Yritän pukea sanoiksi rusakon metsästyksen eri toimintatapoja. Ensimmäisessä osassa perehdyn jäljitystapoihin, joita olen itse käyttänyt ja toimivaksi havainnut. Toisessa osassa jatkan rusakon metsästystä koiraa apuna käyttäen. Kolmannessa osassa otetaan rusakko saaliiksi kyttäämällä.
Nämä asiat kerron parinkymmenen vuoden ja lukuisten kaatojen perusteella. Alueellisia muutoksia voi toki olla ja eläin käyttäytyy monesti juuri niin kuin sen ei ihmisen mielestä tulisi tehdä.
Rusakko saaliseläimenä
Rusakko (lepus aeropaeus) on ainakin täällä Pohjanmaan lakeuksilla todella yleinen ja myös hieman väheksytty riistalaji. Itse en ole vielä(kään) kyllästynyt rusakoiden jäljitykseen. Metsästyksessä yleensäkin tarkka lajin elintapojen ja elinalueiden tuntemus on hyvänä etuna saaliin ja nuolen törmäyksessä.
Rusakon metsästysaika on 1.9.–28.2. Rusakko pitää peltoaukeista ja etenkin peloilla olevista metsäsaarekkeista. Se syö pelloilta heinää ja etenkin apilaa. Pohjanmaan lakeuksilla rusakko menestyy ja pystyy lisääntymään hyvin. Talvet ovat leutoja ja vähälumisia, joten se pystyy kaivamaan ruokansa helposti lumen alta.
Jäljittämisestä
Rusakon ruokailualueiden löytäminen on helppo ja tehokas tapa, josta aloittaa jäljitys yöjäljestä. Rusakon jälki lumelta on myös helppo tunnistaa ja harvemmin metsäjänis samoilla alueilla viihtyykään. Jäljityksen alussa on hyvä tarkastella jälkeä lähemmin, etenkin jos samalla alueella on useampia ruokailijoita. Itse valitsen käytännössä aina uusimman jäljen.
Jäljelle lähdön täytyy tapahtua sujuvasti, sillä rusakko voi maata hyvinkin lähellä ruokapaikkaansa. Monesti käy niin että innokas jäljittäjä karhaa jussin matkoihinsa ensimmäisen minuutin sisällä. Tähän voi olla monta syytä, esimerkiksi kulkuvauhti on liian nopea. Jos jousimetsästäjä luulee olevansa viisas ja pysähtelee esimerkiksi kiikaroimaan usein jäljen suunnassa olevaa metsäsaareketta, eivät rusakon hermot kestä. Normaalilla kävelyllä olen päässyt useimmin tilanteisiin.
Eräs tapa ajaa rusakko ylös on kävellä jäljen päällä. Kun kävelee muutaman metrin jäljen sivussa, on lähestyminen varmempaa ja jäljitys helpompaa. Rusakko tuskin koskaan makaa jälkensä päällä. Se tekee kaikkensa, että jäljittäjälle tulisi harmaita hiuksia ja että jäljittäjä tekisi virheen jäljellä ollessaan.
Eräs tavallisin virhe on pysähtyminen ensimmäisessä paluuperässä. Toinen virhe on mennä jälkeä jälki jäljestä. Avaralla jäljen seuraamisella pysyy kulku vakaana, ei niin helposti hukkaa jälkeä, eikä käännä selkäänsä sen toisenkaan paluuperän kohdalla. Vanha sanonta, jonka mukaan jänis makaa kolmannen paluuperän jälkeen, pitää monesti paikkansa.
Jälki hukassa?
Jos kuitenkin käy niin, että jälki katoaa tiheässä maastossa, voit unohtaa koko jäljen ja lähteä kiertämään saalista rinkiin. Jos jälki jatkuu ringistä ulos, voit tehdä toisen ringin. Tässä vaiheessa rusakko on usein jo ringin sisällä.
Supista kehän mitasta tässä vaiheessa muutamia askelia ja pienennä rinkiä. Tähän vaiheeseen pääsee usein huomaamattomasti.
Ampumatilanne
Ringin supistamisen aikana riistalaukaukseen pääsy vaatiikin jo sitten harjoittelua. Monesti kokenutkin metsästäjä, nähdessään jäniksen makuupaikassaan, pysähtyy hölmistyneenä ja alkaa räpeltää nuolta hyllylle tai etsimään laukaisulaitteelle luuppinarua. Tätä rusakko ei jää odottelemaan, vaan vaihtaa hetkellisesti maisemaa.
Vaikka jänis on jo löydetty, jatkan itse liikettä ja viritän jousen matkalla ja otan jo suuntaa nuolelle liikkeessä. Näin pääsee monesti myös parempaan ampumakulmaan. Laukaisuhetkellä liike hiljenee ja keppi matkalle. Tähtäysaikaa jää ne tarvittavat sekunnit, kun linja on jo valmiina. Paras olisi ampua liikkeestä, mutta silloin tarkkuus kärsii. On toki matkasta kiinni paljonkin, missä rusakon havaitsee, voiko pysähtyä vai ei.
Ampumakunnon täytyy olla hyvä, silloin jää haavakon jäljitys lyhyeen. Itse pidän ajatuksesta, että riistalaukaus on lopetuslaukaus. Se, miten lähelle eläintä pääsee tai on tarve mennä, on monen asian summa.
Olosuhteellista rusakonmetsästyksessä
Esimerkiksi sää vaikuttaa oleellisesti. Suojakelin jälkeinen pakkanen ja krahiseva hanki ajaa saaliin jo kaukaa tiehensä. Samoin kuin vaatetus, joka pitää turhaa ääntä. Silloin, kun mittari on lähellä tasapainoa ja uutta lunta vähän vanhan päällä, olen saanut eniten tulosta.
Toiseksi parhaaksi keliksi olen havainnut kovat pakkasjaksot. Rusakko ehkä välttää turhaa energian polttoa. Myös kellonajalla on vaikutusta. Aamupäivällä jälki on tuore, mutta saalis ehkä vähän arempi kuin puoliltapäivin. Iltapäivällä, kun alkaa jo hämärtää, rusakko nousee jo istumaan makuupaikassaan. Silloin se ei niinkään kestä lähestymistä, vaan jäljittäjä löytää vain sulaneen ja kovettuneen makooksen. Voi olla vain omia oletuksiakin, mutta eniten kaatoja on tullut puolenpäivän lähellä.
Joskus ajautuu liiankin lähelle makuuta, jolloin rusakko ei yksinkertaisesti uskalla lähteä, vaan tuijottaa vain sivusilmällä, korvat selän päällä. Tässäkin tapauksessa yksi askel liikaa, tai selän kääntö, niin tilanne on ohi. Rauhallinen, eleetön jousen venytys toimii nytkin, vaikka eläin olisi aavistusampujan lyöntietäisyydellä. Usein myös puuskittainen tuuli tai kevyt sade ovat toimivia jäljityskelejä.
Vuodenajoista
Kevättalvella helmikuun aikana on jäljitys usein turhaa. Rusakkojen juoksuaika on mielestäni vuosi vuodelta aiemmin. Tähän aikaan rusakot juoksevat toinen toisensa jälkiä ja matkat ovat sitä luokkaa, ettei päivänvalo riitä jäljen päähän. Juoksuajan alussa lopetan jäljityksen, mutta muutan vain taktiikkaa rusakoiden päänmenoksi. Makuupaikat pysyvät samoilla alueilla vuodesta toiseen.
Helmikuun lopun aurinko antaa jo sen verran lämpöä, että metsäsaarekkeiden aurinkoinen puoli on rusakoiden suosiossa. Kiikaroimallakin voi löytää lämmittelijän ja silloin on hieno aloittaa lähestyminen.
Jäljittäminen on todella opettavaa ja usein rusakko onnistuukin metsästäjää nöyryyttämään. Jousen kanssa tulee vastaan myös tilanteita, jolloin hiipiminen tai laukaisu epäonnistuu ja rusakko karkaa matkoilleen. Tällöin voi pitää pienen palaverin itsensä kanssa ja lähteä karkulaisen jäljelle kulkien jäljen sivussa tai koukata rusakon oletetun pysähtymispaikan taakse. Rusakko ei karkaa kovempaa tai kauemmas, kuin on pakko. Se jää hyvinkin pian kuuntelemaan tuleeko jäljellä joku.
Metsästyskärjistä
Metsästyskärkiä olen rusakkoon käyttänyt laidasta laitaan. Pluntit, sgh:t, riistakaulukset ja muut näiden tapaiset ovat varmasti hyviä kärkiä, mutta eivät sovellu rusakon kokoiselle eläimelle alkuunkaan. Omassa nuolitelineessäni kiinteät ja avautuvat leikkurit ovat sekaisin. Silloin kun jousimetsästäjä ja jousi ovat tikissä, riittää tilanteita ja saalista.
Tässä oli pientä pintaraapaisua rusakon jäljityksestä ja sen vaiheista omasta näkökannastani. Yritys palkitaan, suosittelen!
Lumikelejä odotellessa, ahkeraa ammunnan harjoittelua,
© 2009, Henri Harju
Rusakon metsästys jousivälinein -juttusarja [ 1, 2, 3 ]
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2009.
