Jousimetsästyksen ”viisi suurta” ovat opaskirjojensa ja lehtijuttujensa avulla antaneet malleja jousimiesten ja – naisten enemmistölle. Eräät suuntaamistavat ovat tulleet myös mutkan kautta (meren takaa) Suomeen.
J. MAURICE THOMPSON
Maurice haavoittui 20-vuotiaana Pohjois-Amerikan sisällissodassa vuonna 1864. Kun hän etelävaltiolaisena palasi hävitystä sodasta, hän löysi poltetun kotitalon rauniot. Pohjoisvaltiolaiset takavarikoivat ruutiaseet myös kaikilta metsästäjiltä. Maurice pääsi kuitenkin veljensä kanssa uuden elämän alulle kunnostamalla jouset ja nuolet, joilla he olivat opetelleet ampumaan jo poikavuosina. He ampuivat sorsia, hanhia ja suurtakin riistaa Georgian ja Floridan osavaltioissa.
Maurice julkaisi vuonna 1877 seikkailuistaan kirjan ”The Wichery of Archery”, josta tuli alan klassikko. Sisällissodan jälkeinen elintarvikepula edellytti, että lihaa piti saada pataan. Tämä onnistui parhaiten niin, että Maurice ampui jokseenkin umpimähkään nuolia vesilintuparviin, jotka Floridan ruovikkorannoilla olivat tiheitä. Osa lintutihentymistä oli muuttoparvia. Huteja tuli enemmän kuin osumia. Metsästyspäivän lopulla saaliina oli kuitenkin puolisen tusinaa sorsaa tai enemmän.
Mauricen jousi oli englantilaistyyppinen pitkäjousi, jonka jänteen hän veti perinnäiseen brittitapaan korvan korkeudelle (”to the ear”). Kyseessä oli ”high draw”, joka korkeuden puolesta ei juuri poikkea ”poskelle vetämisestä”. Ankkuroinnista Maurice ei kirjassaan mainitse mitään. Hän päinvastoin kuvaa että vedon viimeisessä vaiheessa käsivarsilihakset ponnistavat äärimmilleen, aivan kuin vetokäden sormet lopultakin olisivat lähinnä ilmassa, eikä käsi lepäisi ankkuroituna leukaluuta tai poskiluuta vasten.
Maurice mainitsee että jousen parhaat puolet ilmenevät silloin, kun nuolen kärjen saattoi suunnatessa panna täsmälleen maalin kohdalle, eli ampumamatkan oli ”point blank range”. Hän myös kehotti arvioimaan ampumamatkan yardeissa, ja suuntaamaan sen jälkeen. Näin ei tehdä jos ammutaan varsinaisella täysvaistotyylillä. Näin tehdään, kun tähdätään nuolen kärjellä, gapping-menetelmällä. (Menetelmässä tunnetaan ”oikea väli” (gap) nuolen kärjen ja osumapisteen välillä, kun ampumaetäisyys arvataan tai tiedetään. Maalin ja kärjen välinen ”gap’” antaa tekniikalle ”gap-shooting” nimen. toim. huom.)
SAXTON POPE
Popen vuonna 1923 julkaisemalla kirjalla, ”Hunting with bow and arrow ”, on ollut vuosikymmenien ajan suuri merkitys modernin jousimetsästyksen kehittymiselle. Ei vain USA:ssa, nykyaikaisen jousimetsästyksen emämaassa, vaan esimerkiksi Saksassa, jossa kirjasta otettiin saksankielinen painos 1985. Pope kokeili yhdessä Art Youngin kanssa monenlaisia jousia ja tutki myös monenlaisia suuntaamismenetelmiä. Pope neuvoo metsällä käyttämään sitä suuntaamismenetelmää, joka hänelle perusteellisissa kokeiluissa selvisi parhaaksi. Jouseen kiinnitettäviä tähtäimiä hän ei kokeillut. Kysymys on ”bare bow” – ammunnasta.
Metsästysammunta eroaa Popen mukaan radalla tapahtuvasta tauluammunnasta siinä, että metsästysammunnassa ei käytetä sellaista tähtäyspistettä, johon nuolen kärki ja katse ensi sijassa (primäärisesti) kohdistettaisiin. Katse kohdistetaan maaliin, siis saaliseläimeen. Nuolen kärki asettuu sekundäärinäön perusteella saaliin ala- tai yläpuolelle sen mukaan, miten suuri on ampumisetäisyys. Nuoli on tarkoitettu osumaan juuri siihen, mihin katse voimakkaasti keskittyy. Vetokäsi tavoittaa jännitettäessä aina täsmälleen saman kohdan leualla, ja nuoli on suoraan silmän alla. Radalla tapahtuvassa tauluammunnassa sen sijaan käytetään taulun keskustan (kympin) ylä- tai alapuolella sijaitsevaa tähtäyspistettä johon katse kohdistetaan, ja johon myös nuolen kärki asetetaan. Nuoli ei ole tarkoitettu osumaan sinne minne silmä keskittyy, vaan lentämään hiukan eri rataa.
HOWARD HILL
Howard Hill oli jousimetsästyksen ammattilainen joka esiintyi sellaisissa filmeissä kuin ”Robin Hood”. Hän selostaa suuntaamismenetelmäänsä kirjassa ”Hunting the Hard Way”. Hänen aikanaan (1950–1970-luvuilla) tähtäimet jo tunnettiin, mutta kokeiltuaan sekä tähtäimiä että täysvaistoa, hän päätyi ampumaan ilman tähtäintä, tyylillä joka ei juuri poikennut Popen tyylistä. On helppo ymmärtää miksi tähtäintyyli ei Hillille sopinut. Hän esimerkiksi ratsasti hevosella puhvelin vierelle ja ampui vauhdissa kookkaan naudan, kameramies koko ajan lähettyvillä. Hän väitti, että hänen valitsemansa suuntaamistapa (nuolenkärkitähtäys niin sanotulla gapping-tyylillä) sopi hänelle kaikkiin metsästystilanteisiin. Hillin jousi oli pitkäjousi. Hän ankkuroi tietyn poskihampaan taakse, loveen, sillä eräs hammas oli Howardilta vedetty pois leuasta.
FRED BEAR
Tämä jousimies (1902–1988), joka ampui esimerkiksi norsun Afrikassa, selostaa kirjassaan ”The Archer’s Bible”, että hän ei vastusta tähtäimiä, mutta ei niitä itse käytä, koska alkoi jousimetsästyksen ennen kuin tähtäimiä alettiin käyttää. Fred oli vaistoampuja pitkäjousella tai vastakäyräjousella. Hän kohdisti katseensa voimakkaasti maaliin (saaliiseen) niin, että nuolen varsi häämötti vain epätarkkana.
Tämänkin perusteella, ja kokemuksen tuomalla tuntumalla, nuoli lähti oikealle radalle. Hän suuntasi nuolen jo vedon aikana, siinä vaiheessa kun työnsi jousikädellä ja veti jännekädellä. Hän veti jänteen ”poskelle”, tiettyyn ankkuripaikkaan, mutta ankkurointi oli aivan lyhyt, tai nuoli lähti samalla hetkellä kun vetokäsi tavoitti ankkuripaikan.
CHUCK ADAMS
Tämä vuonna 1950 syntynyt jousimetsästäjä on julkaissut ennätysmäärän jousimetsästysjuttuja englanninkieliseen maailmaan leviävissä erälehdissä. Hän on julkaissut myös opaskirjoja. Hän ampuu tarkasti ja metsästää taitavasti. Menetelmänä on useimmiten hiivintämetsästys (stalking). Hän etsii ensin kiikarilla silmäilemällä saaliseläimen, joka voi olla etäälläkin, ja aloittaa hiipimisen. Ampumamatkat ovat tällaisessa metsästyksessä suhteellisen pitkiä. Niinpä hän ei käytä täysvaistoa vaan suuntaa nykyaikaisella metsästystähtäimellä. Chuck kertoo nuorempana kokeilleensa metsästämistä ilman tähtäintä, mutta kun tulos ei ollut hurrattava, joten hän siirtyi tähtäinsuuntaamiseen taljajousella. Tulos parani.
Chuck Adamsin arvion mukaan nuolen kärjen avulla suuntaaminen (gapping) on vain tähtäämisen yksinkertaisin muoto. ”On helpompi tähdätä kunnon metsästystähtäimellä”, hän kirjoittaa. Vetokäden ankkuroiminen tukevasti leukaan kuuluu Chuckilla asiaan.
© 2009, Jouko Piirola (teksti ja piirros), Juha Kylmä (C.Adamsin kuva)
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 2/2009.
