Kalaan Kainuuseen Peurajärvelle. Reissu, josta oli tullut puhuttua jo pari vuotta emännälle suu vaahdossa oli nyt aluillaan. Saatiin viimein pakattua auto, tosin aikataulusta myöhässä, mutta kuitenkin. Sitten köröteltiin Nurmekseen ja ruvettiin kyselemään kalastuslupia. Se meinasikin olla vaikeata, kun osa paikoista oli kiinni ja toiset eivät enää myyneet lupia. Olisi kannattanut kysellä etukynteen. Meinattiin jo luovuttaa, mutta onneksi kioskin myyjä kertoi matkailupaikan, joka myy lupia ja osasi vielä neuvoa tienkin. Nyt tuntui taas hommat luistavan. Luvat olivat taskussa. Kartta koprassa köröteltiin kohti Peurajärveä, tarkempia ohjeita kyseltiin välillä Arilta, joka oli jo Juhan ja sen pojan kanssa siellä kalassa.
Käytiin moikkaamassa poikia. Kämppä oli niin pieni, että me hyppäsimme autoon ja ajettiin järven rantaan ja ei kun teltta pystyyn. Paikka oli hyvä, oli tulipaikka ja liiteri ja sen lisäksi vielä hienot maisemat. Sitten kalaan, kierreltiin rantoja. Minä edellä jousen kanssa ja emäntä varjona perässä. Kalastus rajoittui pariin järveen, koska edellispäivien kovat sateet olivat nostaneet tulvan ja samentaneet vesiä kahlaamolla. No ei pidä pohtia pikkuasioita, eteenkään semmoisia, mihin ei voi vaikuttaa. Ammuin pari harjoituslaukausta laiturilta lumpeisiin. Välillä osui, välillä ei, tunsin yhtäläisyyttä salaman kanssa.
Kiertelin rantoja. Näin vain muutamia pikku kaloja, jotka olivat vielä liian arkoja minulle. Viimein huomasin hauen muutaman metrin päässä rannasta. Vettä oli ehkä parikymmentä senttiä sen uponneen puun päällä, jonka alapuolella varjossa piileksi hauki arviolta noin puolessa metrissä. Hiivin lähemmäksi. Tähtäsin alle varoen osumasta puuhun, koska pelkäsin, että en saisi nuolta ehjänä irti ja homma olisi ohi ennen kuin olisi alkanutkaan, ei nimittäin ollut varanuolta. Sain piikin kohdalleen ja laukaisin. Vesi pärskähti ja rupesin jännittyneenä kelaamaan lankaa. Joo, ja saalina oli vegetaristin saalis; vähän heinää nuolessa. Onneksi leipä ei ole tästä kiinni eikä menetetty kalakaan ollut kovin iso. Sinä iltana en enää nähnyt kuin pari epäilyttävästi ensin kalalta näyttänyttä puukarahkaa. No eipä tullut tappioitakaan. Kipaistiin teltalle syömään ja sitten nukkumaan.
Aamulla jatkettiin kierrellen rantoja Juhan neuvon mukaan. Näin pikku ahvenia joita myös pääsin yrittämään. Mutta kun ei ole hajuakaan, kuinka syvällä kalat on, niin ampuminen on onnenkauppaa tällä kokemuksella Pikku hiljaa sitä rupesi näkemään tai oikeastaan erottamaan kalat kasvuston seasta, Polaroid-lasit on kyllä välttämättömät tässä hommassa.
Sitten tuumattiin ja harjoiteltiin porukalla. Huomasin, että meikäläisen vehkeet oli keposet eli lähes mitään tekemättömät. Jousi ja Retriver-kela toimi hyvin, mutta nuoli ja kärki olivat ihan poloset. Putkena oli normaali hiilikuitunuoli, joka oli liian kevyt ja taulukärki jossa oli pianolankaväkäset. Se ei mennyt suoraan kuin korkeintaan puoleen metriin ja sen jälkeen sattumanvaraisesti minne sattuu. Muilla oli tehdasvalmisteinen kärki, joka oli lähes kuin minun versio paitsi symmetrinen ja paljon painavampi. Se toimi paljon paremmin, lisäksi kun sulat oli pois leikattu, niin sillä voi ampua syvemmälle.
Juhan poika oli tarkkasilmäinen ja tottunut jousikalastaja nuoresta iästä huolimatta. Hän löysi kaloja semmoisista paikoista, mistä meikäläinen ei löytänyt mitään. Juhalla on vuosien kokemus ja Arillakin näytti olevan taitoa ja ymmärrystä paljon savolaista enemmän. Siihen tosin ei paljon tarvita, kuulemma. Kalastuksen lomassa kerättiin pulloja, eli ’rahaa tulevia retkiä varten’. Tulihan sitä muitakin roskia siinä sivussa kerättyä, eivät vissiin mahtuneet muilla taskuun. Ja saihan ne saamamiehet kalojakin, muttei savolainen saanut aikaan kun sanomista…
Joku on sanonut, että kalat tyhmiä. Ei minusta, olin ampunut yhtä kalaa kahdesti ja kun rupesin ampumaan kolmatta kertaa, niin se ymmärsi poistua paikalta. Oli vissiin kuullut että kolmas kerta se toden sanoo. Juotiin kahvit taukopaikalla ja pitempimatkalaiset lähtivät kotia kohti, kun poloset asuvat niin syrjässä. Me jäätiin emännän kanssa hankkimaan perheelle kalaa pitkän talven varalle. Ajattelin kiertää pienen lenkin. Eritoten sen paikan, josta kaikkosi hauki minun ja Juhan välistä. Olin kuullut, että karkotettu kala palaa jonkin ajan kuluttua takaisin. Hiivin hiljaa rantavedessä kaloja katsellen. Niitä ei juuri löytynyt pikkukaloja lukuun ottamatta. Tulin ’haukipaikalle’ jossa hiivin vieläkin varovaisemmin ja yritin tutkia kaikki mahdolliset paikat.
Ahaa, siinähän se hauki mossotti pitkin rantaa lähellä pintaa lasikuituveneen takana parin metrin päässä rannasta. Lähestyin varovasti ja meinasin kutsua emännänkin katsomaan kalaa, mutta pelkäsin hauen karkaavan ja kun se oli ainut iso kala jonka löysin, niin päätin olla hiljaa. Sitten rupesin pikkuhiljaa nostamaan jousta ja pohtimaan tähtäyspistettä. Koska ei ollut varmuutta syvyydestä, ajattelin, että täytynee ampua jonkin verran alle, onneksi se on päin niin on isompi maali. Oma lisänsä toi vene, jonka takana hauki oli, pelkään ampuvani alle liikaa eli veneen laitaan, kun tähtäimet on yli viisi senttiä ylempänä kuin nuoli. Kerran impalaa kytätessä kävi niin, että ammuin kojun laitaan ja se pyörii vieläkin mielessä varottavana esimerkkinä.
Ei pidä pohtia pikkuasioita liikaa. Nuoli taipaleelle ja vesi pärskähtää. Huomaan siiman purkautuvan ulos ja vanan menevän kaislikkoon kohti järven selkää. Osui, totean tyytyväisenä ja rupean kelaamaan siimaa varovasti. Kaislikko heiluu siihen malliin että kala on kiinni ja vielä voimissaan. Saan sen kelattua käden ulottuville ja koppaan kidusten takaa kiinni ja hauki ylös. Aika vonkale, ihailen ensimmäistä jousella ampumaani haukea. Onneksi emäntä oli tällä kertaa hereillä kameran kanssa eikä haaveillut paremmasta elämästä ja otti saaliskuvan heti tuoreeltaan.
Kapusin rannalle ja teurastin hauen. Tuumailin emännälle, että ’sattuu se pottu sokkeenkii lusikkaan joskus’. Kala reppuun ja taukopaikalle marjamiesten tarjoamille kahville. He hämmästelivät kovasti, että mitä ’aikuinen mies’ teki jousen kanssa rannassa. Kun kerroin jousikalastuksesta ja –metsästyksestä, niin hämmästys vain lisääntyi. Rupesin kertomaan aiheesta lisää aloittelijan innolla, kunnes emäntä palautti maan pinnalle potkaisemalla pöydän ali. Tästä hienovaraisesta vinkistä ymmärsin, että suu suppuun ja autoon, etten jää jalkamieheksi. No matkalla tuumailtiin yhdessä, että kaikesta huolimatta ensi vuonna tullaan uudestaan. Tai niin minä sen ainakin tulkitsin.
Suosittelen paikkaa muillekin jousikalastuksesta kiinnostuneille, on kauniit maisemat ja kirkkaat vedet eikä kuulu kuin luonnon ääniä.
© 2005 Jouko Kulin
