Syyskuun alku oli koittanut ja ajatukset olivat siirtyneet rusakoiden väijymiseen ja tietenkin ajokoirametsästykseen. Nyt olin kuitenkin menossa itselleni täysin oudoille maille katsastamaan olisivatko pitkäkorvat liikkeellä. Jahtiin tuli mahdollisuus, kun alueen maanomistaja tiedusteli, että olisiko minulla intoa harventaa pelloilla kulkevaa rusakkokantaa. Moiseen juttuun meikäläistä ei pahemmin tarvinnut innostaa, vaan lupasin tulla viivana. Kerroin metsästäväni jousella jäniksiä, johon isäntä vastasi, että se kyllä sopii kunhan kanta vain harvenee.
Paikka vaikutti hienolta. Peltoja halkaisi pieni mökkitie, joka kulki järven rantaan mäellä olevan metsäsaarekkeen kautta. Päätin kävellä saarekkeelle ja jäädä sinne retkijakkaralle istumaan. Löysinkin hyvän paikan ja istuin siinä hievahtamatta, kunnes tunnin verran oltuani huomasin tökösarvisen valkohäntäpeurapukin seisovan keskellä peltoa noin 50 metrin päässä. Siinä sitten katselin kaunista eläintä, joka söi kaikessa rauhassa minusta mitään tietämättä. Pukin kävellessä metsään mieleen leijaili ajatus: ”Jospa se joskus ois luvallinen.”
Pimeys alkoi laskeutua ja päätin kävellä autolle ja lähteä kotiin.
Parin päivän päästä olin taas taas pelloilla jouseni kanssa. Pysähtyessäni kiikaroimaan peltoa huomasin liikettä metsän reunassa ja rusakkohan siellä istuu. Olin siitä sadan metrin päässä ja päätin yrittää koukkaamalla päästä metsän reunassa lähemmäs sitä. Sänkipelto rapisi jalkojen alla, vaikka yritti kuinka varovasti kulkea ja tuntui, että eihän tässä pääse millään ampumahollille.
Yksi heinätupsu näytti erehdyttävästi jänikseltä ja siinähän se oli noin 40 metrin päässä. Se söi pellosta ja oli muutenkin melko levollisen oloinen. Alkaessani lähestyä se muuttui tarkaavaiseksi, vaikkakin oli minut huomannut takuulla aikoja sitten. 30 metrin päässä se siirtyi parikymmentä metriä eteenpäin. Silloin muistin Suvikunnaksen Martin” String jump” jutun Jäkkärässä ja päätin lähestyä rusakkoa vinosti eikä suoraan kohti.
Homma toimi ja olin varmaankin alle kahdessakymmenessäviidessä metrissä, kun rusakko ponkaisi pitkien kauran varsien joukosta täyteen pakolaukkaan ja jatkoi matkaansa mökkitietä pitkin näkymättömiin. Ajattelin kulkea pellot ympäri. Jos näkisi muita pitkäkorvia. En kuitenkaan nähnyt enää rusakoita ja pimeän tultua lähdin tyytyväisenä kotiin vaikuttihan paikka loistavalta jousimetsästykseen.
Seuraavana iltana olin taas toiveikkaana menossa pellolle. Maatalon pihassa vaihdoin talon isännän kanssa pari sanaa ja en voinut olla huomaamatta hänen puntaroivaa ilmettään, kun hän huomasi jouseni. Varmaankin mietti että mitähän tolla “härvelillä” muka saalista saa.
Ilta oli jo pitkällä ja kiiruhdin pellolle. Päätin lähestyä eilistä rusakon tapaamispaikkaa metsän ja pellon reunassa peltoa kävellen. Nokitin nuolen jänteelle ja lähdin rennosti jousi alhaalla – ei siis ampumavalmiina – kävelemään pellonreunaa. Ei varmaan ollut kulunut kahta minuuttiakaan, kun rusakko pomppasi kahdenkymmenen metrin päästä sänkipellosta kohti metsää.
”Siinä se nyt häipyy”, ajattelin samalla, kun laukaisulaite oli rauhallisella käden liikkeellä kiinnittynyt jännelooppiin. Rusakko kulki ojan penkkaa vasemmalle ja pysähtyi seisovaan asentoon kylki minuun päin. Matkaa oli kaksikymmentä metriä ja liikutettava tähtäinjyvä oli juuri sille matkalle asetettu. Tilanne vaikutti melkein liian hyvälle.
Nyt hitaasti jousi ylös ja aloitin vedon miettien, että mahtaakohan jänis kestää nämä liikkeet. Huulimerkki kosketti suupieltä kevyesti, kun samalla keskitin katseeni rusakon lapaan. Kuitujyvä näkyi epätarkkana ikäänkuin leijuen puristaessani liipasinta. Seurasin nuolen lentoa ja näin sen lentävän kohti lapaa ja sujahtavan jäniksen läpi penkkaan. Rusakko kaatui heti ja epäilin nuolen osuneen selkärankaan.
Kävelin tai ehkä todellisuudessa hiukan juoksinkin rusakon luo ja lopetin sen. Tyytyväisenä suolistin saaliin leikkurikärjellä, koska taikauskoisena olin jättänyt puukon pois vyöltä. Onnistuihan se niinkin vaikkakin puukko normaalisti vakiovarusteisiin tietenkin kuuluu.
Askelmitalla astelin ampumamatkan kahdeksikymmeneksi metriksi eli matkan arviointi osui oikein. Osuma oli ihan rangan alapuolella lavan kohdalla. Olisiko jänis ehtinyt hiukan kyyristyä jousen äänestä kun se oli kuin jännitetty kierrejousi valmiina ponkaisemaan pakoon.
Laskin jousestani kesällä yhden kiepin paunoja pois ja myöhemmin syksyllä paunamittari näytti 55 paunaa. Lukema yllätti itseni, mutta kun sillä voimalla hyvin osuu ja jaksaa tähdätä, niin säätö on pysynyt.
Jätin rusakon kuusen oksaan roikkumaan ja lähdin kulkemaan pellon reunoja näkemättä enää rusakoita. Kaksi valkohäntäpeuraa karkotin vielä hämärissä autolle kävellessäni. Kotiin ajellessani mietin miten harjoittelu ja liiton Cup-kisoissa kulkeminen on tuonut varmuutta riistatilanteisiin. Tilanne ikään kuin on omissa käsissä, kun se aiemmin meni mönkään kiireen ja hosumisen takia. Niin ja sen paljon puhutun pisteenkin ehtii poimia – kunhan malttaa.
© 2007, Marko Peltoniemi (teksti), Sami Keskinen (kuva)
