Julkaistu

Mustakarhua hiipimällä Albertassa

Vuonna 2012 metsästin mustakarhua jousella Kanadan Albertassa ja sain onnekseni ampua kaksi pientä karhua ruokintapaikalta. Metsästys on kieltämättä jännittävää, kun istuu puupassissa  odottamassa karhua. Varsinkin kun karhu yrittää kiivetä puuhun luoksesi – mutta se on toinen tarina. Vielä jännittävämpää olisi kuitenkin päästä hiipimään karhun luo ja kohdata se maan tasolla.

Syksyllä 2025 hirvijahtikaverini Arne kokeili jousiammuntaa kotonani. Kävi ilmi, että hän oli metsästänyt jousella monta, monta vuotta sitten asuessaan Yhdysvalloissa. Puhuimme jousimetsästyksestä, ja yhtäkkiä olimme päättäneet lähteä metsästämään mustakarhua Kanadaan.

Valitsimme ”walk and stalk” -metsästyksen: karhu etsitään ja sen luo hiivitään ampumaetäisyydelle. Albertan valitsimme, koska siinä provinssissa saa ampua sekä suden että kaksi karhua. Metsästysfoorumilta saamani vinkin perusteella löysin outfitter Brian Spitzigin, joka pyörittää Spitzig’s Outfittingia. Tarkistin hänen tietonsa muun muassa APOSin eli Alberta Professional Outfitters Societyn sivuilta. Metsästys varattiin tämän vuoden kesäkuun ensimmäiselle viikolle. Brian kehotti meitä harjoittelemaan vähintään 60 jaardin (55 metrin) etäisyydelle, koska karhua on vaikea lähestyä sitä lähemmäs.

Saavuimme Edmontoniin vuorokautta ennen metsästyksen alkua, jotta mahdollisesti myöhästynyt matkatavarat ehtisivät perille. Ilman jousta ei halua jäädä, kun metsästys alkaa. Täydensimme varusteitamme, mutta suunnitelma oli tietysti metsästää vanhalla tutulla jousella, jonka tähtäin oli ahkerassa harjoittelussa ammuttu kohdalleen.

Leiri oli klassinen telttaleiri, juuri sellainen kuin haluan. Arne ja minä jaoimme ison teltan, jossa mahtui seisomaan ja jossa oli telttasängyt ja puukamiina, ja lisäksi oli suihkuteltta, jossa oli aurinkokennolla toimiva pumppu ja kaasulämmitin. Pääsimme suihkuun lämpimällä vedellä! Leiri oli ylellinen, mutta silti sopivasti erämaata.

Alue sijaitsee boreaalisessa metsässä, jossa on matalia kumpuja – ei valitettavasti Kalliovuorilla, kuten olin toivonut. Metsä muistuttaa suomalaista, mutta kuitenkin eroaa siitä: puut ovat  suurempia ja luonnontilaisia soita on paljon. Alueen halki kulkee sorateitä, joita öljy- ja kaasuteollisuus käyttää, ja maahan kaivettujen putkilinjojen osuudet muistuttivat sähkölinjoja ilman voimajohtoa.

Sekä sorateitä että putkilinjojen käytäviä käytettiin karhujen löytämiseen. Brian ajoi autolla ja tähysti karhuja, ja jos näimme sellaisen, pysäytimme auton ja hiivimme sen luo. Minun on myönnettävä, ettei autolla ajelu ollut kovin hauskaa, vaikka se onkin tehokas tapa löytää karhuja. Auto metsästystapana sopii huonosti yhteen pohjoismaisten eettisten ohjeidemme kanssa.

Hauskempaa oli ajaa mönkijällä toisen oppaan, Bodey Scruppsin, kanssa. Pysähdyimme usein hiipiäksemme seuraavan kumpareen päälle katsomaan eteenpäin tai istuaksemme tunnin paikoillamme kumpareella karhua odottaen. Vaikka mönkijäkin on moottoriajoneuvo, se tuntui enemmän metsästykseltä.

Jo matkalla alueelle näimme karhun, ja Arne lähti hiipimään Brianin mukaan, kun minä jäin auton luo Brianin enon Donnien kanssa katselemaan pienempää naarasta, joka livahti ohi. 

Samana iltana vaihdoimme vaatteet ja lähdimme taas liikkeelle. Vähän ennen pimeän tuloa Brian ja minä huomasimme karhun ja hiivimme sitä kohti, kun kiväärillä metsästävä Donnie seurasi meitä jonkin matkan päästä. Emme hiipineet riittävän hyvin, joten karhu kuuli meidät ja alkoi karkota. Etäisyys oli vähän alle 50 metriä, kun Brian sanoi ”Ammu”, mutta en tuntenut oloani varmaksi laukauksesta liikkuvaan karhuun ja jätin ampumatta. Silloin pamahti! Donnie oli ampunut ja osunut, ja Brian suuttui enolleen, joka oli ampunut karhun, jota maksava asiakas yritti ampua … Mutta minä olin vain tyytyväinen; tuo karhu oli joka tapauksessa poissa ulottuviltani.

Sunnuntaiaamupäivänä Brianin ja minun oli määrä hiipiä tietä pitkin apilaniitylle. Kun näimme niityn puiden lomasta, huomasimme karhun, joka oli syömässä tuoreita apilanlehtiä. Jätimme tien ja hiivimme metsään niityn laidalle. Minä määräsin vauhdin, kunnes Brian yhtäkkiä kuiskasi: ”It’s a big one”. Syke nousi, mutta halusin lähemmäs. Karhu aavisti vaaran ja alkoi tähystää meidän suuntaamme, mutta ei liikkunut; se seisoi kylki meitä kohti. Seisoimme paikallamme ja mittasimme etäisyyden. ”Kuusikymmentä jaardia”, sanoi Brian ja lisäsi innoissaan: ”Ammu, ammu!”

Karhu seisoi paikallaan, tuulta ei ollut, ja olin harjoitellut juuri tätä laukausta juuri tällä etäisyydellä. Vedin jousen vireeseen. Tähtäin oli oikein säädetty, tähtäinpinni pysyi vakaasti kohteessa ja laukaisu oli puhdas. Sitten kesti ikuisuuden, ennen kuin nuoli laski hitaasti alaspäin ja osui karhuun. Nuolelta kuluu noin kolme neljäsosasekuntia kulkea tuo matka, mutta vielä tänäkin päivänä muistan sen kestäneen minuutteja, ja kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Näin, että nuoli osui hyvin, ja karhu katosi metsään. Sydän hakkasi, kun Brian ja Donnie onnittelivat.

Odotimme puoli tuntia ennen kuin lähdimme karhun perään. Silloin niitylle tuli kojootti. Donnie halusi ampua, mutta Brian ei halunnut kiväärin laukausta, joka voisi säikyttää pois makuulle haavoittuneena menneen karhun. ”Ammu sinä”, hän sanoi minulle. Mittasin etäisyydeksi 70 metriä ja, liian itsevarmana edellisen laukauksen jälkeen, vihelsin saadakseni kojootin pysähtymään ja laukaisin nuolen. Osuma – mutta hieman liian korkealle. Kojootti katosi. Kojoottia emme koskaan löytäneet. Suhtautuminen jäljitykseen ei ole sama kuin Pohjoismaissa, etenkään kojootin kohdalla.

Emme löytäneet karhuun osunutta nuoltani, mutta osumapaikalla oli verta ja jälkeä oli suhteellisen helppo seurata. Karhu oli kulkenut noin 75 metriä ennen kuin se oli käynyt makuulle ja kuollut. Nyt näimme, ettei se ollut vain iso karhu – se oli erittäin iso karhu. 

Seuraavana päivänä Arne sai tilaisuutensa ja onnistui ampumaan karhun. Valitettavasti ensimmäinen laukaus osui hieman huonosti, joten karhu pakeni puuhun, ja Arne joutui ampumaan tappavan nuolen ylöspäin puussa olevaan karhuun. Se putosi velttona maahan. Kun jokainen leirissä oli ampunut oman karhunsa, juhlimme grillatulla lihalla ja oluella. 

Halusin mielelläni toisen karhun, mieluiten jonkin muun värisen kuin mustan, mutta eniten panostin siihen, että saisin ampua kojootin tai suden jousella. Hyvän tilaisuuden sain istuessani kumpareella Bodeyn kanssa, kun kaksi kojoottia tuli meitä kohti. Vedin jousen vireeseen, kun ensimmäinen oli puun takana, mutta juuri samalla hetkellä kun laukaisin, kojootti huomasi minut, pyörähti ympäri, ja nuoleni lensi muutaman sentin päästä eläimen takapuolen ohi. Näimme monia mustakarhuja ja myös harmaakarhun, jota emme saaneet ampua, mutta muita karhuja ei tullut.

Metsästyksen hinta oli 4 725 Yhdysvaltain dollaria eli noin 4 200 euroa, ja siihen sisältyivät luvat, majoitus, ruoka, kuljetukset ja oppaat. Ruoan kanssa tarjottu olut ei oikeastaan kuulunut hintaan, mutta sen he tarjosivat silti. Matka Kanadaan, ylimääräiset hotelliyöt ja ruoka ennen metsästystä tulevat päälle, joten kokonaisuus tulee melko kalliiksi. Mutta 70-vuotislahjaksi itselleni se oli sen arvoinen.

Karhuni osoittautui todelliseksi jättiläiseksi – toiseksi suurimmaksi, mikä on ammuttu Brianin opastamana, ja suurimmaksi jousella ammutuksi. Taljan koko oli 7,1 jalkaa neliöitynä ja kallo mitattuna 19,5 tuumaa. Se riittää merkintään Pope and Young Clubin ennätyskirjassa. Joskus on onnekas ja sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nyt odotan jo seuraavaa seikkailua jousen kanssa.

Teksti ja kuvat: Ulf Backman, suomennos: Pentti Karjalainen. 
Ruotsalainen jousimetsästäjä Ulf ja Pentti metsästävät Suomessa usein yhdessä valkohäntäpeuraa.