Jousimetsästys on Australiassa suosittua ja ympärivuotista toimintaa. Maassa on paljon ns. feral-lajeja eli ihmisten kauan sitten saarelle tuomia ja vuosisatojen kuluessa villiintyneitä ja pikkuhiljaa alkuisiensä kaltaisiksi palautuneita lajeja, kuten sikoja, puhveleita, villikarjaa, kameleita, aaseja, hevosia ja muita. Lisäksi Australiaan on siirtoistutettu useita peuralajeja.
Monet lajit, erityisesti sika, ovat uhka luonnolle ja niistä yritetään päästä eroon. Sikoja maassa lähes yhtä paljon kuin ihmisiä. Australian väkiluku vuonna 2025 on 27,5 miljoonaa ja sikoja kovista kannanpienentämisyrityksistä huolimatta saattaa suurimmillaan olla jopa 25 miljoona. Kaatomaksuja ei ymmärrettävistä syistä feral-sioista peritä.
Villisika, feral pig, tyypillisin metsästyskohde
Siat tarvitsevat vettä päivittäin, siksi niitä kannattaa etsiä jokien ja lampien lähistöltä. Kuuman keskipäivän aikaan saattaa sikoja löytää varjostavista metsiköistä, vaikkapa jonkin suuren puun tai puskan varjon puolelta makaamasta tai kaatuneen puun juurakon seasta. Puolikuivien jokiuomien kosteammissa kohdissa ne saattavat myös maata vilvoittelemassa. Niitä on ehdottomasti etsittävä tuulen alla kulkien, silmät ja korvat tarkkana. Sosiaalisina eläiminä siat hakeutuvat kavereiden joukkoon ja päivälevolle asettuessaan örähtelevät toisilleen saattaen näin paljastaa makuupaikkansa.
Aamuisin ja iltaisin sikoja voi nähdä vesien äärellä tai vaeltamassa sinne ja myöhemmin palaamassa suojapaikkoihinsa. Tyypillisesti sikoja etsitään maastossa kävellen, kiikaroiden, kuunnellen – mutta aamulla voi toimiva taktiikka olla myös jonkun aktiivisen näköisen veden suuntaan menevän polun varrella vahtiminen.
Villisiat ovat yksi Australian pahimmista haittaeläimistä (feral pest). Tärkeimpiä sikojen aiheuttamia haittoja ovat saalistus, elinympäristön tuhoaminen, kilpailu muiden lajien kanssa ja taudit. Villisiat jopa tappavat ja syövät merkittäviä määriä vastasyntyneitä lampaan karitsoja, eivät siis tyydy pelkkiin raatoihin lihahankinnoissaan. Luonnollisesti myös monien alkuperäislajien munat ja poikaset sekä matelijat ym. kelpaavat sijoille.
Kapteeni Cook vapautti jonkin verran sikoja Australian luontoon jo vuonna 1777. Satakunta vuotta myöhemmin laivat toivat sikoja ruoan lähteiksi. Villiintyneitä sikoja alettiin pitää haittaeläiminä 1880- luvulla. Vuosisatojen aikana vaaleanpunaiset, pulleat siat ovat muuttuneet muistuttamaan alkuperäisiä esi-isiään. Ne ovat lihaksikkaita, tummia ja karvaisia; niiden hartiat ovat vahvat, peräpää kapea, kärsä ja hampaat pitkät ja vahvat.
Villisiat lisääntyvät tehokkaasti, samaan tapaan kuin kanit. Paritteluaikana karju liittyy 12–15 emakon porukkaan. Siat voivat jatkaa sukua jo 7–12 kuukauden ikäisinä ja ne tuottavat tyypillisesti 1–2 noin kuuden porsaan pesuetta vuodessa. Toki monet porsaat kuolevat dingojen ja villikoirien hampaissa, nälkiintyvät tai menettävät yhteyden emoonsa. Ideaaliolosuhteissa, sikojen kannalta, niiden populaatio voisi kasvaa jopa 86 prosenttia vuodessa.
Tehokkaan lisääntymisen vuoksi sikoja on monin keinoin vähennettävä. Niitä metsästetään maan tasalla, usein koirien avustuksella, sekä tehokkaammin helikoptereita hyödyntäen. Myös erilaisia ansoja käyttämällä voidaan pyydystää useita sikoja kerralla. Myrkytettyä viljaa sekä lihaa saatetaan myös käyttää ehkä äärimmäisenä keinona hankalissa tilanteissa. Osansa kannan hoidosta tekevät metsästyksen harrastajat, joita Australiassa on 200 000–350 000. Me suomalaiset jousimetsästäjät olemme monilla Down Under -reissuillamme tehneet parhaamme saalistamalla ehkä yhteensä parisataa sikaa. Tuolla määrällä ei ole tosiasiassa mitään merkitystä, mutta valuuttaa on kaupallisen metsästyksen kautta kulkeutunut maahan outfittereille, majoitusliikkeille, ravintoloille ja kaupoille.
Sikojen lisäksi monia muita metsästettäviä feral-lajeja
Olemme matkoillamme menestyksekkäästi metsästäneet Pohjoisterritoriossa sekä Queenslandissa sikojen lisäksi vesipuhveleita, scrub bull -härkiä sekä axispeuroja, onpa välillä poikettu Uudessa-Kaledoniassakin rusapeura- ja kalkkunajahdissa.
Puhveli- ja villihärkäjahtiin on varustauduttava järeämmillä jousivarusteilla. Jouset ovat olleet vähintään 70-paunaisia taljajousia, nuolet ja kärjet tavallista raskaampia. Itse olen käyttänyt 70–75 paunan jousia ja 520–550 grainin nuolia.
Australia yksi suosikkikohteistani
Joihinkin metsästyskohteisiin ihastuu enemmän kuin toisiin. Yksi omista suosikeistani on Australia. Jokaiseen reissuun sisältyy paljon riistatilanteita ja toimintaa, eikä tarvitse palella! Australiassa ei yleensä istuta vaanimassa riistaa, vaan sitä lähdetään etsimään jalkapatikassa vesireppu selässä. Hiivintöjä ja riistatilanteita tulee yleensä useita joka päivä, mutta useimmiten jousimies jää toiseksi, koska olisi päästävä lähelle ja pystyttävä ampumaan nuoli vitaaleille hyvästä ampumakulmasta. Siltikin myös kaatoja tulee yleensä jokaiselle useita, runsaista eläinkannoista ja mahdollisuuksista johtuen.
Viimeisin, kuudes, reissuni tuonne ”alas” oli viime elokuussa Ari Kontiaisen, Jussi Hämäläisen ja Australian Perthissä asuvan Jorma Meriläisen kanssa. Metsästimme pitkäaikaisen tutun Mick Backerin, Trophy Bowhunts Australia, opastamana. Lepäsimme pitkän ja rankan matkustamisen jälkeen kaksi yötä Cairnsissa, Colonial Club Resortissa – lomaillen kuin turistit, shoppaillen, maisemia ihaillen ja valmista ruokaa syöden ja joskus oluellekin pysähtyen.
Koolatah-karjatilalle sikajahtiin
Mick poimi meidät ja varusteemme hotellilta ja matka Cape Yorkiin Koolatah-karjatilalle alkoi. Päivän ajeltuamme saavuimme tilan laajalle pihamaalle helmikanojen, riikinkukkojen, kenguruiden ja muiden sekaan. Majoituimme yhteen karjapaimenten käyttämään rakennukseen.
Koolatah on melko suuri tila, noin 250 000 hehtaaria. Pelkkä tilan piha-alue rakennuksineen, koneineen, lentokenttineen ja erilaisine aitauksineen oli varmasti suurempi kuin keskiverto suomalainen maatila metsineen ja peltoineen. Tilan omalle lentokentälle laskeutuu kerran viikossa kaupallinen parinkymmenen hengen matkustajakone tuoden levänneitä työntekijöitä ja vieden vuoronsa hoitaneita lepäämään. Tilan hoidossa ja karjan kokoamisessa käytetään pieniä helikoptereita, mönkijöitä, moottoripyöriä ja toki myös hevosia.
Tällä kerralla olimme sopineet metsästävämme vain sikoja. Tapahtumia riitti joka päivälle ja joka miehelle. Monet hyvät hiivinnät päättyivät, kuten tyypillistä, riistan voittoon – tuulen suunta muuttui, lammen rannalla käyskentelevä karja huomasi hiipijän, ryntäsi juoksuun vieden siat mukanaan, tai jousimies ei vaan onnistunut yrityksessään.
Riistaa näkyvissä
Saapumisiltana, ennen varsinaisen metsästyksen alkamista, kävelimme ison pihan poikki läheiselle lammelle jouset varmuuden vuoksi mukana. Kuinka ollakaan, kiikarin linssiin osui pari sikaa lammen päässä. Ari pääsi hiipimään sikatilanteeseen ja poimi ensimmäisen sian talteen.
Aamupalan jälkeen ajoimme koppimönkkärillä ja Pajerolla jonnekin päin laajoja alueita aikamoista haipakkaa. Mick ohjasteli mönkijää kahden meistä istuessa kyydissä ja kaksi yritti (!) pysyä pölypilven takana näköyhteyden päässä Pajerolla.
Jakauduimme metsästäessä kahteen porukkaan. Mick kulki kahden metsästäjän kanssa ja kaksi muuta lähti seurailemaan jotain joen uomaa auton paikka GPS:ään merkittynä. Sikoja melkein aina jossain vaiheessa löytyi ja jännittäviä hiipimisiä pääsimme tekemään usein, mutta ampumatilanteeseen saakka ei ollut helppoa päästä.
Saalista alkoi pikkuhiljaa kaikille tulla ja innostus kasvoi entisestään. Illalla leirissä pohdittiin varustevalintoja ja mitä voisi seuraavilla kerroilla muuttaa. Yli 30 asteen lämpötilassa alkaa reppu vesisäkkeineen ja varusteineen painaa ja joitain varusteita ei saa helposti esille. Mietittiin mitä varusteista ei välttämättä tarvitse kantaa mukana.
Yksi sun toinen pääsi iltaisin tarjoamaan kaatoryyppyjä ja toisinaan päästiin keittelemään isompien karjujen hampaitakin.
Mitchell river
Siirryimme cowboy-leiristä muutaman tunnin ajomatkan päähän Mitchell-joelle. Mick on pikkuhiljaa rakentanut ulkoilmaleirin kaikkine nykyajan mukavuuksineen joen penkalle, riittävän korkealle krokotiilien ulottuvilta. Asuimme yhden hengen hyttysverkkoteltoissa kauniin hiekkarantaisen Mitchell-joen rannalla.
Uimaan jokeen ei voinut mennä eikä edes kovin lähelle rantaa suolaisen veden krokotiilien vuoksi. Leirissä on kaikki mukavuudet, kuten sähkö, jääkaapit, pakastimet, tiskiallas juoksevine vesineen, suihku ja siistit ulkokäymälät, jopa Starlink-internet.
Iltasin telttaan asettuessa oli mukava katsella suurta tähtitaivasta verkkokaton läpi. Kaikenlaisia sirityksiä, loiskausia joella ja lintujen ääniä kuului läpi yön, mutta ei se nukkumista haitannut rankan metsästyspäivän ja hyvän illallisen sekä lämpimän suihkun jälkeen. Silloin tällöin kyllä yöllä heräsi, kun kenguru pomppi aivan teltan viereen ihmettelemään asumusta ja puun oksille ripustettuja varusteita.
Mitchell-joen seudun maasto on rehevämpää suurempine puineen ja palmuineen kuin enempi Etelä-Afrikan plains-tasankoja muistuttavalla farmin alueella. Paikoin metsä oli niin rehevää, että olisi päästävä alle 10 metrin etäisyydelle sioista nähdäkseen ne. Niinpä joskus kävikin niin, että sika tai useampia ryntäsi päiväuniltaan karkuun vain muutaman metrin päästä eikä mitään ollut tehtävissä.
Aamuisin hajaannuimme passiin juomapaikoille johtavien polkujen varrelle tai vaeltelemaan Mickin osoittamille alueille. Iltapäivisin kuljimme taistelupareittain näköyhteyden päässä toisistamme hiljakseen kävellen ja maastoa tarkkaillen. Tilanteita tarjoutui päivittäin ja kaatojakin onnistuttiin tekemään, joten illalla saattoi porista hammaskattila nuotiolla. Leirin toinen nuotio lämmitti suihkuvesitynnyriä. Suihkukoppi oli hieman rujon näköinen, mutta teknisesti hienosti toteutettu. Viileä vesi tuli letkussa joesta ja kuumavesi lämmitetystä mustasta tynnyristä. Suihkussa oli sekoittaja, joten veden lämmön pystyi säätämään kunkin mielen mukaan.
Illat pimenivät aikaisin, mutta leiri pysyi tunnelmallisesti valaistuna kahden nuotion ja pienten aurinkokennoista virtansa saavien lamppujen ansiosta. Komean, leveän joen rannalla isojen pitkäoksaisten puiden katveessa, eksoottiset luonnonäänet ympärillä, saattoi tuntea olevansa upeassa, erilaisessa luonnossa, kaukana kotoa.
Eräänä iltana kuljimme Jorman kassa mukavan näköisessä palmupuumetsikössä. Komea tummanruskea scrub bull -härkä alkoi seurata meitä ja ilmoitteli itsestään mörähdellen kumealla äänellä. Emme olleet varmoja johtuiko mukana kulkeminen seuran puutteesta vai halusiko härkä häätää meidät reviiriltään.
Varmaan molemmat mietimme Mickin kertomusta asiakkaan haavoittamasta villihärästä, joka vielä kolmen rintaan ammutun luodin jälkeen syöksyi Mickin kimppuun, heitti hänet puuhun, josta putosi niska edeltä alas eikä vähään aikaan tuntenut jalkojaan. Hyökkäys vahingoitti pysyvästi selkärankaa ja pudotus oli lähellä halvaannuttaa miehen.
Hiivimme hiljaa ja hitaasti pehmeällä hiekalla kuivia lehtiä varoen. Sika! – yritin kuiskata Jormalle, kun huomasin ison musta karjun hankaamassa savista kylkeään paksuun palmuun. Onnistumme hiipimään hyvälle hollille ja karju asteli vielä muutaman metrin lähemmäksi. Jousi vireessä seurasin sikaa. Sen tarjotessa vasemman kylkensä lävisti nuoli puhtaasi rintakehän. Lyhyt ryntäys päättyi parinkymmenen metrin päähän. Raahasimme karjun saman palmun juureen, johon se kylkeään rapsutteli. Asettelin jousen palmua vasten, irrotin laukaisulaitteen ranteestani ja kaivoin kameran esille. Mitä ihmettä! Toinen karju oli ilmestynyt vain muutaman metrin päähän samaisen paksun palmun taakse! Höpötin Jormalle – sika, sika, sika – tuossa takana! Jormalla ei ollut jousi lähettyvillä eikä hän uskaltanut liikkua mihinkään, ettei karju huomaisi. Laskin kameran maahan ja yritin kädet vapisten asettaa laukaisulatteen rannelenkin solkea kiinni. Sika seisoi edelleen 4–5 metrin päässä eikä soljen kieli mennyt millään oikeaan reikään. Kun viimein sain jotenkin veltosti rannelenkin kiinni, oli karju jo siirtynyt etäämmälle. Yritin hiipiä perään, mutta loistava tilanne oli menetetty. Mutta metsästys, etenkin jousella, on sellaista, että tällaiset jännittävät epäonnistumiset jäävät ikuisesti mieleen hienoina kokemuksina.
Takaisin Koolatah -leiriin
Metsästys jatkui vielä muutaman päivän tilan ympäristössä. Ei toki kovin lähellä vaan hyvinkin 20–30 minuutin ajomatkan päässä. Monia hyvältä vaikuttavia tilaisuuksia karkasi käsistä, mutta lisää kaatojakin tuli. Kaatuipa jopa iso härkä, mikä ei kuulunut jahtisuunnitelmiin.
Tilan isäntä tuli majapaikkaamme kertoen lähistöllä liikkuvasta aggressiiviseksi tulleesta vaarallisesta härästä, joka pitäisi päästää vaivoistaan. John kysyi voisiko joku meistä lähetä ampumaan sen. Hämis-Jussi käänsi laparuuveja tiukemmalle, kaiveli muutaman sopivan kiinteän kärjen ja kellisti hullun härän.
Metsästystä oli paljon ja se oli ajoittain tosi rankkaa. Sikoja saatiin joka päivä. Oli aika nousta aamulla neljältä ja lähetä pöristelemään Chevy Silveradolla massiivinen peräkärry perässä kohti Cairnsia. Ei mennyt kauan, kun Ari laitteli viestiä, että Mickillä olisi 2027 elokuussa vapaa spotti….
Juha Kylmä, koko sikajengin puolesta
