Metsästys Appalakien metsissä tuntuu melkoisen todelliselta, kun Martti, Ari ja minä kuljemme Teemun johdolla standipaikkoja etsien. Manu oli jo aiemmin lähtenyt omille teilleen katsastamaan itselleen tuttuja maisemia.
Toisena jahtiaamuna lähden Manun kanssa katsastamaan uusia kytispaikkoja ja ajatuksena on houkutella kalkkunoita matkan varrella eli tekemään juttua, josta itselläni ei ole hajua pätkän vertaa. Manu osoittaa mäen, josta voisin katsoa passipaikan itselleni. Manu itse lähtee kiertämään mäkeä ja tulee sieltä minua kohti hitaasti kalkkunoita houkutellen.
Kolmisen varttia passissa oltuani alkaa aamu auringon säteet osua minuun ja päätän vaihtaa varovasti paikkaa. Samaan aikaan kuulenkin Manun kalkkunoiden huijausyritykset. En kyllä erottaisi oikeita kalkkunoita tästä huijarista, joten päätän olla valmiina ja laitan laukaisulaitteen jänteelle. Noin kymmenen minuutin kuluttua huomaan jonkun liikahtavan kahdenkymmenen metrin päässä. Kalkkuna! Ei saamari, miten se tuossa on? Linnun kävellessä ohuen puun taakse kohotan jousen sen jatkaessa rauhallista kulkuaan avoimessa maaston kohdassa minua kohti. Yritän pysytellä suolapatsaana, kunnes lintu on kymmenessä metrissä ja huomaa minut sännäten juoksuun ja siitä lentoon.
Selostan Manulle mahtavan tilanteen ja toteamme tilanteen olleen lähellä, mutta toisaalta vielä hyvin kaukana. Siinä tilanteessa jousen virittäminen oli täysin mahdotonta. Pari tuntia kuljettuamme saavumme hienoon hardwoodmetsään, jossa on paljon peurojen jälkiä. Mielestäni paikka vaikuttaa melkein liian hyvältä ja ehdotankin Manulle, että tulisin tänne passiin. Sehän sopii hänelle ja kohta raahaankin toisaalta puusta irroittamaani standia ja askelmia uudelle paikalle.
Peura ja Markon metrit
Uusi passipaikkani on kahden polun välissä. Toiselle poluista on 30 metriä matkaa enkä edes pystyisi ampumaan sinne, toiselle on 15 metriä. Ajatukseni on olla sellaisessa paikassa, josta näkisin mistä peurat kulkevat ja sen mukaan siirtäisin lavaa parempaan paikkaan.
Kello on kolme, kun olen lavalla valmiina. Puuteroin vielä nenäni ja alan nauttia talvilomasta. Aika kuluukin mukavasti oravia seuraillen. Kolmisen tuntia on kulunut, kun päätän kokeilla oravan valppautta ja virittää jousen sen ollessa hollilla. Kuitujyvä peittää oravan kyljen ja puran virityksen onnekseni hitaasti. Peura tonkii maata 30 metrin päässä edessäni olevien havupuiden takana. Se jatkaa puuhiaan rauhassa ja minä nousen seisomaan ja taitan standin penkin ylös. Sydän alkaa nousta kurkkuun, kun tajuan sen kulkevan pakostikin ohitseni takanani oleville pelloille, joille matkaa on kolmisensataa metriä.
Peura pysyttelee puiden takana kymmenisen minuuttia ja pahempi jännitys alkaa laskea. Yhtäkkiä peura alkaa kävellä nopeaa vauhtia lähempänä olevaa polkua. Se kulkee puiden takana, kun vedän jousen vireeseen. Jyvä seuraa peuran kylkeä, kun päästän suupielestä vaimean ”bäää”-äänen. Peuran pysähtyessä jyvä muuttuu epäselväksi, näen peuran kyljen terävänä ja puristan liipasinta. Rocketin Ultimate Steel leikkurilla varustettu hiilikuitunuoli läpäisee peuran kyljen viisi senttiä lavan takaa. Peura ottaa nopean 25 metrin spurtin jääden paikalleen seisomaan. Se alkaa horjua ja kaatuu maahan. Samalla toinen peura kuuluu pakenevan näkymättömissä.
Istahdan penkille hiljaisena poikana ja katselen ensimmäistä jousella kaatamaani peuraa. Hetken päästä tulen puusta alas ja pakolliset kuvat otettuani suolistan peuran ja alan raahata sitä kohti leiriä. Aamupalasta on 13 tuntia ja peura alkaa 500 metrin jälkeen painaa mukavasti.
Jätän peuran ja painelen kohtaamispaikalle, joka on peuran ja leirin puolessa välissä. Kerron Martille ja Arille peuran olevan nurin. Siinä poikia kätellessä kerron matkaa olevan” jonkun” 400 metriä. Käveltyämme peuran luo matkaa on kuulemma 4 x 400 metriä. On siis jaardit, metrit, mailit ja Markon metrit. Muutaman päivän kuulen metreistä, mutta kyllä se vaan peura pojillekin maistuu.
Peura katoaa
Kahden päivän päästä olen samassa paikassa passissa. Edellinen päivä oli kulunut pakollisessa kauppareisussa ja ”check-stationilla” peuraa tsekatessa. Leiriin saapuessamme passiin on vielä teoriassa mahdollista ehtiä. Niinpä hyppään saappaisiin ja melkein juoksen läheiselle kukkulalle passiin. Puolituntia istuttuani huomaan viereisestä puusta roikkuvan narun ja tajuan istuvani vieraan standin alla. Varovasti kohotan katseeni onnekseni tyhjälle standille. Yksinäinen peura kulkee ohitseni ja lampsin otsalampun valossa leiriin.
Seuraava ilta koittaa ja olen vakiopaikassani passissa. On todella kova tuuli ja puut heiluvat reilusti. Harkitsen jopa valjaiden puusta irroittamista puun kaatumisen pelossa. Ilta kuluu tuulessa, joka onnekseni on poispäin oletetusta peurojen tulosuunnasta. Yhtäkkiä selkäni takaa juoksee peuran vasa kovaa vauhtia lavani ohi ja jää kuusen oksien taakse piiloon. Samalla kuuluu takaani peuran varoitussuhaus – eli emä on takanani ja tuuli on kuljettanut hajuni sille. Tilanne on kutkuttava vasan odotellessa emäänsä. Kotoisissa jahdeissa olen oppinut, että varoitushuudon päästänyt peura harvoin tulee vaaraa kohti. Niinpä olen varma, että vasa palaa takaisin mistä tulikin. Se alkaa varovasti kävellä kuusien suojassa kiertäen passipaikkani. Sen lähestyessä mahdollista ampumapaikkaa vedän jousen hitaasti vireeseen. Peura pysähtyy aukkoon, mutta sen edessä on ohut kuiva oksa kyljen kohdalla ja päätän odottaa. Peura ottaa kaksi askelta ja minä päästän hyväksi havaitun ”bää”-äänen. Peura pysähtyy ja kuitujyvä keikkuu sen kyljessä, jyvä ei kertakaikkiaan rauhoitu, kun puristan liipasinta. En näe nuolen lentoa, mutta osumaääni on selvä ja peura jatkaa matkaa kyyryssä pää alhaalla. Se pysähtyy 50 metrin päähän ja hoipertelee nyppylän taakse. Nyt olen varma, että osuma oli hyvä ja istahdan penkille. Olen ampunut toisen peurani ja elämä hymyilee.
Laskeudun puusta alas ja kävelen osumapaikalle ja katson nuolta, joka on jotenkin oudosti maassa pystyssä. Sulissa on verta ei mitenkään lorona, mutta toisaalta ei edellinenkään nuoli näyttänyt veressä uitetulta. Mieleen tulvii pieni epävarmuus, kun kävelen peuran luo. Juuri kun olen oletetulla peuran kaatumispaikalla eläin pompaa ylös ja ryntää mäkeen 40 metrin päähän. Otan nuolitelineestä nuolen ja nokitan sen, mutta näen eläimestä vain takakankun puiden takaa. Yrittäessäni siirtyä paremmalle hollille peura juoksee mäkeä loivasti ja häviää 50 metrin jälkeen näkyvistä.
Ei tarvi mitenkään liioitella, jos sanon mielen olevan totaalisen maassa. Synkkyyden seassa onneksi tajuan olla seuraamatta peuraa, vaikka se todellisuudessa kaatui muutama metri siitä, missä sen viimeksi näin. Sitähän minä en tiedä, vaan kerään kamppeeni ja alan kävellä raskailla jaloilla kohti leiriä.
Kohtaamispaikalla odottelee Teemu, joka on saanut kalkkunan houkuteltua ja vielä saaliiksi asti. Kerron Teemulle tapahtumat ja manaan kaikki metsän jumalat ja eniten itseni. Teeskentelen Teemulle olevani iloinen hänen puolestaan, mutta mieli on aivan musta oman munimisen johdosta. Leirissä kuvailen tilanteen ja pojat todistelevat peuran kyllä löytyvän aamulla. Itse en ole niin varma vaan painun mörököllinä pehkuihin.
Jäljitystä ja jousikauppaa
Onneksi aamu vihdoin koittaa ja lähden Manun kanssa kytispaikalleni. Standilleni on viitisenkymmentä metriä, kun jokin musta vilahtaa edessä. ”Karhu!”, saan sanottua, kun tajuan mustakarhun juoksevan meitä karkuun. Se lähti juuri siitä missä olin peuraa ampunut.
Kävelemme paikalle, josta peura nousi ylös ja Manu alkaa seurata verijälkeä. Tarkasti jokaista veripisaraa seuraten hän etenee jäljellä ja minä seurailen perässä. ”Eikös toi ole peura?”, Manu osoittaa eteensä ja siinähän se peura makaa. Taidan vähän juostakin, kun ryntään peuran luo, joka on kaatunut suoraan juoksusta mahalleen.
Osuma on aivan liian edessä, mutta nuoli on katkonut elintärkeitä verisuonia. ”Todellinen marginaaliosuma!”, ajattelen ja mietin miten se oli mahdollista. Iloisuus alkaa tulvia mieleen. En ole varma montako kertaa taputin Manua olalle ja että puhuinko jotakin muinaista kieltä? Varmaankin lupasin jousenikin Manulle, josta hän kieltäytyi kertoen, että omistaa jo JOUSEN. (Bowtech vastaan Mathews).
Joka tapauksessa peura oli löytynyt. Se oli kulkenut kaksisataa metriä osumapaikalta. Itse en olisi voinut olla onnellisempi. Peura oli mukavan painoinen vasa, kun suolistettuamme kannoimme sen leiriin. Loppureissun aikana oli vielä makeita tilanteita peurojen ja yhden kalkkunakukon kanssa, vaan enää ei yrittämään jousimies päässyt.
Reissu oli mennyt nappiin ja muutenkin Appalakeilla metsästäminen sopi itselleni hyvin. Peurojen metsästäminen verrattuna kotimaan jahteihin erosi melko paljon muutenkin kuin vain käytetyn kaluston osalta. Peurojen makuupaikat piti löytää, samaten kuin paikat mistä ne kulkivat ruokailemaan. Reissun motoksi muotoutuikin ”metsästä siellä missä on peuralle syötävää, peuran jälkiä ja jätöksiä”.
Maasto Appalakeilla on melko vaativaa ja ”joinakin päivinä” paitakin kastui mäkiä talloessa tai sitten oli vain lämmin keli. Kotimaan kamaralle astuessa tuntui, että pohkeet olisi pikkaisen paksuuntuneet. Varmaankin toiveajattelua!
Joka tapauksessa olin metsästänyt kaksi viikkoa satumaisen kauniissa maisemissa ja saanut jahtikavereista uusia ystäviä. Enempää ei oikein voi vaatia.
© 2006, Marko Peltoniemi
