Kullanruskeaa karvaa vilahtele kahdentoista metrin päässä joen rannassa. Tasainen narskutus kertoo majavan ruokailevan autuaan tietämättömänä hiipien lähestyvästä metsästäjästä. Vielä muutama metri ja olen riittävän lähellä. Yllättäen majavanmetsästyksestä kadoksissa ollut huuma värinöineen valtaa ruumiini. Hetken tuntuu, ettei näillä käsillä jousi virity. Suupielet korvissa myhäilen, miten jousi ja nuoli tekevät arkisesta majavan taposta jälleen pyyntiä. Viisitoista vuotta sitten syntynyt haave jousisaaliista on lähellä täyttymystään…
Elokuun 2004 loppupuoli oli käännekohta haaveen toteutumisen kannalta. Vastavalittu naapuririistanhoitopiirin kollega vieraili ‘virka-Dartoninsa’ kanssa. Pääsin ensimmäisen kerran kunnolla kokeilemaan jousta ja kauristaulu sai illan aikana reilun viiden metrin matkalta kyytiä. Vaikka vetopituus oli persjalkaiselle pitkä, jokunen osumakin tuli. Kipinä roihahti ja mies sairastui vakavasti jousikuumeeseen. Tautiin löytyi onneksi lääke ja parin viikon päästä huomasin ajelevani kohti Helsinkiä Karjalaisen Jorman pakeille. Palatessa takakontissa oli ikioma ‘Vapori’ varusteineen. Kotiin oli kiire. Seuraavat päivät kuluivat tiiviisti välineisiin tutustuessa ja ampumista opetellessa. Jonkinlaista tuntumaa alkoi pikkuhiljaa syntyä, mutta heti oli selvää, että sinuiksi ei jousen kanssa päivässä tai parissa tule.
Harjoitteluun tuli tauko, kun metsän kuningas Tapio järjesti poikansa melkoiseen testiin. Hyökkäävä karhu ei aivan kimppuun päässyt, mutta asia paisui sellaisiin mittoihin, että oikeus toteutui vasta tuomarin sanalla. Kolme kuukautta meni tummissa aatoksissa ja harjoittelu jäi vähäiseksi. Muutamalla harjoituskerralla oli havaittavissa, että mielen täytyy olla virkeä ja ajatukset koossa, mikäli jousella aikoo osua.
Karhutapauksen saadessa lopullisen ratkaisun tammikuussa, ammunta lähti uudella innolla käyntiin. Oli mukava havaita, että niput pienenivät ja nuolihävikki kasvoi! Harjoittelun päämääräksi asetin majavatarkkuuden saavuttamisen huhtikuussa. Määritin sen kahdeksi tuumaksi. Aloin pitää kirjaa nuolimääristä, osumista ja tuntemuksista sekä tapahtumista radalla. Tammi-helmikuun aikana tuli ammuttua yhteensä vajaat 800 nuolta vaihtelevalla menestyksellä. Toki parhaat niput piti jo ikuistaa ja asettaa työkoneen taustakuvaksi. Pyrin ampumaan monipuolisesti eläinkuvioihin sekä ratatauluihin. Taidon kasvaessa siirryttiin välillä sisäradan etäisimpään nurkkaan saakka.
Maaliskuu oli kiihkeää aikaa valon lisääntyessä ja ulkoammunnan mahdollistuessa kotipihalla. Nuoli lähti kuukauden aikana taipaleelle 799 kertaa. Ampumakunto koheni, huonot nuolet vähenivät ja varmuutta alkoi pikkuhiljaa tulla. Oli aika testata varsinainen majavavarustus.
Ensimmäinen laukaus viidestätoista metristä paljasti, että naru keloineen vie tehon nuolen lennosta; läpsäys taustassa oli kuin variksen pieru helmikuussa. Väänsin jäljellä olleet resurssipaunat käyttöön, mutta oli selvää, että viisitoista metriä oli jouselle ja miehelle liian pitkä matka. Omaksi maksimietäisyydeksi muotoutui itsestään kaksitoista metriä. Siltä matkalta osumat kestivät tavoitteessa ja nuoli upposi taustaan tehokkaan tuntuisesti.
Huhtikuun alku ei Kainuun korkeudella ole parasta talttahampaan pyyntiaikaa, mutta 8.4. en enää malttanut odottaa kevään etenemistä. Purolle oli päästävä, vaikka sulaa ei kovin paljon ollutkaan. Ensikertaa jousen kanssa passiin asettuessa oli viisitoistavuotisen kivääripyynnin jäljiltä varsin alaston olo. Kiväärin kanssa olen pyrkinyt mahdollisimman pitkiin ampumamatkoihin majavan aistien kiertämiseksi. Viisikymmentä metriä on ‘massen’ hajuaistin kannalta usein tuntunut liian lyhyeltä matkalta. Nyt passissa oltiin vajaan kymmenen metrin päässä uomasta ja syöteistä! Pyörivässä tuulessa tulos oli ennalta arvattavissa – kokenut majava ei tullut kylmässä värjöttelevää pyyntimiestä riittävän läheltä tervehtimään.
Harjoittelu jatkui ampumalla pelkästään majavavarustuksella. Opin, että moni pieni mitättömältä tuntuva asia vaikutti yllättävästi osumiseen. Siima ei saa olla sykkyrällä, siiman täytyy olla kostea tai kuiva, nuolenvarsisiima pitää pysyä sopivan kireällä, siiman vaihto liukkaampaan tai ohuempaan on testattava jne. Välillä usko omiin ampumataitoihinkin alkoi hiipua, kun osumat eivät olleetkaan siellä, missä uskoi. No, niin kuin asioissa yleensäkin, yön yli nukkuminen kannattaa ja ratkaisut ongelmiin löytyivät taustapakan pikkuhiljaa silppuuntuessa. Majavavarustuksella ammuin liki 200 nuolta huhtikuun aikana.
Huhtikuun viimeinen viikko on viime vuosina pyhitetty majaville. Pikkuveli kiväärineen ja pyyntituurineen saapui kotoseudulta kaveriksi perinteiselle majavaretkelle. Keli muuttui kuin taikaiskusta ja kevään tulo nytkähti tosissaan liikkeelle. Samoin tekivät myös vedet puroissa ja joissa. Majavakeliä parhaimmillaan.
Oli huhtikuun 24. päivä…
Vähän ennen ilta viittä lähestytään varovasti, varusteet rinkassa ja repuissa painaen, ennakkoon valmisteltua passipaikkaa. Liike pysähtyy, kun velimiehen ja kaverin tarkat korvat kertovat lättähännän olevan jo liikkeellä. Lopulta omiin tinnityslurppiinkin kantautuu selvä talttahampaiden rouske. Varovainen kurkkaus alavirtaan paljastaa mojovan massen valinneen suunnittelemamme passipaikan ruokapöydäkseen. Matkaa on noin 30 metriä. Hyvä kivääriholli, mutta yhdessä tuumin toteamme pää veteen päin rouskuttavan majavan ampumisen kiväärillä liian uskaliaaksi virtaavan syvän joen rannalle. Nyt saisi jousi näyttää tehonsa.
Majavan ruokailua kuunnellen ruuvailen kelan jouseen ja solmin siiman nuoleen. Laukaisulaite ranteeseen, kengät tantereelle ja olen valmis hiipimään yltöhollille. Kaveri ja veli jäävät jännittämään ja kuvaamaan tapahtumien kulkua. Yllättävän tyynenä otan ensimmäiset askeleet sulalla rantapenkalla.
Ensimmäiset viisitoista metriä on helppo edetä. Huopasyylingit vaimentavat kulun äänettömäksi ja rannan pusikko tarjoaa sopivasti suojaa. Kurkkimalla majava erottuu oksien lomasta ja askeleet pystyy ottamaan rouskutuksen aikana. Mitä lähemmäksi pääsen, sitä huolellisemmin joudun sovittamaan askeleet ohi risujen. Pehmeä fleece ei kahise, mutta on mentävä matalana, jottei liike tartu lättähännän tihrusilmiin.
Ampumamatkalle päästyäni alkaa pyynnin huuma kihelmöidä, veri kiertää vilkkaasti ja äsken niin rauhallinen mieli kuohuu. Unelman täyttyminen on lähellä. Käsien ja jalkojen tärrätessä istahdan rauhoittumaan ja keskittymään. Nopeasti mielessä vilahtaa oman jousipyynnin lyhyt historia. Menneen syksyn tapahtumatkin viivähtävät mielessä. Usko, ettei Tapio ei hylkää omiaan ja hyvittää syksyn koettelemukset, rauhoittaa tärisevät kädet ja miellyttävä tyyneys valtaa kehon.
Kuin näkymättömän voiman ohjaamana majava jättää ruokailupaikkansa ja lähtee uimaan ylävirtaan minua kohti. Sukellus ja pintaantuminen puiden takana tulevat kuin tilattuna. Jousi vireessä hoen itselleni: ‘Ankkuroi, muista ankkurointi, tähtää vihreällä pinnillä, vihreällä pinnillä, keskity, keskity…’. Majava ui ohi ja hidastaa vauhtiaan seitsemän metrin päässä. Ajattelematta, niin kuin hyvät laukaukset ruutiaseella, nuoli lähtee ja uppoaa sulkiaan myöten kohteeseensa. Majava ikään kuin levähtää paikalleen, painuu hetkeksi pinnan alle ja kierähtää selälleen. Jo jousta ostaessa majavanuoleksi nimetyn vasaman kirkkaat sulat erottuvat majavan kyljestä. Tunteet eivät enää pysy sisällä vaan purkautuvat riemun karjahduksina Löytöjoen ikimetsiin.
Kiitokset Tanskasen Jounille ja Hokkasen Villelle sysäyksestä uuteen kiehtovaan maailmaan.
© 2005 Petri Vartiainen
