Lähetkö jenkkeihi ensi syksynä metälle? Kysyy Teemu minulta.
Sekunnin mietittyäni vastaan myöntävästi ja suunnittelu matkasta alkoi.
Saavumme Newarkin kentälle aikataulun mukaisesti. Tullissa Manu ja Jore kerkiävät edellemme ja joudumme Teemun kanssa toiseen linjaan. Noin 150 cm pätkä tullimies tuijottaa akvaariostaan ja tarkastaa maagista vihreätä korttiani. Tullimies kyselee osoitettani missä meinaisin majailla. Selitän hänelle, että meinaamme leireillä Appalakeilla ja ettei sinne ole katuosoitetta. Tätä hän ei ymmärrä ja tinkaa edelleen osoitetta ja ympäröi osoitekohdan kortistani.
Teemulle käy samoin saman vatipään luona. Vetäydymme takavasempaan ja saamme Lufthansan kenttävirkailijalta hieman apuva. Hän kirjoittaa kortteihimme Road 22 tai vastaavaa. Menemme Teemun kanssa tullista sisään ”notta heilahtaa”. Manu oli päässyt tullimiesten lähempään tarkasteluun ja tulee tyytyväisen näköisenä takahuoneesta housujansa nostellen!
Majoitumme Hampurissa Dalladalla-motellissa, koska aamulla menisimme Capelakseen. Intialaista syntyperää oleva respa ihmettelee miten neljä ihmistä haluaa majoittua kahden hengen huoneessa. Manu saa respan vakuuttuneeksi köyhyydestämme ja saamme huoneen. Huoneessa on kaksi leveätä sänkyä ja rupeamme härkäpareissa kuorsaamaan.
Lauantai 15.10.
Taas huonosti nukuttu yö on takana. Herättelen porukat ja ilmoitan väkisinmakuun jo riittävän. Hilpaisemme paikalliselle huoltamolle aamupalalle. Capellasiin päästyämme aloitamme shoppailun, jollaisesta jokainen shoppailufriikki olisi kateellinen. Ajamme Stauntoniin ja vietämme paikallisessa Wal-Martissa seuraavat tunnit ostaen ruuat, leirikilheet, metsästysluvat yms. Metsästysalueelle päästyämme olemme väsyneitä matkustamisesta ja nukahdamme tyytyväisinä makuupusseihimme halpahallista ostettu kevytpeite kattonamme.
Sunnuntai 16.10.
Hyvin nukuttu yö on takana. Ihmettelen hetken ilmapatjan kovuutta ja oivallan sen olevan tyhjä. Onko siitä auennut venttiili vai mikä mättää? Tarkemmin tutkittuani huomaan makaavani ruusupuskassa kiinni ja patja on puhjennut ruusunpiikkiin. Herättyään toiset lähtevät etsimään kunnollista leiripaikkaa ja minä jään vartioimaan tavaroitamme.
Puran odotellessani taljastani nuolihyllyn ja alan asentamaan uutta. Samassa kuulen lehtien kahinaa takaoikealta ja käännän päätäni. Musta karvapallo laskeutuu takanani rinnettä kohti leiriä. ”Karhu” käy ajatuksissani ja pelko kouraisee sisälläni. Aseenani on vain kuusiokoloavain. Pääni pyörii kuin pöllöllä ja katseeni hakee jotain kättä pitempää. Pakoon on turha juosta eikä puuhunkaan kannata karkuun kiivetä. Viiden metrin päässä kannossa on Joren sikatylsä kirves pystyssä. Se toimisi kyllä vasaran tapaisena, mutta reikää sillä tuskin saisi karhun nahkaan. Vieressäni on jousilaukku missä on muutamia leikkuriterillä varustettuja puunuolia. Pitkäjousia sisältävä putkilo on vain metrin päässä. Päättelen ainoan mahdollisuuteni olevan se, että saan pitkäjousen vireeseen ennen kuin karhu päättää tehdä minusta aamupalansa. Repäisen ilmastointiteipin jousiputken tulpan päältä pois. Samassa karhu havaitsee minut ja lähtee hurjaan juoksuun onneksi minusta poispäin.
Laitan jouseni valmiiksi. Minuutit kuluvat hitaasti. Seisoskelen jousi valmiina ja pälyilen ympärilleni. Viimein kuulen auton äänet ja tunnen oloni huojentuvan. Pojat astuvat autosta ja Manu sanoo leikkurinuolien olevan tarpeen ja että he olivat nähneet karhun tien vieressä. Kysyn pojilta, että minkähän takia ne luulevat minun seisovan jousi kädessä leirissä. Selitän tapauksen ja pojat uskovat tai eivät.
Muutamme leiripaikkaamme 300 metriä edemmäksi. Sitten ajamme kaupunkiin ja syömme aamupalaksemme Texas Steak talon pöperöitä. Hyvän ruuan jälkeen täydennämme vielä elintarvikevarastoja. Ostan myös itselleni uuden ilmapatjan sekä eilisestä viisastuneena ilmapumpun. Edellisiltana oli nimittäin hermot mennä riekaleiksi, kun joutui puhaltamalla täyttämään ilmapatjan.
Palaamme leiriin ja rakentelemme paikat kuntoon. Leiristä tulee nopeasti varsin toimiva majoitustiloineen sekä ruokailukatoksineen. Illan mittaan jokainen ampuilee joustansa kohdille ostamaamme kangastilkkutäytteiseen pakkaan. Itsekin uskoin saaneeni jousen toimimaan vain pienellä tähtäimen siirrolla, vaikka olin vaihtanut uuden nuolihyllyn jouseeni. Iltapalan jälkeen on aika hilpasta yöpuulle. Rupean täyttämään uutta ilmapatjaani. Uusi patjani vaikuttaa auetessaan kuitenkin hieman erilaiselta kuin aikaisempi. Uusi patjani valloittaa puoli tiipiitä! Olin kiireissäni ottanutkin King Size patjan normaalikokoisen sijasta. Asiasta kuulenkin luonnollisesti ystävällistä v…..lua lopun reissun.
Maanantai 17.10.
Aamupalan jälkeen Manu ja Teemu ampaisevat metsälle ja minä jään Joren kanssa virittelemään vielä leiripaikkaa. Käymme viemässä Joren standin hänen valitsemaansa paikkaan ja itse ilmoitan Jorelle laittavani standini eiliselle leiripaikalle ja ammun sen minua pelotelleen karhun siitä. Valitsen sopivan puun aukean läheltä ja kiinnitän istuimeni puuhun.
Leiriin palattuamme syömme hieman huikopalaa. Viereen ajaa paikallinen natiivi ja pysäyttää vanhan Dodgensa ja tulee jutuille. Hän kertoo, ettei tulta saisi sytyttää ennen iltaneljää ja että eläviä puita ei saa katkoa.
Porukat hajaantuvat viimein iltapasseihinsa ja minäkin köpöttelen omalle paikalleni.
Paikka tuntuu hyvältä ja istuskelen mietteissäni puussa illan jo hieman hämärtyessä. Sitten kuulen raskaita askelia jälleen rinteestä, josta karhu oli eilen tullut säikyttelemään minua. Pelonsekainen jännitys hiipii alitajuntaani. Karhu tulee näkyviin tielle. Se ei nyt tullutkaan suoraan vaan kiersi tuulen alle. Se nuuhkii ilmaa kohti edempänä olevaa leiriämme ja on selvästi varuillaan. Se lähtee takaisinpäin ja tunnen jo pientä iloa siitä, ettei se tullutkaan eteeni. Ilo on kuitenkin liian aikaista. Se tuleekin takaisin, mutta hieman eri suunnasta. Se on nyt puskan takana ja nousen seisomaan standilleni. Toivon, ettei karhu havaitse noin 30 metrin päässä tärisevää puuta ja tärinän aiheuttajaa eli itseäni.
Karhu haistelee leirin takana hetken ja astuu aukealle. Hitaasti se lähestyy sopivaa hollia ja siten myös minua. Karhu laskeutuu mahalleen hollille. En ole uskoa tilannetta todeksi. Karhu on mahallaan 20 metrin päässä ja loikoo nuuskien maata. Seison puussa takajalat täristen ja mietin uskaltaisinko ampua. Hei, herää pahvi! Tämän takia olet juuri tullut tänne kaukaisesta Suomesta, todistelen itselleni ja teen päätöksen ampua.
Kohotan jouseni ja tärinä, jota olen tuntenut aikaisemmin, katoaa samalla. Viritän jouseni ja siirrän tähtäimen piikin paikallensa. Nokki ei tunnu asettuvan kohdallensa kankaisen hupun takia. Viimein saan sen ankkuroitua tutulle kohdalle suupielessäni. Tuntuma on hyvä ja aivan kuin vahingossa lasken nuolen lentoon. Näen kuinka nuoli ylittää karhun aivan karvoja niistäen. Sivusuunta olisi ollut täydellinen, mutta koro meni yli.
Karhu hyppää jaloilleen ja katselee ympärilleen. Se kiertää leiriä ja käy mylläämässä kiviä nuotion ympäriltä. Kontio retuuttaa vanhaa tuolia ja repii siitä pari palaa. Sitten se lähtee tulemaan varovasti kohti äskeistä paikkaansa. Se haistelee nuolta, joka törröttää maasta. Karhu nousee takajaloilleen ja haistelee ja katselee puuhun jossa seison hievahtamatta. Ja sitten, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, se heittäytyy taas mahallensa samaan paikkaan. ”Jo se minua pitää pilkkanaan”, ajattelen ja alan virittää uudestaan joustani. Nyt karhu onkin valppaana ja kuulee kuinka nuoli antaa ääntä nuolihyllyä vasten. Tälläpä kertaa karhu hyppää möristen pystyyn ja juoksee rinteelle vetämään vainua. Se pyörii vielä jonkin aikaa rinteellä ja sen nuuskutus ja murina kuuluvat selvästi.
Istun puussa pimeään asti ennen kuin uskaltaudun alas. Otsavalon loisteessa kävelen tielle odottamaan Teemua, joka saapuukin hetkisen kuluttua. Kerron Teemulle tapahtumat ja palaamme leiriin.
Iltanuotiolla tuleekin sitten korkeamman opin tietämystä ampumisesta. Minulle kerrotaan missä olin tehnyt virheen ja uskon jo itsekin asian laidan olevan niin kuin minulle on kerrottu. Ei pitäisi lähteä metälle, kun ei osaa vielä edes ampua, kiroan itseäni. Asiaa kerrataan vielä useasti illan aikana. Taisteluväsymys valtaa lopulta miehet ja niin kömmitään makuupusseihin teltan suojiin.
Tiistai 18.10.
Aamu valkenee kirkkaana. Kevyen aamupalan jälkeen tarkastan leikkureiden lennon pakkaan. Yksikään ei osu ja nuolet sinkoilevat joka puolelle. Olin tarkastanut nuolen lennon vain taulukärjellä nuolihyllyn vaihdon jälkeen ja nyt totuus lävähtää vasten taitamattoman turpaa. Muutenkin nuolten sulituksessa ja kuluneisuudessa on sanomista. Näitä nuolia ei saisi toimimaan leikkureilla kunnolla edes säädöissä olevalla hyllyllä. Päätän tehdä uuden nuolisarjan ja hylätä vanhat. Ensin lähtisin kuitenkin Manun oppiin hiippaamaan. Otankin aseekseni pitkäjouseni; pari kuukautta vanhan Falconini.
Lähdemme nousemaan vieressä olevaa ”hilliä” loivasti ylöspäin. Maasto on rankaa ja pidämme pieniä pausseja ajoittain. Manun eteneminen on rauhallista ja pysähtyy usein kiikaroimaan ja kuulostelemaan. Saavutamme mäen laen ja GPS ilmoittaa korkeudeksemme 1086 m. Leirimme on 400 metriä alempana. Ei ole siis ihme, että nousu otti koville.
Pidämme pientä taukoa, kun jostain kaukaa kuuluu murahdus. Karhuko vaiko onko jo ”rutti” alkanut peuroilla? Manu kaivaa peuratorven esille ja töräyttää. Vastaus tulee heti. Manu töräyttelee välillä ja joku tuntuu vastailevankin. Epätietoisina pälyilemme ympärillemme ja Manu kiikaroi ja töräyttelee. Mitään ei kuitenkaan enää tapahdu ja istuudumme puunrungolle miettien, että mikäköhän meille huuteli? Vastaus tuleekin pian selkämme takaa. Vanha lahonnut puunrunko antaa ääntä toista runkoa vasten tuulessa.
Leiriin palattuani poikkasen uudet valmiiksi sulitetut nuolet haluamaani mittaan ja liimaan insertit kiinni. Liiman kuivuttua aloitan jousen säätämisen. Manu opastaa ja neuvoo. Puolen tunnin kuluttua jouseni on kohdillaan ja leikkurinuolet lentävät kuten kuuluukin. Ekat näkemämme korppikotkat lentelevät leirin yllä ja tuumailen sen olevan hyvä enne. Jotain tulisi tapahtumaan tänään. Illalla Teemu saapuu leiriin silmät loistaen ja ilmoittaa saaneensa lihaa leiriin. Lähdemme koko porukalla noutamaan asiakasta ja viemme sen mukanamme tarkastusasemalle. Peuranvasa oli eksynyt liian lähelle standia kohtalokkain seurauksin. Myös harmaaorava oli törmännyt nuoleen kesken arkiaskareidensa.
Torstai 20.10.
Lähden JJ:n kanssa tutkailemaan maastoja. Lämmintä ilmaa riittää jopa kuumuudeksi asti. Eläimiä emme tosin näe ollenkaan. Leirissä Manu kertoo nähneensä yhden peuran ja Teemu pari peuraa ja pari kalkkunaa. Aiemmin tapaamamme kotinatiivi on tuonut leiriin pressuja, polttopuita ja moottorisahan lainaksi. Moinen laupeudenteko lienee peruja sille, että lupasimme hänelle kaikki ylimääräiset tarvikkeemme reissumme lopuksi.
JJ ja Manu menevät jälleen vaihtamaan standin paikkoja ja Teemu on ruvennut pesemään pyykkiä.
Ukkonen alkaa jyrähtelemään kuin tilauksesta Teemun pyykkäyksen jälkeen. Suoritamme tavaroiden suojaamisen tulevan sateen varalta. Tekemämme työ on turhaa , sillä sadetta ei tule kuin muutama pisara. Teemu lähtee passiin ja minä lupaudun tekemään ruokaa. Lämmitän samalla vettä isossa kattilassa ja peseydyn kunnolla. Kirjoittelen tekstiviestiä valmiiksi kotijoukoille ja otan rennosti.
Myöhemmin Manu ja Teemu saapuvat leiriin, mutta JJ puuttuu ja huolemme kasvaa siinä määrin, että lähdemme etsimään kadonnutta lammasta. JJ tallusteleekin jo tietä pitkin vastaan ja kapuaa autoomme. Hän kertoo jääneensä kiinni ruusupuskiin alempana laaksossa.
Perjantai 21.10.
Aamu on märkä. Tiipiin kattoaukosta satanut vesi on kastellut makuupussini. Ei välttämättä naurata, muttei sentään ahdistakaan. Teemme päätöksen hilpasta kaupoille Stauntoniin.
Illalla jään leiriin, koska en viitsi mennä vesisateessa passiin. Muut menevät hetkeksi, mutta tulevat pois kun mitään ei näy. Illalla otetaankin hieman lääkettä kylmettymisen ja kuolemantaudin ehkäisemiseksi.
Lauantai 22.10.
Jälleen on sateinen yö takana ja makuupussi entistä märempi. Nyt voisi sanoa jo että v….taa. Onneksi muillakaan ei mene hyvin. Teemu ampaisee tosin metsälle eikä anna pienen sateen häiritä. Aamupalan jälkeen Manu meinaa ampua löysät pois jousesta. Hän virittää jousen ja samassa, kun hän laskee nuolen lentoon, kuuluu räsäys. Manun Dartonista on haljennut alalapa. Nuoli löytyy katkenneena hänen edestään. Alkuun ei tule edes usein kuultua v- ja s-sanayhdistelmää. On vain hölmistynyt ilme.
Manu ei kauan murehdi asiaa, vaan alkaa testata Teemun mukaansa ottamaa pitkäjousta. Nuoli löytääkin varsin nopeasti maaliin ja JJ ja Manu lähtevät yhdessä honkoilemaan. Minä käyn itsekseni käppäilemässä toisaalla. Näen muutamia oravia ja ”Grousseja”, mutta ampumahollille en pääse.
Leiriin palattuani Teemu kertoo nähneensä jälleen kalkkunoita. Hän on myös saanut saalista ja esittelee ylpeänä saamaansa oravaa. Voi ei! Teemu tappoi Tikun tai Takun! Maaorava oli tullut Teemulle jo lähes pakkomielteeksi, kun ei meinannut millään natsata lukuisista lähestymisyrityksistä huolimatta.
Istuskelemme Teemun kanssa tulilla. Ilta tulee ja myös Manu. JJ saapuu jälleen viimeisenä ja menee laukullensa. Kuuluu pahanpäiväinen karjaisu. Käärmettäkö vai mitä ihmettä JJ säikähtää? Selviäähän syykin moiseen karjaisuun, kun mies raappahousuissaan kertoo laukussaan olleesta hiirestä – ja karhuahan me ollaan täällä metsästämässä?
Sunnuntai 23.10.
Aamulla ei ole kiirettä nousta ylös, sillä on sunnuntai ja silloinhan ei saa metsästää tässä kolkassa jenkkilää. Päivä on siis täydellinen ostoksille ja huoltotoimille. Minä ja Manu vaihdamme standien paikkaa. Manu ryhtyy piruuttaan koklotteleen kalkkunoita ja saakin ne tulemaan lähelle. Tämähän tietää hyvää huomista ajatellen.
Maanantai 24.10.
Teemu ampaisee aamupalalle ja metsään. Ei voi kuin ihailla miehen sinnikkyyttä. Muut tyytyvät loikoilemaan sateen ropistessa kattoon ja kohdallani suoraan patjalleni. Manu ja Jore piristyvät iltapäivästä ja lähtevät metille. Itse jään leiriin istuskelemaan keittiökatokseen. Kirjoittelen muistiinpanoja sotapäiväkirjaani, kun kuulen takanani olevalta purolta kivien kolahtelua. Käännyn katsomaan taakseni ja näen pikkukarhun kurkkaavan rantapenkalta. Jouseni on tietenkin 15 metrin päässä teltan luona. Karjaisen karhulle jotain painokelvotonta ja karhu menee matkoihinsa.
Ilta pimenee pikkuhiljaa ja pojat putoilevat passeistaan. Kerron heille karhusta ja jälleen epäluuloiset pälyilyt kuvastuvat heidän kasvoiltaan.
Tiistai 25.10.
Aamu on pakkasen puolella ja pieniä lumihiutaleita tihuttaa. Pistän ”core texit” ylleni, jotten kastuisi. Lähden Teemun kanssa honkoilemaan. Teemu on aikaisemmin tavannut kalkkunoita ja peuroja eräällä alueella ja sinne suuntaammekin aluksi. Pommikoneen kokoinen kalkkuna hyppääkin lentoon edellä olevasta puusta. Jatkamme 100 metriä ja jälleen kalkkuna hypähtää lentoon ja jälleen karkkoetäisyys jo kaukaa.
Lähdemme nousemaan ”hillille”. Kaikesta huomaa, että Teemun kunto on kohdillaan. Mieshän kipuaa mäenrinteitä kevyen oloisesti. Itsellänikin on ote parantunut hieman reissun alusta. Toimistotyössä vietetyt vuodet ovat tosin vieneet parhaan terän kunnosta. Osasyynä on muutaman mukulan kasvattaminen (osa-aika yksinhuoltajana) sohvalla maaten. Pidämme pienen tauon harjun päällä ja tarinoimme.
Aloitamme paluumatkan eri harjanteita hiippaillen. Hetken kuljettuani kuulen rapinaa edestä. Aluksi en huomaa mitään erityistä. Jatkan varovaista etenemistä, kun 20 metrin päästä pomppaa pari peuraa liikkeelle. Välissä on kuitenkin liikaa pusikkoa, joten ampumisesta ei tulisi mitään.
Leirissä kertaamme päivän tapahtumia. Kalkkunat olivat tulleet lähelle Manua, mutta eivät ihan reppuun asti. Käymme hakemassa kalkkunan houkuttelukuvat tarkastusasemalta. Nyt rupeaisi kalkkunan kilohinta laskemaan.
Keskiviikko 26.10.
Lähden Manun kanssa läheiselle ”hillille” kalkkunajahtiin. Nousemme verkkaisesti ylemmäksi välillä kuulostellen kylmänä aukeavaa aamua. Saavumme Manun mieleiselle paikalle ja rupeamme puhaltamaan houkutuskuviin ilmaa. Ilma ei tahdo upota uusiin kuvatuksiin ja otsasuonet pullistelevat päässä. Viimein kaikki kolme kuvaa ovat valmiina. Siirryn noin 100 metrin päähän jemmaan ja levittelen Jorelta lainaamani naamioverkon suojakseni. Manu aloittaa koklottamisen. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja päätämme lopettaa aamupäivän osalta.
Laskeudumme alas laaksoon seuraillen peurojen tekemiä polkuja. Tulemme purolle, jossa on hieman leveämpi vetinen alue ja katselemme kuinka kalat pyrähtelevät purossa. Manulle tulee hirmuinen halu ampua jousella noin 10 cm pituista kalaa. Saan kuitenkin hänet luopumaan ajatuksesta, kun kerron hänelle, ettei ole mitään järkeä tuhota nuolia kiviseen puroon.
Manupa ei anna asian häiritä vaan ryhtyykin kalastamaan paljain käsin. Hetken kuluttua hänellä onkin saalis kädessään. Manu on selvästi tyytyväinen saaliiseensa, mutta laskee kalan takaisin kasvamaan.
Illalla menen Manun kanssa toisaalle kokeilemaan kalkkunoiden houkuttelua. Nousen laaksosta rinteeseen noin 150 metriä Manun yläpuolelle ja teen sinne suojaisan passipaikan. Kuluu 1,5 tuntia ja mitään ei kuulu. Kylmyys on hiipinyt jäseniin ja lähden passista Manun suuntaan. Hän kertoo kuulleensa ääntä, joka muistuttaa siltä kuin karhua olisi ammuttu. Lähdemme hiljaa etenemään kohti Joren passipaikkaa, josta Manu luulee äänen tulleen. Jore tuleekin pois passista, mutta ei ole ampunut mitään. Teemu on jälleen kurittanut oravien sukukuntaa.
Torstai 27.10.
Yöllä on ollut jälleen pakkasta. Metsästyspäivät alkavat olla vähissä ja saalistilastot eivät ole kovin vakuuttavat. Manu ja Teemu lähtevät kuitenkin yrittämään kalkkunoita. Jore ja minä jäämme vielä köllimään pariksi tunniksi. Poikien saavuttua takaisin lähdemme tekemään yhteisjahdin. Olemme suunnitelleet passipaikat eiliseltä rinteeltä ja Teemu sanoo lähtevänsä ajomieheksi. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta saalista ei saada. Manu kuitenkin pääsee näkemään pari peuraa ja kiroaa jälleen Dartoninsa kohtaloa. Pitkällä jousella ei uskalla yrittää vaikeassa paikassa.
Toiseen ajoon lähden Joren kanssa ajomieheksi. Odottelemme puolisen tuntia, että Manu ja Teemu ehtivät kiertää tietä pitkin passeihin. Ajosuuntamme on nyt leirin ohitse. Alkumatka on suhteellisen kevytkulkuista maastoa. ”Hilli” rupeaa kuitenkin nousemaan pikkuhiljaa. Jore kulkee vasemmalla ja harjoittelee kalkkunan koklotusta pitäen samalla minut tietoisena hänen sijainnistaan. Nousu mäen laelle on tosi rankka ja jälleen kiroan sohvalla vietettyjä vuosia. Ajo ei tuota tulosta. Eläimistä ei ole havaintoja. Palaamme leiriin, jossa Manu loihtii pöperöt. Tasan jaetut muutamat nakinpalat tuntuvat melkein ruualta.
Hetken levättyämme lähdemme vielä viimeiseen iltapassiin. Manu ja Jore lähtevät leiristä eteenpäin. Teemu on aiemmin katsellut itselleen sopivan maapassipaikan. Itse hilpaisen alas laaksoon. Korppikotkalauma lehahtaa liikkeelle vasemmalta puoleltani. Käväisen katselemassa lähempää niiden touhuja, mutta otukset eivät päästä kovinkaan lähelle. Kyllästyn honkoiluun ja lähden paluumatkalle leiriin. Matkalla käyn jututtamassa uusia naapureita, jotka ovat saapuneet aiemmin päivällä meidän ensimmäiseen leiripaikkaamme. Isäntä pitää isoja tulia nuotiossa ja kertoilee omista jahdeistaan nuoruusvuosiltaan.
Teemu saapuu salaperäisen oloisena tietä. Eihän Teemun nyt vielä luulisi tulevan pois passista. Vielähän olisi valoisaa jäljellä noin tunnin verran. Teemu vihjaa minulle jotain maksanpaistosta. Hyvä! Teemu on saanut saalista ja ottanut maksan talteen. Hyvästelen nopeasti naapurin ja hilpaisen Teemun perään kohti leiriä. Tulilla hän kertoo saaneensa pikkupukin nurin ja ottaneensa maksankin talteen, koska olin aiemmin vasan kohdalla huomauttanut siitä. Nyt ei muuta kuin tulet ja maksaa pannulle.
Manu ja Jore saapuvat myös tulille ja riemuitsevat Teemun saaliista. Otamme auton allemme ja käymme tsekkaamassa eläimen tarkastuspisteellä. Ostamme myös juotavaa, sillä nyt olisi viimeinen ilta leirissä ennen paluumatkaa. Nyt ei enää säästellä polttopuita ja aina vain isompaa nuotiota rakennellaan yön pimeydessä. Lisää filettä laitetaan pannulle paistumaan ja syödään itsemme kylläisiksi.
Perjantai 28.10.
Jore ampuu ylös virkeänä ja kertoo lähtevänsä vielä aamupassiin. Me muut otamme rauhallisemman startin aamuun ja syömme rauhassa aamupalaa. Ruuan jälkeen lähdemme etsimään Teemun eilen peuran läpi ampumaa nuolta. Menemme paikalle, josta Teemu oli ampunut eilisen peuransa. Nuoli löytyykin liaaniin osuneena noin puolen metrin korkeudelta kymmenien metrien päästä. Teemu oli joutunut ampumaan alarinteestä jyrkästi ylärinteessä vinottain olleeseen peuraan. Paha oli ollut paikka ampua, mutta Teemun tilannetaidoilla se ei ollut näköjään ongelma.
Leirissä laukkujen pakkaaminen on hieman vaikeaa. Matkan varrella hankitut tavarat eivät tahdo sopia kasseihinsa. Päätämmekin ajaa jonkin urheilutarvikeliikkeen kautta ja hankkia minulle ja Teemulle lätkäkassit. Kotinatiivi on myös saapunut haaskalle ja pakkaa autoonsa lahjoittamiamme tavaroita. Kuljetettavaa on sen verran paljon, että hänen pitää käydä tyhjentämässä välillä autonsa lava. Viimeisenä nostamme hänen lavallensa peuranruhon, josta kerkesimme syömään sisäfileet ja toisen ulkofileen. Mies myhäilee tyytyväisenä. Vielä kädenpuristukset ja Adios! Malcom Yost Cole. Nähdään ensi vuonna.
Paluumatkalla poikkeamme syömään sivistyneesti ( haarukalla ja veitsellä ) yhdessä ravintolassa. Ruokalajeja on paljon, mutta kaikki maistuvat liki samalta. Jokainen kalan- tai lihanpala on friteerattu. Viereisessä pöydässä oleva mies röyhtäisee äänekkäästi ja pahoittelee tapahtunutta. Kerron hänelle, ettei tuollainen häiritse meitä tässä tilanteessa. Olemmehan juuri asuneet liki kaksi viikkoa Appalakkien vuorilla. Joudumme kuitenkin pitämään kiirettä ruokailumme kanssa, sillä Manun ummessa oleva suolisto alkaa uhkaavasti yskiä ja hänen on vaikeata pidätellä hajuja sisällään.
Jatkamme matkaa kohti Hampuria. Saavumme uskonnollisuudestaan tunnettuun Pennsylvaniaan ehtoolla ja löydämme lopulta baarin, josta myydään olutta myös ulos. Sisällä baarissa on sen näköistä seurakuntaa, jonka kanssa ei haluta juuri olla tekemisissä. On hakaristilippua ja SS-tunnuksia. Mokomatkin vatipäät.
Löydämme edullisen ”duodaduoda”-motellin ja Manu saa jälleen uskoteltua, että olemme tosi köyhiä ja ettei meillä ole varaa kuin yhteen huoneeseen. Ensimmäinen lämmin suihku kahteen viikkoon kelpaa yllättäen kaikille eikä posliinilla pyllistäminenkään tunnu vastenmieliseltä, vaikka kassit uivat näissä jenkkimalleissa.
Lauantai 29.10.
Bensiksellä syödyn aamiaisen jälkeen jatkamme matkaa Capellaksen ostosparatiisiin. ”Muutamat” huolella valitut ostokset pakataan kyytiin ja menoksi. Matkalla löydämme myös urheiluliikkeen, josta ostamme Teemun kanssa isot lätkäkassit.
Pakkaamme tavarat lopulliseen tilaansa terminaalissa ja käymme tsekkaamassa itsemme sisään. Turvatarkastukset vaikuttavat tarkoilta, mutta tehokkailta; jonoja ei juuri pääse syntymään.
Saavumme Helsinkiin. Onkohan kaikki matkatavarat tulleet perille? Matkatavaramme alkavat ilmestyä vähitellen. Suurin osa tavaroistamme on saapunut Suomeen. Ainoaksi puutteeksi huomaamme Jorelta puuttuvan standin. Jore käy tekemässä ilmoituksen asiasta ja sivuutamme tullin luonnollisesti vihreätä linjaa pitkin.
Kentältä ajamme Merryyn. Manu on tuonut tuliaisia Capelaksesta Jormalle. Jormalla puolestaan on hyviä uutisia Manulle. Hänellä on uudet lavat Manun rakkaaseen Dartoniin.
© 2006, Rami Mikkonen
