rauhallinen, että pystyin hyvin rauhallisesti viemään ylimmäisen pinnin sian lapaan ja pitämään siinä sekunnin ennenkuin koukistin etusormeani liipaisimeen. 61-paunainen Bear lähetti nuolen matkaan kohti 13 metrin päässä olevaa kylkeä ja lyhyestä matkasta huolimatta kerkeän näkemään kuinka vihreä valonokki pyyhältää tismalleen siihen missä tähtäinpinni oli. Osumasta kuuluu selkeä mäsähdys, sika hieman niiaa osumasta ja spurttaa voimakkaasti tulosuuntaansa häviten vauhdilla tuuhean kuusen takana näkyvistä.

Kuuntelen pakolaukkaa ja risujen katkeamisia rauhassa. Huomaan kuinka adrenaliini puskee nyt läpi miehestä ja jousi tärisee kameraa myöten käsissä. En kuule enää ryskettä metsästä ja olen aika varma, että sika kaatui suoraan eteeni 100-200 metrin päähän. Laitan jousen telineeseen ja otan hetken omaa aikaani tasailessani pulssiani miettien onko tämä totta.

Jälkityöt

Laskeudun jonkun ajan kuluttua ständiltä ja menen katsomaan osumapaikkaa. Löydän nuolen joka on hyvässä kirkkaassa veressä läpikotaisin. Varmistun tästä edelleen, että osuma oli hyvä. Valonokki loistaa 40 metrin päässä pakosuunnassa, joka oli tippunut sian kyljestä kesken juoksun. Jätän sen sinne palamaan, soitan koiramiehelle, kaverilleni Henrille ja ilmoitan Jukalle tapahtuneesta. Jukka viestittää onnittelut ja jatkaa vielä kytistelyä. Kello on nyt 22:40 ja täysin valoisaa.

Henrin kanssa sovittiin, että koitan ensin itse katsoa lämpökameralla sikaa, mutta maaston peitteisyydestä johtuen en sitä löytänyt. Henri saapuu koiran kanssa paikalle reilu tunti ampumisesta ja liinaamme norjanharmaa Leevin kuonoon luottaen ampumapaikalta suoraviivaisesti reilun sata metriä tiheään puskaan, josta löydämme reilun kokoisen karjun kaatuneena.

Henri onnittelee jousikaadosta ja itse kiitän jäljestämisavusta. Jäljityspartion kanssa jäljitellessä kesäyön pimeys oli jo saapunut puolenyön aikoihin ja tällöin pakojäljellä oleva veri näkyi lampun valossa erittäin paljon selkeämmin maastosta kuin ammuntahetken kirkkaan kelin aikana. Verta oli tasaisesti koko pakomatkalla, kuitenkin hieman enemmän keskivaiheilta kaadolle asti.

Viestitän Jukalle, että nurin on ja vedämme Henrin kanssa sian pilkkiahkion avulla tien varteen, joka oli tällä kertaa saaliin kokoon nähden kirjaimellisesti laitoja myöden täynnä. Jukka ei malta istua kauaa enää omassa passissaan, vaan saapuu puoli yhden aikoihin kaadolle tarkastelemaan jousikarjua. Otan konjakkipullon ja annan metsäntapiolle sekä meille kaatoryypyt ainutlaatuisesta hetkestä.

Kolmistaan tapahtumaa kerratessa kesäyön hiljaisuudessa, puhelimeni piippaa ja avaan riistakamerasähköpostin nähdäkseni, että toinen karju on nyt siellä mistä Jukka tuli juuri puoli tuntia sitten pois. Jukka ei ollut uskoa silmiään kuvaa katsoessaan ja ottaa pari ryyppyä lisää konjakkipullosta.

Päätimme viedä sian nylkyliiterille käsiteltäväksi ja laittaa kylmiöön odottamaan parin päivän päästä tehtävää jatkokäsittelyä. Nuoli oli mennyt lavan takaa sisään ja tullut ulos toiselta puolelta kainalosta lävistäen molemmin puolin kylkiluut. Kyseessä siis haluttu tuplakeuhko-osuma, josta pakomatka muodostui maltilliseksi, noin 100 metrin pituiseksi. Kärkenä toiminut QAD Exodus Swept Blade ei kärsinyt osumasta lainkaan.

Punnitsimme karjun ja elopainoksi tuli 110kg. Kyseessä oli toiseksi isoin omalle kohdalle siunaantuneista saaliiksi saaduista villisioista. Otimme näytepalat trikiini- ja ASF-virustutkimuksia varten totuttuun tapaan näytepusseihin ja toimitin ne seuraavana arkipäivänä postilla kohti ruokavirastoa.

Pari päivää myöhemmin paloittelimme Jukan kanssa sian jakaen sen puoliksi kummallekin. Henrille varattiin paistipalaa jäljitysavusta ja maanomistajalle veimme ulkofilettä sekä paistia tutkimustulosten saapumisten jälkeen. Maanomistajia pitää aina muistaa mikäli vain mahdollista! Tämäkin sika oli aikaisempien tapaan puhdas yksilö ja siitä päästään tekemään maittavaa ruokaa fileiden, paistien ja jauhelihan muodossa.

Trofeena mietin alustavasti pään täyttämistä, mutta päädyin tilan ja rahatilanteen säästämiseksi tekemään itse hammastrofeen muistoksi seinälle itsetehtyjen jousikauriin ja peuran sarvitrofeiden viereen. Onpahan kaikissa sitten samankaltaista omaa kädenjälkeä mitä ihailla.

Tämä oli ainutlaatuinen metsästyskokemus, joka jäi myös videolle. Video tapahtumasta tulee julkaisuun myös SK Hunting kanavalle YouTubeen.

Teksti ja kuvat: Sami Karhu

Valkohäntäpeura on sitkeä ja sinnikäs eläin. Huonosti ammuttuna se pakenee kauas ja jää mahdollisesti löytymättä riippumatta siitä onko sitä ammuttu kiväärillä vai jousella. Jopa kohtalaisen hyvänkin osuman jälkeen saattaa peura sinnitellä kauas ja olla erittäin vaikea löytää. Jotta voitaisiin välttää tuntien samoilu metsässä pieniä veripisaroita otsalampun valossa etsien, on perehdyttävä peuran anatomiaan, osumapisteen valintaan eri tilanteissa, sen aisteihin ja tapoihin.

Tavoitteena on saada nuoli osumaan keskelle keuhkoaluetta. Sivuttain seisovan peuran voi jakaa kolmanneksiin: yläkolmannes, keskikolmannes ja alakolmannes. Kun tähtäys suunnataan etujalan takareunaa myöten keskikolmanneksen puolikkaan alaosaan, sijoittuu osuma keuhkoalueen keskiosaan – ellei peura liiku! Tämän tavoiteltavan osuman mahdollistamiseksi pitää harjoitella tunnistamaan tuo alue eri kulmista.

Sydämen sijainnin voi sivuttain seisovasta peurasta löytää seuraamalla etujalan keskilinjaa vartalon alakolmanneksen keskiosaan. Sydän on hyvä, mutta aivan liian pieni maali, jotta siihen kannattaisi ensisijaisesti tähdätä. Kun tähtäys kohdistetaan keuhkoalueen keskiosaan, jää ympärille mahdollisimman paljon marginaalia virheiden varalle.

String jump

Me suomalaiset jousimetsästäjät ammumme peuroja useimmiten jonkinlaisen ravintohoukuttimen ääreltä ja lyhyeltä ampumaetäisyydeltä, koska se on tehokasta ja laillista meillä. Ellei omaa kokemusta tällaisesta metsästystilanteesta saattaa ampuminen vaikuttaa todella helpolta, kohde paikallaan ja etäisyys 12–18 metriä.

"Pöydän ääreen" tullaan kuitenkin erittäin varovaisesti, kaikki aistit valppaina. Lähestyvä peura saattaa ensin kierrellä paikkaa ja yrittää varmistua sen turvallisuudesta haistelemalla, kuuntelemalla ja katselemalla. Vaikka näkökyky ei ole peuran vahvimpia ominaisuuksia, se kyllä osaa usein hahmottaa oudon puussa kököttävän möykyn. Jos se ei haista tai kuule jotain outoa ja vaarallista, se ei ymmärrä, että möykky on metsästäjä, mutta vilkuilee silti passittajan suuntaan ja asettuu monesti lopulta syömään "ajovalot" suunnattuna hieman epäilyttävään suuntaan tehden ampumakulman mahdottomaksi.

Tällaisessa tilanteessa on varminta malttaa odottaa, että peura alkaa luottaa paikan turvallisuuteen, rentoutuu, kääntyilee ja ehkä kääntää päänsä kurkistaakseen olkansa yli vaikkapa muiden eläinten aiheuttamien äänten suuntaan. Jousen on nyt syytä olla koko ajan mahdollisimman valmiina ja kohdistettuna vireeseen vetämistä varten.

”String jump” eli jänteen äänestä aiheutuva reaktio liittyy herkästi juuri kuvatunlaisiin ampumatilanteisiin, eläin on hyvin lähellä ja pää alhaalla ruokakasalla. Korvat ja silmät skannaavat kaikkea mahdollista. Kun jousi jännitetään, saattaa valmius reaktioon aktivoitua ja laukaisuääni aiheuttaa sekunnin murto-osan nopeudella etujalkojen koukistumisen ja pään ylös heiton vipuvarreksi salamannopeaan loikkaan.

Tätä kaikkea ei metsästäjän silmä ehdi huomata ja yllätys voi olla suuri, kun löytää parhaassa tapauksessa puhtaasti hartian yli lentäneen nuolen verettömänä maasta. Pahemmassa tapauksessa nuolessa on vähän verta ja rasvaa nuolen osuttua aivan liian ylös. Joskus peura saattaa pudota siihen paikkaan nuolen osuttua keuhkojen keskiosan sijaan paljon ylemmäs selkärankaan, jolloin on tärkeää ampua pian uusi nuoli keskelle keuhkoaluetta.

Moni peurapasseihin ruokintapaikalle päässyt on kaadon jälkeen yllättynyt, kuinka ylhäällä osumakohta on verrattuna tähtäyspisteeseen. Tähän asiaan voi perehtyä katselemalla videoita "string jump" -tilanteista sekä peura pää alhaalla vs. pää pystyssä -tilanteista.

Kun peura on hyvin lähellä ja pää alhaalla syömässä, on syytä tähdätä tavanomaista alemmaksi, vitaalialueen (keuhkot ja sydän) alaosaan, mutta kuitenkin niin, että jos peura onkin jo varmistunut turvallisuudestaan eikä loikkaa, niin nuoli osuu silti vitaalialueelle.

Tilannetta voi edelleen pahentaa mahdollinen ylitsepursuava jännitys ja kiire ampua. Kun tähtäinpiikki on vitaalialueella, kannattaa käyttää vielä sekunti tai kaksi sen pienen pisteen poimimiseksi. Jännittävässä tilanteessa saattaa laukaus lähteä, kun tähtäinpiikki tai nuoli osoittaa pesuvadin kokoiseen "pisteeseen" – tiedät varmasti mitä tarkoitan!

Teksti ja kuva: Juha Kylmä

Yllätys ja rauhallisuus

Polun varrella, joka on peurojen makuupaikan ja ruokailupaikan välillä, voi hyvin metsästää niin aamulla kuin illallakin. Ehdoton hyöty on peurojen rauhallisuus kulkiessaan metsässä polkuja pitkin. Jos näkyväisyys standiltä sallii, niin peuroja voi seurailla pitkän aikaa niiden saapuessa passiin. 

Sadan metrin matkaan voi hyvinkin kulua puoli tuntia peurojen tutkiessa maata etsien syötävää. Ne pysähtelevät, kuuntelevat ja katselevat maastoa hyvinkin tarkasti. Seisovat hievahtamatta useita minuutteja, mutta usein jatkavat matkaa melko rennosti. Lisäksi ne kulkevat hyvinkin satunnaisesti polkujen välissä tarjoten monta mahdollista ampumatilannetta. Peuran ei todellakaan tarvi kävellä juuri polulla, jota passitetaan.

Peuran rauhallisuus on jousimetsästäjälle suuri etu. Hetkittäin tuntuu, että juuri passiin saapuessa eläimellä on ikään kuin muuta tehtävää kuin olla erityisen valppaana. Se haistelee oksia, varpuja ja haukkaa palan sienestä. Pään siirtyessä sopivan puun taakse metsästäjän hetki on tullut. Seuraavat askeleet määrittävät passituksen onnistumisen.

Usein jousta vireeseen vedettäessä varsinkin tyynellä kelillä peura havahtuu ja pysähtyy kuuntelemaan. Tämähän on melko täydellinen hetki suorittaa riistalaukaus. Lisäksi on melko koukuttavaa peuran yllättäminen onnistuneesti.

Aamu

Pidän henkilökohtaisesti melko turhana ajatusta aamupassista pellolla olevalta ruokinnalta. Yksinkertaisesti siitä syystä että sinne pääseminen peurojen huomaamatta on erityisen vaikeaa. Jos tälläinen paikka on käytössä, niin nukun aamulla pitkään ja menen passiin illalla. Muuten aamut ovat mitä hienointa aikaa passittaa peuroja polun varrelta. Passitatpa sitten valmiilta lavalta, liikutettavalta standiltä ja vaikkapa maasta.

Passipaikka kannattaa valita lähempää peurojen makuupaikkaa kuin ruokailupaikkaa. Puoliväli voi olla hyvä kompromissi. Passiin tulee saapua jo pimeällä tai kun juuri ja juuri alkaa nähdä hämärässä. Itse pyrin menemään pimeässä passiin, niin vältyn kiireen tunnulta standia asentaessa. Joka tapauksessa passissa kannattaa viipyyä noin neljä tuntia auringon noususta jahdattavan eläimen verkkaisuudesta johtuen.

Ilta

No nytkö sitten sinne ruokinnalle? Ei välttämättä. Voit hyvin valita passipaikan ruokinnalle tulevien polkujen varrelta metsän puolelta. Tällöin passissa tulee olla hyvissä ajoin ehkäpä kolme-neljä tuntia ennen peurojen pelloille saapumista. Tällöin passissa voi olla lähempänä ruokailupaikkaa.

Ehkä paras paikka tähän metsästykseen on paikka jossa peurat kulkevat metsän puolella tarkkaillen sieltä ruokailupaikan turvallisuutta. Tietenkään tälläisiä paikkoja ei aina ole tarjolla ja jos on niin sopivia puita ei välttämättä ole oikeassa paikassa. Kuitenkin ilta polun varrella tarjoaa usein mahdollisuuden ampumiseen täydessä päivänvalossa, joka ainakin itselleni on todella tärkeä asia.

Elämys

On yksinkertaisesti sykähdyttävää havahtua ajatuksista rauhalliseen valkoisen hännän heilahteluun hiljaisessa metsässä. "Tuossahan seisoo peura. Sehän tulee tänne päin". Silloin tällöin tämä havahtuminen tapahtuu peuran astellessa hiiren hiljaa puun juurelle yllättäen metsästäjän täysin, vaikkakin pääsääntöisesti tilanteessa usein on hyvin aikaa valmistautua riistalaukaukseen.

"Peurapukin astellessa sivullani olevaa mäkeä ripeästi alaspäin kaikki tylsyys ja pitkäveteisyys huuhtoutuu sekunnissa pois. Siinä se seisoo hievahtamatta 40 metrin päässä polulla, jonka varrella standini on. Ikuisuudelta tuntuvien minuuttien aikana ehdin miettiä sen mahdolliset eri kävelyreitit . Missä kohtaa vedän jousen vireeseen? Ei liian aikaisin mutta ei myöskään liian myöhään. Vihdoin pukki ottaa askeleen ja käsikirjoitus toteutuu".

Polun varrella tunnelma ja luonto on kieltämättä aivan erityinen.

Teksti ja kuvat: Marko Peltoniemi

Odotukset

Me itse luomme odotukset itsellemme, tätä voi myös kutsua tavoitteeksi. Oletko koskaan ilmoittanut jahtikavereillesi että aiot saada määrätyn riistaeläimen eräksi? Ainakin itse olen. Onko siitä ollut minulle haittaa? No totuuden nimissä ainakaan mitään hyötyä siitä ei ole ollut. Olenko luonut itselleni itse paineita tulevaa riistatilannetta ajatellen?

Tähän voisi sopia sanonta ”vähemmän puhetta ja enemmän tekoja.” Lopeta toivominen ja näe mahdollisuudet, pidä ehdottomasti tavoitteistasi kiinni, mutta vähän rennommin.

Rutiinit

Luo itsellesi sopivat rutiinit metsästykseen. Ole järjestelmällinen ja asettele kaikki tarvittava välineistö lähtiessä siten, että se tulee mukaan. Olitpa sitten kotona, autolla tai metsästysmajalla. Laita tavarat aina samaan paikkaan lähtiessäsi ja uhraa minuutti vielä tarkistamiselle, että kaikki on mukana. Homma ei ole minuutista kiinni eikä joskus tunnistakaan.

Jos metsästys tapahtuu passista, uhraa ajatuksia ja vaivaa sille missä minkäkin välineen tulee olla, jotta lopputulos on paras mahdollinen. Pakkaa reppu siten, että kaikki sieltä tarvittava on helposti saatavilla ja se onnistuu mieluusti hiljaa. Opiskele passipaikkaa, eläinten mahdollisia kulkureittejä ja luo mielessäsi erilaisia skenaarioita mitä juuri tässä passissa voi tapahtua. Mieti mihin voi ampua ja mihin ei. Missä kohdassa vedän jousen vireeseen. Niin ja pitkissä passituksissa jousi kannattaa vetää vireeseen aika ajoin ja tähdätä huolellisesti vaikka maassa olevaa koivun lehteä. Nyt voitkin alkaa nauttia odottamisesta.

Tunne kalusto

Pidä kalustosta hyvää huolta, ihan kaikesta: jousesta, nuolista, treestandeistä – ihan kaikesta. Älä muuta mitään mikä toimii hyvin. Varsinkaan kesken jahtikauden. Jos jotain on muutettava kalustossa tee se hyvissä ajoin ennen jahtikautta. Kaluston jatkuva muunteleminen saattaa aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta itse jahtiin. On ihan toinen asia jos saat mielihyvää tavaroiden ostamisesta, joka on sekin ihan ok. Tee se vain hyvissä ajoin, niin vältyt opettelulta kesken jahtikauden. Kalustoon on voitava luottaa joka hetki 100-prosenttisesti.

Riistaeläin

Jos mahdollista opettele eläinten elintapoja ja käyttäytymistä. On suuri hyöty, jos voi tarkkailla ennen jahtikautta vaikka kiikareilla paikallisten kauriiden elämää, jos se on jahdin kohteena. Opettele ampumakulmia ja seuraa tarkasti eläinten liikkumista eri tilanteissa. Seuraa pään asentoa ruokaillessa, korvia ja yleistä valppautta. Tilanteita, milloin paetaan päätäpahkaa tai vasta vähän hötkyillään. Muutenkin tämä on rentouttavaa luonnossa olemista ja ”altistaa” sinut eläinten läsnäololle.

Riista lähestyy

Vaikka edellä esitetyt asiat olisi tehty huolellisesti, voi jännitys saada aikaan voimakkaan sydämensykkeen nousun ja melkeinpä ”putkinäön”, jolloin ihminen ei enää havainnoi kaikkea ympärillään tapahtuvaa.  Voi tapahtua hätäilyä, liian ripeitä liikkeitä ja pahimpana ampumista väärässä hetkessä.

Tähän voi olla apuna boksi-hengitys. Tämä Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen jo vuosia käyttämä hengitysmenetelmä on kehitetty juurikin hyvin stresaavia tilanteita varten.

1.     Puhalla keuhkot tyhjäksi
2.     Hengitä nenän kautta sisään (pallean liikkuessa ensin) ja laske neljään
3.     Pidätä hengitystä laskiessasi neljään
4.     Hengitä ulos laskiessasi neljään
5.     Pidätä hengitystä laskiessasi neljään

 Tätä voit jatkaa pitäen ylävartalossa hyvän ryhdin aina viiteen minuuttiin saakka, jolloin paras hyöty saavutetaan. Seurauksena on sydämen sykkeen lasku ja kirkkaampi levollinen mielen tila. Tietenkään riistatilanteessa ei välttämättä ole aikaa hengitellä silmät kiinni, eikä ole tarvekaan.

Menetelmää voi harjoitella istuessa passissa, ajaessa autoa tai vaikkapa aloittaa aamu tällä harjoituksella. Seurauksena on rauhallisempi ja levollisempi olemus. Pelkästään sen tiedostaminen, että jännittävässä tilanteessa sydämen syke nousee, kämmenet hikoavat tai suu kuivuu on erittäin hyödyllistä. Muutenkin riistatilanteessa on hyvä muistaa , että jännityksen ollessa sietämätön on viisasta jättää ampumatta. Ampumatonta laukausta ei koskaan tarvitse katua.

Ampumataito

Kovasta jännittämisestä kärsivä metsämies voi hyötyä kilpailuissa käymisestä. Muiden ihmisten läsnäolo ja katseet voivat saada aikaan epämiellyttävän tunteen joka kuitenkin on voitettavissa. Keskittyminen itse ampumasuoritukseen ja osumiseen voi helpottaa jännitystä.

Lopuksi vielä: harjoittele näitä asioita ja ammu paljon laadukkaita laukauksia.

Teksti: Marko Peltoniemi
Kuva: Ari Kontiainen / Bing Image Creator

Huomioitavaa on myös selvästi yleistynyt vaivannäkö ja arvostus, kun otetaan saadusta riistasta kuvaa. Sen äärellä kannattaa todellakin nähdä hieman vaivaa, koska hetki menee nopeasti ohitse, mutta kuva säilyy muistona pitkään.

Otsakekuva: Martti Suvikunnas

damnet sanoi
Olen aloitteleva jousimetsästäjä ja olen pohtinut pääni puhki tulevaa linnustusta jousen kanssa. Perinteisesti olen kulkenut kainuun sekä lapin maisemissa pidempiä reissuja jossa seurailen vain maisemia sekä nautiskelen luonnosta. Saalista olen saanut pääosin pomppulinnuista haulikolla tai latvalinnuista kiväärillä. Tarkoitus minulla on vaihtaa haulikko taljajouseen joka on jokseenkin miellyttävämpi.
Ongelmaksi on alkanut muodostustua tämä metsästysmuoto että kuinka jousella pääsee tilanteisiin ja vielä reppukin kaipaisi painoa.
Ilman koiraa tämä voi olla niin paha paikka että jousi taitaa jäädä pussiin.
Nyt kysynkin teiltä neuvoja kuinka temppu tehtäisiin jousella ilman koiraa?
Ps. Kyyhkylle, sorsalle sekä jänikselle jousi lähtee mukaan mutta onhan se harmi jos pitää odottaa pystykorvaa että pääsee samoilemaan.  

Morjens!

Näköjään pitkä kotvanen on tästä keskustelusta jonka löysin googlaamalla koska täsmälleen sama lähtökohta on itsellä ja sama suunnitelma tuumailuissa. Eli metsäkanojen metsästys jousen kanssa samoillen. 

Onko liian haastava paikka että tarviis harjoitella aika paljon vaistoammuntaa ennenkuin alkaa sujumaan? Ensi syksyn kaudelle? Mitä jouselta vaaditaan että soveltuisi parhaiten vaellusmetsästykseen? Nopsaan tulisi mieleen ainakin mahdollisimman kevyt ja pienikokoinen jousi, oisko kellään heittää kokemuksia/havaintoja? Varmaan 40 vetojäykkyyttä tavoitellen? Muita kyssäreitä joita tulisi tuumia? 😀

T. Mikko Tapsa

Odotamme laukkuja hihnalta. Minun laukkuni tulee, mutta Mäkisen Manun ei. Ensimmäinen yö oli joka tapauksessa varattu motellissa tavaroiden sorttaamiseksi rinkkoihin ja seuraavana aamuna oli tarkoitus hankkia retkimuonat ja muu mahdollinen täydennys, joten ei siinä mitään, jos kamat saadaan päivällä. Laukkua ei kuitenkaan kuulu ja kylillä menee toinenkin yö. Sitten lentoyhtiö saa kakistettua, ettei heillä itse asiassa ole tietoakaan missä laukku on. Harvoin näkee intomielistä kaveria niin synkkänä, eikä syyttä. Reissun etenemiseksi Manu päättää hankkia välttämättömät. Hunting and Fishing -kauppaketjusta löytyy välttävä jousi ja siihen vermeet sekä muuta tarpeellista.

Eteläsaari

Eteläsaari valikoitui kohteeksemme vuoristoerämaiden ja lajiston, sekä runsaan yleisten alueiden tarjonnan perusteella. Valtaosa metsästysturisteista suuntaa yleensä Pohjois-saarelle siellä olevan kaupallisen tarjonnan yleisyyden vuoksi. Kaikki nisäkkäät ovat tuontitavaraa ja metsästysaika niillä on ympäri vuoden, eikä yleisen alueen metsästyslupa maksa, vaan rekisteröityminen riittää.

Yksityismaiden jahtitilat ovat sen sijaan hinnoissaan ja Uudesta Seelannista löytyykin maailman luokan trofeita. Saksanhirviä tarhataan paljon karvasarvien aasiaan myynnin vuoksi. Liha on sivutuote, jota maailmalle dumpataan halvimpana riistakäristyksenä, mitä löytyy.

Mistä ei paljoa puhuta, on Uuden-Seelannin tapa hoitaa nisäkäs- eli vieraslajikantoja myrkyttämällä syanidi- ja 1080-myrkkysyötein. Niinpä ennen tee-se-itse reissua yleisille alueille, myrkytyssuunnitelmia pitää seurata varoaikoineen. Yleisillä alueilla eläinkannat eivät yleensä ole kovin tiheitä.

Kissaa suurempaa petoa ei ole luontoon päässyt ja myrkyllisin öttiäinen lienee mehiläinen, toisin kuin Australiassa. Upeat hiekkarannat tyhjillään ihmetyttävät myös, mutta kesälläkin 15 asteinen vesi ja hiekkakärpäsiksi kutsutut mäkäräiset meren, jokien ja järvien rannoilla selittävät paljon.

Kaiken eripäisyyteen totuttelu ottaa aikansa. Liikenne kulkee ”väärällä” puolella ja liikenneympyrässä ajetaan loogisesti myötäpäivään. Mitä etelämmäs menee, sitä kylmemmäksi muuttuu. Auringon sijainti siirtyy katsojasta oikealta vasemmalle, joka hämmentää sisäistä kompassia.

Kompassista puheen ollen meikäläinen kompassikaan ei toimi, vaan neula pitää olla painotettu eteläisittäin, jottei se nökötä kumollaan. GPS sentään pitää kutinsa. Meidän keväällä on syksy ja jouluna kesä, joten kiima-aika on maalis-huhtikuussa.

Vihdoin jahtiin

Ensimmäiseksi paikaksi oli valittu ”helpohkoksi” nähty wallabikukkula. Manun säätäessä uutta jousta, tutustuin lähimaastoon. Ennen hämärää esiin erehtynyt hävityskampanjan kohde, pehmeäkarvainen kettukusu, sikäläisittäinen opossumi, sai osakseen päätyä reissun ensimmäiseksi nahkottavaksi.

Kengurutkin on päätetty hävittää uudesta Seelannista yhettömiin seuraavien vuosien aikana pääasiassa myrkyttämällä, joten niitä sopisi ja olisi toivottavaa pyytää luonnonsuojelutoimenpiteenä, sanotaanko runsaasti.

Ylhäällä tussock-heinikossa nähty wallabihavainto ilahdutti, mutta keskellä heinikkoa myös turhautti, sillä eihän täällä tarjoutuisi ampumatilannetta ollenkaan!

Aikamme heinikossa kahlattuamme harjanteen kumpuja ylös ja alas, törmäämme epätodellisen oloiseen kumpuilevaan viheriöön, joka muistuttaa teletappimaata. Nyt näemme kauemmas ja pystymme hiipimään.

Ei aikaakaan, kun ensimmäinen varomaton nuori wallabi päätyy saaliiksi. Myöhemmin vastaan tulee entistäkin hienompi viheriö, josta saan toisen, varttuneemman yksilön. Manulla on yhtä lailla paikkoja, mutta jousi ei selittämättömästä syystä pelaa kuten pitäisi.

Retkipaistinpannu oli Manun laukussa maailmalla, emmekä hoksanneet ostaa uutta, joten valmistimme illalla kengurupihvejä nuotion jälkihiilloksessa halsterilla. Nahkakin osoittautui oivalliseksi. Uuden päivän koittaessa jatkoimme tutustumista alueeseen, mutta kengurut näyttivät äkänneen kerrasta pelin hengen.

Mahdoton viidakko

Siirryimme reilu 200 kilometriä lounaaseen rannikon tuntumaan. Koska eteläpää on käytännössä paikallista Lappia, meidät yllätti täysiverinen viidakko. Kulku oli vaivalloista, hidasta ja äänettä pääsi etenemään vain hetkittäin.

Hankalassa maastossa puolessa päivässä ei taitu kummoistakaan matkaa, mutta eläimiä kahahtaa silloin tällöin karkuun, joten niitä on oltava kohtuu hyvin. Vihiä tulee saksanhirvistä, vuohista ja villisioista, Seuraavana päivänä Manu pääsee hiipimään hollille saksanhirvinaarasta vasoineen. Vasa on todella pieni ja kengurunlihat käytetty, joten vasa vaikuttaa lihapeuraksi sopivalta. Nyt jousi toimii kuten pitää ja vasa tulee saaliiksi. Sen pienuus hämmästyttää saksanhirveksi, ei jousta pidempi. Minulla viidakkojahti huipentuu, kun huomaan juurakon takana makuulla olevan vuohen. Se on kuullut lähestymiseni, sillä näen sarven kärjen liikkuvan edes taas, pään ollessa onnekkaasti näkösuojassa. En ollut oikein osannut suhtautua vuoheen riistaeläimenä, mutta tässä ympäristössä ja tilanteessa villin eläimen kanssa huomaan olevani täysin pyyntimoodissa.

Pian eläin nousee ylös ja päästän nuolen matkaan. Seuraan jälkiä huolissani veren vähyydestä. Huoli on kuitenkin turha, sillä pian eläin löytyy kuolleena, pitkä karva vain pidätti verta tippumasta alkumatkasta.

Paikallisella mittapuulla sarvet ovat suurehkot ja turkki komea. Päätän ottaa sekä nahan että sarvet, sekä isommat osat lihoja. Jessus että osaa haista, -ajattelen, voimakkaasti vuohelle haisevaa ruhoa nylkiessäni.

Leirissä molemmat olemme vakuuttuneita riistatiheydestä, mutta yhteen ääneen toteamme näin tiheän viidakon olevan siinä määrin epämieluisa jahtipaikkana, että päätämme jatkaa tutkimusmatkaamme uudenlaisille alueille.

Rinnemetsä

Uudella 200 kilometrin siirtymällä tällä kertaa luoteeseen, olemme jälleen aivan erilaisessa ympäristössä. Alueella on kohtalaisesti saksanhirviä ja kiima-ajan ollessa käynnissä, ne karjuvat maastossa kuin dinosaurukset. Tämähän ei haittaa, päätämme kokeilla onneamme niiden kanssa useamman päivän.

Alue on rinnemetsää, korkeita puita, aluskasvillisuutena vajaan vyötärön korkuista leveälehtistä saniaista. Saamme houkuteltua joitain sonneja vastailemaan ja lähestymäänkin, mutta hyvää paikkaa ei hevillä tarjoudu. Mössin oman hyvin kehittyvän tilaisuuteni, kun sonnikolmikko lähestyy. Liikaa liikkuvia osasia tuulen pyöriessä.

Manu onnistuu houkuttelemaan komean sonnin hollille asti, mutta nuoli ei lennä sinne päinkään. Säädettäessä jousi toimi kohtuu hyvin, mutta harvoissa riistatilanteissa vasaa lukuun ottamatta ei ensinkään. Myöhemmin taukoa pitäessään Manu kliksuttelee nuolihyllyä, joka laskee vaihtelevasti. Tätä ei huomattu, sillä hylly oli oikeassa asennossa aina ampumisen jälkeen sulkien pyyhkiessä sen alas. Harmitus on vietävä, sillä tänne asti ei olla tultu välineitä säätämään ja omat kamat oli laitettu viimeisen päälle toimiviksi.

Minulle koittaa vielä yksi tilanne. Seuraan joenvartta ylös, jonka reunat ovat kymmenmetriset pystyjyrkät soraseinät. Kuulen kohinan yli karjuntaa vastareunalta ja spottaan kiikareilla komean sonnin. Se saa etsimään ylityspaikkaa vaivaa säästämättä.

Joudun kulkemaan pitkät pätkät, kunnes pääsen turvallisesti yli. Vastarannalla on sama seinämäongelma. Läheltä sonnihavaintoa löytyy vain kolmisen metriä korkean kohta, jossa roikkuu juuria ja liaaneja kuin kiipeämistä varten. Sonni on kuitenkin kuullut tuloni ja tullut vastaan. Se naulitsee katseensa välittömästi pääni noustessa reunan yli. Pääsen silti kokonaan tasaiselle sonnin kestäessä asemissaan, mutta jousen nostamista se ei jää katselemaan.

Tähän asti sää on ollut tasaisen epävakaista pienine sateenropsahteluineen ja auringon pilkahduksineen, mutta yöstä alkoi kaatosade, joka kesti yhtä soittoa noin vuorokauden. Vedestä painavat kuolleet oksat putoilivat puista, välillä alas rysähti aivan lähellekin monimetrisiä, paksuja runkomaisia puunhaaroja, eikä metsä tuntunut enää järin houkuttelevalta tai edes turvalliselta. Joet täyttyivät hetkessä ylityskelvottomiksi ja jyrkänteet liukkaiksi.

Tätä on Uusi Seelanti, äärimmäisyyksien paikka! Kuolemaan johtaneita rinteellä liukastumisia ja joenylityksessä hukkumisia tapahtuu vuosittain. Riskit ovat kuitenkin helposti vältettävissä pitämällä harkinta mukana, kuten missä tahansa maastossa. PLB-hätälähetin on joka tapauksessa enemmän kuin suositeltava.

Välipäivä järven rannalla

Seuraavaksi suuntaamme huilaamaan retkeilijöiden suosiman Lake Mavoran rantaan, jossa yritin keittää vuohen kalloa liian pienessä kattilassa, jossa kengurun kallo sentään valmistui hienosti. Sielläkin oli vähän extrana metsästysaluetta, joten jahditta ei jääty. Maastossa tosin oli valtavasti kaatunutta puuta muutaman kuukauden takaisesta myrskystä. Kunnon raiskioita siellä täällä. Välillä eteneminen onnistui vain melkoisella läpi ryskimisellä. Tänne ei ollut alunperinkään tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa, joten parin yön jälkeen edessä oli siirtymä.

Yleensä vaellamme mielellämme viikoksi tai pariksi erämaahan rinkka selässä, teemme leirin ja metsästelemme siitä käsin. Kamojen puute ja kohonnut kranttuus paikkojen suhteen, sillä mahtavia paikkoja olemme kohdanneetkin, johti siihen, että reissu alkoi muistuttaa road trippiä. Tässä vaiheessa lähdimme siirtymään takaisin pohjoisemmas.

Hunters hill

Vaikka nimi oli lupaava, jo alueen laidalla paikka mietityttää, sillä se on avointa tussock -tasankoa ja kukkuloita. Vaellamme tasangon yli, joka on heinikon ohella täynnä orapihlajamaista piikkipuskaa. Vaihteeksi aurinko paahtaa ja lämpöä lienee tällä kertaa kolmisenkymmentä astetta.

Yllätykseksi tälläkin alueella oli kenguruita, jotka vilahtelivat heinikon seassa. Peuroista sen sijaan ei näy merkkiäkään, ei jälkiä, ei papanoita. Ampumapaikkaa kenguruihin ei synny, ennen kuin satun rinteellä lähteenomaiselle kohdalle. Märkä kohta on vehreä ja kuinka ollakaan, hoksaan kiikareilla pari laidalla piilottelevaa kengurua.

Hiivin lähemmäs, päässen näkösuojassa kolmeen kymppiin. Viritän jousen aikoen vielä hivuttautua lähemmäs, kun vierestäni lähtee yksi tömähdellen. Yllättäen puskista hyppii muita sinne tänne tietämättä mistä vaara uhkaa ja yksi pysähtyy hetkeksi hieman lähemmäs. Lasken pinnin kohdalle korjaten uuden nahan ja paistit matkaan. Muita mahdollisuuksia ei tarjoudu. Illalla olemme kuumuudesta ja varjottomuudesta puhki, emmekä jää tännekään pidemmäksi aikaa, vaan suuntaamme mahdolliseen tahr-paikkaan keskivaiheille saarta.

Loppureissun paluuperät

Alppimaiselle vuorelle kivuttuamme näimme vuoren kattilan soraisat reunat kertakiikaroinnilla. Fiilis oli kuin huijatulla, sillä yleensä päivässä käytäväksi katsottu paikka riittäisi viikon koluamiseen. Meni päivä näinkin. Ainakin tiedämme nyt monta paikkaa, jonne ei tarvitse enää mennä ja pari lyhyen käynnin arvoista, sekä edelleen miljoona kävijäänsä odottavaa.

Tässä vaiheessa alkoi reissuväsymys jo iskeä ja lähdimme rannikolle kalaan ja ottamaan lungisti. Viimeinen päivä menee kylillä. Saavumme päivällä motellille, jossa Manu menee oitis suihkuun ja minä laitan jo hieman haiskahtavan, osittain keitetyn ja putsatun vuohen pään liedelle. Keitellessä lueskelen lieden vierellä olevaa lappua, jossa kielletään keittämästä currya, kalapataa tai muuta haisevaa. Manun tullessa suihkusta, ovelle koputetaan ja hän avaa sen pyyhe vyötäisillään. Ovella kolmikymppinen aasialaistaustainen nainen seisoo käsissään tarjotin täynnä aamiaistarpeita, selvästi hämillään. Nainen kerää itsensä ja puikahtaa sivuun siirtyneen Manun ohitse vain törmätäkseen seuraavaksi kumihanskaiseen, haisevaa pässin päätä keittävään kaveriin. Se taisi jo olla liikaa, sillä siinä ei puheita pidetty ja tuskin tarjotin ehti pöytää koskea, kun neiti oli jo pihalla. Kaikkeahan motelleissa varmasti on nähty, mutta ehkäpä tuosta suomalaisten ”gurmee”-keitosta jokin tarina jää elämään.

Pakkaamme kamat ja lähtöä vaille valmiina oletamme viimeisen käänteen olevan takana, kun huomaan sähköpostiini juuri tulleen viestin lentoyhtiöltä. Manun kamat ovat kentällä! Jälleennäkeminen on ristiriitainen. Aivan onnessaan tavaroidensa löytymisestä, mutta lähtöpäivänä ne eivät paljoa enää reissua auta. Päinvastoin nyt kamoja on tuplamäärä ja pakkaaminen aloitetaan alusta, kriittisellä otteella halvemmasta päästä pois heittäen painoissa pysymiseksi ja arvioiden mahdollisen lisälaukun ja poisjäävien tavaroiden hintasuhdetta. Toisin kuin Jenkeissä, tällä suunnalla lisälaukut ovat hinnoissaan.

Teksti ja kuvat: Teemu Simenius

Kiitos näille metsästäjille, jotka kuvillaan haluavat kannustaa muitakin harrastuksen pariin. Kireitä jänteitä!

Syksy 2018

Kukkosen Asko oli varannut aikaisemmin syksyllä sikajahtireissun kolmelle. Hän kysyi minua mukaan yhteisissä harjoitusammunnoissa. Taisin suostua miettimättä, koska omissa haaveissa oli aina ollut päästä käymään Australiassa ”kerran elämässä”. Lähtöön olisi pari vuotta ja ehtisi hyvin säästää rahaa lippuihin ynnä muuhun tarpeelliseen.

Joulukuussa 2019 alkoi maailmalta kantautua uutisia uudesta viruksesta. Olimme ehtineet maksaa jo varausmaksun ja lentoliput. Koronan takia tehdyt lentoliikenteen rajoitukset ja maiden tekemät matkustussulut siirsivät reissuamme hamaan tulevaisuuteen. Ensimmäiset varausmaksut odottelisivat meitä perillä, mutta lentolippujen hinnan saimme onneksi takaisin.

Vuonna 2020 reissu siirtyi vielä toisen kerran ja silloin myös yksi alkuperäinen lähtijä vaihtui. Mukaan ilmoittautui tuolloin Arto Nivala. Vihdoin helmikuussa 2022 Australia avasi rajansa rokotetuille ja näytti siltä että pääsisimme syksyllä reissuun.

Lentojen hinnat olivat ehtineet nousta parissa vuodessa melkein 300 euroa. Lisäjännitystä aiheutti lentoyhtiön ilmoitus, että normaalikokoisesta jousilaukusta, joka ennen oli mennyt golfbagien seassa ruumassa joutuisi nyt maksamaan 200 euroa per suunta lisämaksua. Meinasin jo päivittää uuden jousilaukun ja lyhyemmän jousen mutta tulin järkiini ja ajattelin kokeilla onneani. Jousilaukku meni Australiaan ja palautui paluumatkalla Suomeen ilman ongelmia eikä kukaan kysynyt laukun koosta matkalla mitään.

Lähtöpäivä

Kerrankin oli helppo pakata, kun mukaan ei tarvinnut mahduttaa pakkassaappaita tai toppavaatteita. Mike antoi neuvon: ”Tarvitset vain jousen ja nuolet sekä shortsit ja t-paidan”.

Ajelin autolla Nivalaan, josta kimppakyydillä juna-asemalle. Ylivieskasta matkustimme junalla Helsinkiin. Kolmentoista tunnin lento Helsingistä Singaporeen. Singaporesta Brisbaneen kahdeksan tuntia. Brisbanesta Australian sisäinen lento Cairnsiin kaksi ja puoli tuntia. Ja väliin odotukset lentoasemilla. Kauas on pitkä matka.

Cairns

Majapaikkanamme Cairnsissa toimi varsin viihtyisä huoneistohotelli kaupungin kupeessa. Lämmintä oli 35-38 astetta. Aikas kuumaa tämmöiselle pohjolan pojalle. Onneksi takana oli lämmin harjoituskesä.

Cairnsissa toivuttiin aikaerosta pari päivää. Uni ei tahtonut tulla iltaisin millään ja oli muutenkin katkonaista ”koiranunta”. Päivisin ostettiin tarvikkeita, kierreltiin, ihmeteltiin lämpöä ja erikoisia lintuja sekä ja syötiin hyvin.

Oppaamme Mike saapui torstaina iltapäivällä. Kävimme syömässä ja yritimme jutella parhaamme mukaan. Muutenkaan ei niin hyvä englannin kielitaitoni joutui koetukselle aussienglannin kanssa.

Cape Yorkiin

Perjantaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Cape Yorkin niemimaata, jonne matkaa kertyi noin 600 km. Allamme oli V8 Toyota Land Cruiser, joka oli pakattu illalla kattoa myöten täyteen.

Pysähdyimme matkalla kerran kahville ja tankilla, sekä kerran kevyehkölle aamiaiselle. Aamiaispaikka sijaitsi viimeisessä kylässä ennen Cape Yorkin niemimaata. Mike kertoi, että niemimaan korkein kohta on vain seitsemän metriä merenpinnan yläpuolella. Tasaisempaa siis kuin Pohjanmaalla.

Tämän kylän jälkeen loppui myös kännyköistä kuuluvuus. Seuraavaan kymmeneen päivään ei kännykkää voisi käyttää kuin kamerana. Matkalla mietin miten helppoa tienpito täällä onkaan. Tiekarhulla vain nurmikko pois ja tie on käytännössä valmis…

Majoituimme Koolatah-nimisen maatilan pihapiiriin parakeista kyhättyyn ”taloon”. Tilalla oli vaikka minkälaista eläintä pihamaalla, lihakarjaa, kaneja, helmikanoja, vesipuhveleita. Lisäksi iltaisin nurmikoilla käyskenteli vallabeja eli pieniä kenguruita, joita laskimme parhaana iltana 17 kappaletta.

Jahtiin

Ajeltiin ensimmäisenä iltana autolla peltoteitä ja etsittiin sikoja. Eräällä lehmien juomamontulla nähtiin noin 25 sikaa. Näitä ei saatu jallitettua eräksi, mutta tunnelmia nostattava näky kuitenkin.

Aamulla ei tarvinnu konkoilla ylös ennen kukonpierua, vaan olimme valmiina lähtöön vasta kahdeksan aikaan, jolloin aurinko oli jo nousemassa. Ajoimme autolla sopivaan kohteeseen, josta Mike kiikaroi sikoja lehmien laitumella puiden seassa.

Hiivin lähemmäs ja jouduin ylittämään lehmien kahluualueen, jossa oli vettä nilkkoihin asti. Näin oikealla pienen kukkulan, joka oli juomamontusta kaivettua maata. Vain pari kolme metriä korkeudeltaan.

Kaksi sikaa paritteli kukkulan laella. Hiivin sikoja parhaimmillaan 20 metriin. Tähtäilin niitä jousi vireessä hyvän aikaa. Unohdin kaikki Miken opit ”Ammu heti kun voit, koska tuuli pyörii varmasti”. En keksi olisiko voinut olla enää parempaa hollia, mutta nähtävästi myös +35 asteen lämpötilassa mies voi jäätyä.

Suurempi sikalauma söi kuitenkin edelleen minusta hiukan vasemmalla puolella. Asko ja Mike olivat hiipimässä samaa laumaa kohti ja Mike viittoili minua jatkamaan samaan suuntaan. Etäisyysmittarini näytti 37 metriä alati liikkuvaan sikamassaan enkä saanut siitä irti oikein yksittäistä ammuttava sikaa. Taas tuuli pyörähti ja sikoja vietiin.

Matkalla leiriin kävimme Askon kanssa hiipimässä creekin (veden hiekkaan kaivertama jokimainen uoma) reunoja noin puolentoista kilometrin matkan, mutta ilman sikahavaintoja.

Ajellessamme takaisin leiriin Mike näki 100 km/h vauhdista kirjavan sian nukkuvan puun alla. Tuulen alle ja ukko hiipimään. Se sika meni menojaan, kunnes sama homma ja sama sika nyt toisella puolella tietä. Minä pääsin hiipimään sikaa kahteenkymppiin, mutta ammuin liian pitkällä pinnillä maassa makaavan sian yli.

Ei Australian siatkaan helppoja ole, vaikka niitä täällä näyttää tuhottoman paljon olevankin. Seikkailu jatkuu...

Toinen päivä

Toissapäivänä laskemamme rapumerrat antoivat noin kymmenen hyvän kokoista, lähes läpinäkyvää rapua. Mike sanoo, ettei puoltatoista metriä lähemmäs rantaa sovi mennä eikä koskaan kääntää selkäänsä vedelle. Krokotiili voi odottaa vaikka viikon ja silmänräpäyksessä vetää miehen veden alle. Me katselimme kysyvästi ja hiukan epäillen, mutta Mike ei hymyillyt.

”Kaksitoista sikaa, kuka lähtee?” kysyy Mike. Minä, vastaan. Mike antaa ohjeet ja lähden etenemään harvassa, matalassa ruohikossa sikoja kohti. Matkaa autolta on ehkä noin 70 metriä. Siat nukkuvan kahden puun muodostamassa varjossa. Noin puolivälissä hiippailua tapailen etäisyysmittaria. Se on kuitenkin jäänyt kiireessä autoon. Säädän pinnin 30 metriin, koska en usko pääseväni niinkään lähelle, enkä mielellään ampuisi kauemmas. Siat pomppaavat pari kertaa ylös ja uskon niiden lähtevän milloin tahansa karkuun. Aina ne kuitenkin asettuvat uudestaan puun varjoon makaamaan. Päästyäni tarpeeksi lähelle säädän tähtäimen 25 metriin ja ajattelen kerrankin ampua tarpeeksi alas. Siat nousevat jälleen kerran ylös ja ammun suurimman näköistä makaavaa sikaa heti maan ja sian rajakohtaan.

Sika pyörii osuman saatuaan ja kiljuu, jolloin loppu sikalauma palaa takaisin ja tulee melkein uudelleen ampumahollille. Päätän kuitenkin ampua vielä varmistusnuolen. Se oli ensimmäinen saaliini tällä matkalla. Kädet tärisevät ja fiilis on uskomaton. Tätä on suunniteltu monta vuotta ja tässä sitä nyt ollaan. Sika on pieni uros, jolla on pienet hampaat. En ala irroittamaan.

Mike ajeli taas uuteen paikkaan ja sanoi, että ”täällä on yleensä sikoja”. Vähän aikaa käveltyämme hän nosti kätensä pystyyn merkiksi. Hän oli nähnyt jo kaukaa pensaiden heiluvan ja lähempää kuullut sikojen äänet. Vuosien kokemus sikajahtioppaana on selvästi terästänyt oppaamme aistit. Tästä tilanteesta pääsi Asko pääsi ampumaan sian.

Päivä kolme

Nuorin poikani oli kuumeessa ja kurkkukivussa pari päivää ennen minun tänne lähtöä. En tiedä sainko häneltä jonkin taudin, tarttuiko se heti junassa edessä yskivältä kanssamatkustajalta vai aiheuttiko lentokoneiden ilmastointi vilustumisen. Kurkkukipua oli kuitenkin jo Cairnsissa. Nyt on sitkeä limainen yskä ja päänsärkyä, joka on kestänyt jo kohta kolme päivää. Hain limaa irrottavaa yskänlääkettä apteekista matkalla tänne Cape Yorkiin. Onneksi yskä ei ole pilannut vielä yhtään metsästystilannetta.

Huoneissa on todella vanhat ilmastointilaitteet ikkunoiden tuuletusluukuissa. Laite pitää aikamoista ääntä. Itse pystyn nukkumaan korvatulpilla, mutta kämppäkaveri ei. Hiljaisimmalla asennolla omat lakanat ovat hiestä märkiä yön jäljiltä.

Pääsin hiipimään aamupäivällä lammessa ruokailevaa sikalaumaa. Laumasta erkaantui, pieni sika, jota ammuin. Koko sikalauma ampaisi liikkeelle, myös se jota olin ampunut ja katosi näkyvistä. Huomasin vielä vedessä yhden sian, joka näytti syövän jotain lammesta, pää veden alla. Sika ei ollut kuullut tilannetta ollenkaan ja jatkoi toimiaan kaikessa rauhassa. Lähestyin nopeasti aina kun se pisti päänsä veteen. Välissämme oli mangrove puiden juuria ja jouduin laskeutumaan polvilleni maahan, että löysin nuolen mentävän välin juuriston alta. Kirosin loivaa kulmaa veteen koska sian kylki oli syvällä veden alla. Yritin laskelmoida mielessäni nuolen lentorataa ja käyttäytymistä veteen osuessaan.

Ammuin ensimmäisen nuolen niin alas kuin pystyin mutta sika vain nosti päätänsä, pyörähti paikoillaan ja työnsi päänsä veden alle uudestaan. Arvelin nuolen osuneen vedessä johonkin ja muuttaneen suuntaa tai sitten vesi ohjasi nuolen ohi siasta.. Nokitin uuden nuolen ja ammuin sikaa hiukan ylemmäs. Sika ampasi kiljahtaen juoksuun ja löytyi hetken päästä heinikosta noin 40 metrin päästä.

Olin juuri ottamassa kuvaa kaadosta, kun Mike huhuili minua luokseen. Ensiksi ampumani pienempi sika olikin jäänyt haavakoksi ja juoksi heinikossa Miken edellä. Ammuin sikaa suoraan takaa ja samassa kun sika kaatui, hyppäsi Dingo läheisen puun alta makuulta sian kimppuun. Nopeasti Dingo kuitenkin huomasi minut ja luikki tiehensä. Harmitti, kun ei ollut uutta nuolta valmiiksi jänteellä.

Kiersimme vielä pitkän lenkin autolta vesikuopalle. Miken mukaan paikalla on ollut sikoja paljon ja jälkiäkin näkyi aika hyvin, mutta ei sikoja. Päätimme odottaa vesikuopalla sikoja saapuvaksi. Jostain metsästä juoksi neljä porsasta ihan viereen, noin neljän metrin päähän meistä ja jäivät puun alle nukkumaan. Tämmöistäkään ei kotisuomessa pääse varmasti tapahtumaan.

Rapujuhlat

Söimme pyytämiämme rapuja, eipä tullut tätäkään testattua ennen kuin nyt. Sain nimittäin allergisen reaktion ravuista. Rapu tuntui takertuvan kurkkuun jo ensimmäisestä suupalasta lähtien. Tuntui, että kurkkuni turpoaa ja ääni lähtee. Tiedättekö sen tunteen, kun luulee luulee kuolevansa toisella puolella maapalloa? En minäkään tiennyt.

Palasin huoneeseen ja hengittäminen kävi vaikeammaksi. Päätin imeskellä kaksi Histexiä, mutta jossain vaiheessa oli pakko käydä sanomassa oppaallemme tilanne. Hän kysyi “Etkö tosiaan ole koskaan ennen ole syönyt rapuja?” En.

Kävimme tilanomistajan talolla soittamassa lääkärille. Tiloilla on paljon työntekijöitä ja lähimpiin kaupunkeihin on satoja kilometrejä matkaa. Täytyy siis löytyä lähes kaikki terveydenhuoltoon liittyvä, jopa pienet leikkaukset mahdollistava tarvike- ja lääkevarasto. Hetken diagnosoituaan lääkäri määräsi minulle purkista numero 151 neljä kappaletta nieltäviä lääkkeitä.

Kävin yöllä kolmesti ripuloimassa, nivuset olivat aivan punaisena, kuin olisi ollut ruusu. Iholla oli näppylöitä siellä täällä ja joka paikkaa kutisi. Minulla oli kylmä ja jouduin vetämään päälle pitkät kalsarit ja pitkähihaisen paidan. Mutta aamulla olo oli loistava, eikä punoitusta tai näppylöitä näkynyt enää missään. Kylläpä riittää taas kotona kerrottavaa. Ei muuta kuin sikoja jahtaamaan.

Leiriin

Pakattiin auto ja otettiin mukaan vain tarpeellinen viideksi päiväksi. Matkalla nähtiin näyte sikojen aisteista. Nähtiin sika ja lähestyttiin sitä. Kun matkaa oli 200 metriä, tuuli pyörähti - ja sika ampaisi matkaan.

Eilen horisontissa nähdyt metsäpalojen savutkin löytyivät. Savu nousi vieläkin kaatuneista puunrungoista. Isoja alueita oli palanut. Australiassa palaa kuulemma aina jossain.

Leiri oli varsin viihtyisä. Aggregaatti, puucee, suihku, johon vesi tuli suoraan joesta, kaksi telttaa. Illalla oli hyvä alkaa nukkumaan. Katsella tähtiä ja kuunnella luonnon ääniä. Katselin lepakoiden lentäviä hahmoja yötaivasta vasten ja koetin saada selvää tähtikuvioista, jotka olivat aivan erilaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.

Eksyminen

Aamulla Mike antoi radiopuhelimen kaikkein varalta. Mentäisiin tänään Askon kanssa kävelemään creekkiä. Noin puolentoista kilometrin matka, mutta sivuhaaroja on kuulema paljon.

Sovittiin Askon kanssa, että mennään toinen toista puolta creekkiä. Näin matkalla kaksi mustaa käärmettä, enkä halunnut ottaa selvää ovatko ne myrkyllisiä. Myöhemmin selvisi, että ne olivat aika yleisiä ruoskakäärmeitä. Niiden purema ei tapa, mutta on kivulias.

Vaihdettiin noin puolivälissä puolia. Minä siirryin oikealle ja Asko vasemmalle. Hetken käveltyäni kadotin Askon näkyvistä. Uskoin olevani oikealla reitillä koska uoma syveni ja ajattelin joen lähestyvän. Olimme sopineet, että näemme joella ja ensimmäisenä siellä oleva odottaa. Aika kului ja kello yhdentoista sovittu noutopaikalla tapaaminen lähestyi, enkä ollut löytänyt vielä edes jokea, jossa piti tavata.

Pääsin vihdoin joelle ja käänsin Miken antaman VHS-radion päälle, koska kello oli jo 11.05. Odottelin noin 20 minuuttia ja kävin myös hyvän matkaa yläjuoksulla, mutta en nähnyt ketään. Ajattelin Askon ehtineen joelle ennen minua ja lähteneen takaisin autolle, koska minua ei näkynyt. GPS näytti 1,8 km suoraan autolle. Matkalla kuulin yhden kiväärillä ammutun merkkilaukauksen, mutta en ollut varma laukauksen suunnasta.

Taas kerkesi mielessä pyöriä vaikka mitä. Tällä kertaa minut pelasti GPS. Mike ei oikeastaan kehunut, kun pääsin takaisin autolle. “Jos eksyt täällä, sinua ei löydetä koskaan”, Mike sanoi. Päätettiin porukalla, että kun pareittain kuljetaan, niin toista ei saa päästää liian kauas. Arto oli ampunut sillä aikaa komean Scrub Bullin.

Loput leiripäivät

Heräsin noin kuudelta. Linnut pitivät suurta ääntä leirimme ympärillä. Jätettiin Asko ja Arto creekin päähän hiippailemaan ja lähdettiin etsimään minulle kaadettavaa härkää. Löydettiin yksi, mutta se oli pieni, vain parivuotias härkä. Kokeilin harjoituksen vuoksi hiipiä mahdollisimman lähelle ja pääsinkin 9,5 metrin päähän härästä. Härkä ei tiennyt minusta mitään, kun otin siitä valokuvia ja videota.

Illalla leiriin ajaessa katselimme metsäpaloalueelta tulevia sikojen jättämiä polkuja. Polut menivät tien yli rehevämmälle puolelle. Mike punoi juonia sikojen päänmenoksi.

Seuraavana aamuna herätys puoli kuusi. Kamat nopeasti päälle ja autoon. Mike tiputteli meidät tielle sikojen poluille. Asetuin tuulen alapuolelle lähelle polkua ja jäin odottamaan.

Tunnin jälkeen kävin tiellä katsomassa onko Mike jo tulossa hakemaan. Juuri kun laitoin kiikareita takaisin valjaaseen, näin kun yksinäinen sika tulee vahtimaani polkua myöten. Matkaa on polulle noin 15 metriä. Vedin jousen vireeseen. Sika jolkotteli heinikon ja tien rajakohtaan, johon pysäytin sen röhkäisyllä. Pinni valmiiksi oikeassa paikassa ja nuoli matkaan. Hyvä osuma.

Sika kääntyy tielle, juoksee 20 metriä minusta poispäin ja kaatuu potkien kyljelleen. Tämä oli reissun kuudes sika minulle. Sialla on myös kauan haaveilemani hampaat, jotka leikkaamme leukoineen talteen. Päivällä keitän sian hampaat sekä eilen ampumani Dingon kallon. Reissu alkaa saada arvoisensa päätöksen, vaikka vielä on pari päivää jäljellä.

Illalla syötiin axis-peuraa perunamuusilla ja kasviksilla. Coca-Cola maistui taivaalliselle kuuman päivän jälkeen. Ai niin, käytiin päivällä joessa hiekkasärkällä uimassa. Vettä oli noin 40 cm ja todella lämmintä. Siihen ei kuulemma hait ja krokotiilit tule.

Iltajahti pääleirissä

Seuraavana päivänä flunssa alkaa helpottaa. Syödään kevyt aamiainen, pakataan auto ja ajellaan pääleiriin. Matkalla etsittiin sikoja muutamasta paikasta.

Hiivin ja kahlasin vesilätäkön yli sikaa 20 metriin ja ammuin. Hitto, valmiiksi kuollut sika. Katsoin jo kyllä heti lähtiessä, ettei tämä kaveri taida enää karata. Mikea nauratti, kun minulla oli paljasjalkakengät nilkkoja myöten harmaassa savessa - minua ei se juuri naurattanut.

Käytiin Arton kanssa hiipimässä yksi creekki. Ei sikoja. Tuuli pyöri, joten ei mikään ihme. Asko oli päässyt ampumaan pienen porsaan.

Seuraavaksi Mike kysyy kuka haluaa kävellä? Noin 50 metriä, mutta pitää olla hiljaa. Hyppään Miken perään ja hän sanoo, että kuka vain on ekana hänen kannoillaan. Seuraan Mikea kuin koiranpentu. Astun samoihin jälkiin, ettei kuuluisi ratinoita.

Eka monttu oli tyhjä. Toisen kohdalla Mike viittilöi viereensä ja sanoo ”sika, ammu se”. Näen sian noin 15m päässä nukkumassa. Näen vain selän ja päätän hiipiä lähemmäksi. Otan varovasti muutamia askelia. Vedän jousen vireeseen, asettelen 20 metrin pinnin mahdollisimman hyvin mahdollisimman alas sikaan ja puristan. Sika ampuu pystyyn, ottaa horjuvia askelia kolmella jalalla, pysähtyy ja kaatuu. Seitsemäs sika kaato minulle. Tältä sialta myös hampaat talteen.

Arto pääsi hienon hiivinnän jälkeen ampumaan kolmea sikaa, joista löysimme kaksi. Käymme aamun valjetessa etsimässä nuolia, sekä kolmatta sikaa. Kuusitoista sikaa yhteensä kolmelta mieheltä tähän mennessä.

Viimeisenä metsästyspäivänä Arto näkee sian puskan alla, minä en ennen kuin kiikareilla. Arto sanoi, että ammu sinä. Suurkiitokset. Ampumaetäisyys 20 metriä, nuori uros saaliiksi, pakolaukka lähes puhdas nolla. Kahdeksas sika minulle. Sitten leiriin ja eilisten sikojen hampaiden keittoon, syömään ja pakkaamaan kamat.

Viimeisenä iltana pakattiin auto sekä käytiin vielä sanomassa maanomistajille kiitokset. Syötiin, juotiin yhdet oluet ja mentiin nukkumaan. Auto starttaa klo 05:00 Cairnsiin. Sieltä lento Singaporen kautta Helsinkiin.

Mitä jää mieleen?

Istun retkituolissa juuri keitetty kahvi kädessä ja minut valtaa haikeus.

Ollaan ajettu 1100 kilometriä sikojen perässä Cape Yorkissa ja nähty ainakin 500 sikaa. Artolla oli hyvät videokamerat eli reissu- ja kaatovideoitakin pääsemme katsomaan jossain vaiheessa. Hiippailujalkineet olivat joka pennin väärti. Leiricrocsien lisäksi muita kenkiä en tarvinnut. Juomareppu oli myös aiva ehdoton selässä.

Askon ja Arton kanssa juteltiin, että miten halpa reissu loppujen lopuksi onkaan kyseessä. Ja miten paljon sikatilanteita tulee.

Tulen kaipaamaan tätä paikkaa ja tätä leiriä. Olen nauttinut koko sydämestäni. Tämä on ollut uskomaton reissu. On ollut todella lämmintä ja olen saanut nollattu aivoni aivan täydellisesti arkisista asioista.

Kiitos ja kumarrus toiselta puolen maapalloa.

Teksti ja kuvat: Timo Levä