Talvi teki jo tuloaan ja reilu lumikerros peitti maan, kun valkohäntäpeuran metsästys Etelä-Wisconsinissa alkoi osoittaa yhteistyöhaluttomuuden merkkejä. Syyskuun lopulta alkanut ahkera metsästys oli tuottanut kaksi valkohäntäpeuraa, mutta vielä oli pakastimessa tilaa ja seinäkin oli vielä sarvista tyhjä. Asekauden alettua oli paine yleisillä metsästystysmailla kasvanut kuitenkin kohtuuttoman kovaksi ja jousijahti alkoi näyttää loppuun pelatulta.
Joulukuussa muistui mieleen erään tuttavamme mainostama paikka Pohjois-Wisconsinissa. Innokas pitkäjousimies Todd Szmania oli käynyt vuosittain Big Bear Guide Servicen vieraana Iron Riverillä. Säännökset Pohjois-Wisconsinissa olivat hiukan erilaiset kuin Etelä-Wisconsinissa. Asekausi oli lyhyempi, vain noin kymmenen päivää, jonka jälkeen kausi jatkui jousella aina tammikuun alkuun asti. Vain puhelinsoitto metsästystä pyörittävälle Keith Hollylle ja asia oli sillä selvä.
Iron River
Noin seitsemän tunnin ajon jälkeen olimme perillä Iron Riverin kylässä. Ei kun motelliin ja unta palloon. Aamulla kello herätti viideltä. Mittari näytti -13ºC astetta, vaatekerroksia roimasti päälle ja ”warmereita” kenkiin ja käsiin. Noin kuuden maissa olimme Outfitterimme, Big Bear Guide Serviceä jo kolmannessa polvessa pyörittävän Keithin majalla. Aamukahvit juotuamme suuntasimme passiin.
Ensimmäisenä aamuna suuntanamme oli Oulu. Todellakin kyltissä luki Oulu ja alapuolella komeili Suomen lippu. Alue oli vanhojen suomalaissiirtolaisten asuttamaa.. Suomen lippui liehui usemmankin talon pihalla ja tien nimistä suurin osa oli suomalaisia sukunimiä. Mikäs täällä kotoisissa maisemissa on metsästellessä, tuumailimme.
Ensimmäiseksi vietiin vaimo, Niina, passiin. Metsästys tapahtui ruokintapaikalta väijymällä. Niina kiipesi ison kuusen kyljessä olevaan tuplapaikkaiseen standiin, josta kelpasi sihtailla. Itse pääsin tiheään kuusikkoon puiselle lavalle, jossa oli tilaa tähtäillä recurvella. Ruokintapaikka oli vain kymmenen metrin päässä, joten helppoa ei jousen virittäminen tulisi olemaan.
Ensimmäisen aamun passitukset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Kumpikaan ei nähnyt vilaustakaan peuroista. Iltapäiväpassiin suuntasimme noin kello 14.30 ja kiipesimme samoihin väijyihin kuin aamullakin.
Noin 20 minuuttia odoteltuani kuulin peuran lähtevän juoksuun reilulta haulikkohollilta. Metsä oli kuitenkin niin tiheää että toivoa näkemisestä ei ollut. Ääni kuului tuulen alapuolelta, joten kuvio oli selvä. Peura oli selvästi haistanut minut. Loppuilta menikin sitten huonoa tuulta manaillessa. Mitään ei ilmestynyt paikalle tälläkään kertaa.
Ensimmäinen
Lähdin passista mennäkseni Niinaa vastaan, joka oli tulossa hakemaan minut autolla. Pääsin tien laitaan odottelemaan, mutta Niinaa ei vain kuulunut. Puolisen tuntia pimeässä odoteltuani näin viimein auton valot. Jotain oli täytynyt sattua kun kesti näin kauan. Vihdoin auto on kohdallani ja Niina astuu ulos autosta, hymy vähintäänkin korviin asti ”- Mä ammuin peuran!!!”.
Niina oli kerennyt olla passissaan noin tunnin verran, kun oli alkanut tapahtua. Ensin oli paikalle tullut kaksi vasaa ja pian sen jälkeen kaksi aikuista. Aikuiset olivat pitäneet vahtia ja pian oli peuroja kokonainen lauma Niinan edessä, yhteensä kahdeksan.
Lyhyen tuumailun jälkeen oli Niina valinnut uhrikseen yhden hieman muista etäämmällä olevan samanvuotisen vasan. Ainuttakaan sarvipäätä ei joukossa ollut näkynyt.
Takaviistosta ammuttu Thunderhead lävisti peuran kokonaan ja hävisi lumihankeen peuran takana. Kaikki 42 paunaa Browningin Micro Adrenalinesta oli ollut enemmän kuin riittävästi! Peura oli lähtenyt juoksuun ja löytyi hengettömänä vain kivenheiton päästä autolta.
”Spike buck”
Seuraavana aamuna päätimme mennä molemmat samaan standiin. Aamu oli kuitenkin hiljainen. Vain yksi iso naaraspeura juoksi metsän poikki tulematta kuitenkaan edes lähelle passiamme. Paluumatkalla päätin käydä tarkistamassa edellisen päivän passipaikkani.
Hiiviskelin hiljalleen syötille. Yöllä satanut puuterilumi teki hiipimisestä äänetöntä ja kuinka ollakkaan nelipiikkinen pukki oli ruokailemassa maissiläjällä. Matkaa ei ollut kuin 25 metriä, mutta tiheä kuusikko ei antanut mitään mahdollisuuksia ampumiseen. Yritin löytää epätoivoisesti jostain ampuma-aukkoa, mutta pian pukki nosti päänsä pystyyn ja sitten näkyikin vain vilahdus ja peura oli poissa.
Majalla harmittelin Keithille huonoa tuuriani ja pyysin josko voisin kokeilla jotain uutta passipaikkaa.
Joen töyrällä
Iltapäivällä kiipesin sitten uudelle standille. Passipuu oli mielenkiintoisessa paikassa joen toyrällä noin neljän metrin korkeudessa. Puu kallisti lievästi joen suuntaan toyrän yli. Matkaa alas oli kummenkunta metriä ja paikka oli epäilemättä hienoin passipaikka missä oli tähän mennessä tullut oltua.
Edessäni kulki mönkijäpolku, joka teki L-muotoisen kurvin edessäni. Ruokintapaikka oli tässä kurvissa ja siihen matkaa tuskin kymmentä metriä. Puolisen tuntia odoteltuani noin sadan metrin päässä edessäni taimikossa vilahti ruskeaa. Nostin jousen ampuma-asentoon niin että jousen alalavan kärki lepäsi kengän päällä ja aloin jännittyneenä odotuksen. Pian ruskeat hahmot vilahtelivat lähempänä. Peurat olivat tulossa!
Eläimet lähestyivät ruokintapaikkaa äärimmäisen varovasti kaikki aistit valppaana. Tällä kertaa tuuli kävi kuitenkin peuroista minuun päin, joten olin siltä osin turvassa. Varttitunnin odottelun jälkeen eläimet olivat haulikkohollilla. Kyseessä oli kaksi nyt jo isoksi kasvanutta vasaa emänsä kanssa. Toisen varttitunnin odoteltuani kuin patsas peurat uskaltautuivat vihdoin syomään maissiläjälle. Peurat olivat nyt kymmenen metrin päässä suoraan edessäni kaikkien päät minua kohti. Pian tajuan tilanteen vaikeuden, kun emä tarkkailee suuntaani yhtenään. Ei toivoakaan jousen virittämisestä. Kylmä hiipi pikkuhiljaa jäseniin ja tunsin kuinka laukaisusormet olivat jo lähes tunnottomat. Tilanne oli kestänyt jo ikuisuudelta tuntuvan ajan ja ajatus luovuttamisesta kävi väkisinkin mielessä. Peurat olivat nyt kuitenki selvästi rauhallisempia ja pyörivät maissiläjän ympärillä aina välillä suuntaansa muuttaen. Vihdoin reilun puoli tuntia odoteltuani emä ja toinen vasoista kääntyy katsomaan tulosuuntaansa. Toinen vasa jatkoi syömistä kylki sopivasti minuun päin. Vihdoinkin tuli kauan odottamani tilaisuus!
Sen enempiä ajattelematta vedin recurven vireeseen ja annoin nuolen lentää. Kuului pamaus ja peura kellahti kyljelleen. Mitä ihmettä!?
Näen nuolen torröttövän tiukasti peuran selässä ja samassa tajuan ampuneeni yli suoraan säkään. Nopeasti kapuan puusta alas ja ammun vielä varmistuslaukauksen.
Saalis on onneksi tallella, mutta huono laukaus ei juuri mieltä lämmitä. Katson kelloa ja totean valoisaa aikaa olevan vielä tunti jäljellä. Päätän kuitenkin lopettaa jahdin siihen siltä illalta. Majalla tapaan Keithin ja selitän tilanteen Keith onnittelee peurasta ja toteaa huonoa laukaustani manatessani, että sellaista on metsästys.
Jatkoa seuraa…
Seuraavana aamuna Niina päättää jäädä lihanleikkuuhommiin. Itse saan “erikoisluvan” päästä metsästysmajan taakse olevaan rantametsään. Paikka oli sillä tavalla erikoinen, että Keith ei yleensä antanut vieraiden metsästää tuolla paikalla ja sääntönä olikin, että pikkupukit jätetään kasvamaan. Alue oli täysin temmelletty peurojen toimesta ja odottavaisin mielin kiipesin passiin korkeaan kuusessa sijaitsevaan treestandiin. Aamu kuluu pakkasen nipistellessä varpaita. Elohopea oli pudonnut tänä aamuna lähelle kahtakymmentä pakkasastetta. Peuroja ei kuitenkaan kuulu. Sen sijaan paikalla riitti muuta elämää, oravia, pikkulintuja, palokärkiä ja ”amerikanpyykin” eli sharp-tailed grouse vilahti kuusen alla. Tarpeeksi paleltuani kävelin takaisin metsästyskämpälle.
Iltapäivällä pääsen taas uuteen paikkaan. Tällä kertaa virittelen oman standini puuhun. Nyt matkassani oli taljajousi ja laitoinkin standin reilun parinkymmenen metrin päähän ruokintapaikasta. Tunnin odoteltuani vilahtaa metsän rannassa ruskeaa. Pian yksinäinen peura kuikistelee puiden takaa. Sarvet puuttuvat tälläkin kertaa. Mietin mielessäni ampuako vai ei? Lupia on kuitenkin vielä naaraalle ja sarvipäälle joten päätän ampua. Odottelen peuran saapuvan maissikasalle. Peuran rauhoittuessa ja kääntäessään päätä poispäin laukaisen jousen. Nuoli kiitää ilmassa ja rusahtaa peurasta läpi. Peura ei ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Hitaasti lönkötellen se poistuu menosuuntaansa. Huojentuneena totesin osuman olevan tällä kertaa siellä missä pitikin. Tunnin odottelun jälkeen hämärän jo saapuessa ilmestyy toinenkin peura paikalle. Sarvet puuttuvat tältäkin ja tyydyn katselemaan sen toimia kaikessa rauhassa. Pian tulee pimeä ja pelottelen peuran matkoihinsa. Myöhemmin illalla palaamme hakemaan saalistani. Yöllinen jäljitys taskulamppujen valossa tuntuu pitkältä, mutta pian peura löytyy kuolleena kuusikosta.
Niinan passissa oli ollut myös sinä iltana toimintaa. Niinalla oli ollut sama piikkipukki edessä kuin minullakin edellispäivänä. Jousta jännittäessä olivat kuitenkin sulat koskeneet kaapeleihin ja tämä ääni oli riittänyt säikäyttämään pikkupukin matkoihinsa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Seuraavana päivänä kolmen päivän metsästys oli ohi. Oli aika palata arkirutiineihin ja lopettaa peurajahti sille vuodelle. Sarvet jäivät saamatta, mutta muuten reissu oli onnistunut. Niina ampui ensimmäisen saaliinsa jousella ja omakin jousimetsästäjän ura karttui taas uusilla kokemuksilla.
© 2006, Marko Kukkamaa
