Kolmen suomalaisen jousimetsästäjän seikkailu Uudessa Kaledoniassa ja Australian Cape Yorkissa.
Toissavuotisen Australian metsästysretken jälkitautina olimme Mäkisen Manun kanssa kärsineet kaipuusta päästä uudelleen tuonne toiselle puolelle maapalloa, uusiin maisemiin ja uudenlaisen riistan pariin. Mick Baker, Trophy Bowhunts Australia -yrittäjä, teki meille mieluisan erikoistarjouksen. Hän kutsui meidät koemetsästäjiksi uuteen kombinaatioonsa: Uusi Kaledonia – Cape York. Jahtimatka kestäisi kolme viikkoa. Kukkosen Asko sai ensikosketuksen Australiaan viime vuonna, ja innostus syttyi heti. Kun parkkipaikalla ehdotin Askolle retkeä, kysyi hän milloin lähtö olisi ja sen enempää miettimättä ilmoitti lähtevänsä mukaan.
Ensimmäinen viikko metsästettäisiin rusapeuroja, kalkkunoita ja sikoja Uudessa Kaledoniassa. Kolmen lomapäivän jälkeen Australian Cairnsissa siirtyisimme autolla pohjoiseen, Cape Yorkin niemelle, metsästämään scrub bull -villihärkiä, villisikoja ja mahdollisia muita feral-lajeja. Nämä eläimet eivät ole alun perin kuuluneet Australian lajeihin. Siat, vuohet, naudat, kamelit, aasit, hevoset, koirat ym. ovat aikojen kuluessa taantuneet ja muuttuneet villien esi-isiensä kaltaisiksi. Nyt tuholaiset ovat monin paikoin maanvaiva ja maanomistajat saattavat jopa maksaa feral-eläinten tappamisesta. Ongelmaan saa vähän perspektiiviä, kun tietää että Australiassa asustaa 21 miljoonaa ihmistä ja 23 miljoonaa villisikaa. Ei arvannut Kapteeni Cook millainen sikapopulaatio syntyisi hänen Australiaan vapauttamistaan kotipossuista. Emakot voivat synnyttää jopa kaksi kymmenen possun katrasta vuodessa. Voi kuvitella millainen vitsaus siat olisivat, jollei niitä aktiivisesti hävitettäisi. Villiintyneet lajit ovat haasteellisia metsästettäviä ja osa niistä jopa vaarallisia. Suuret karjut voivat päästää metsästäjän hengiltä ja popsia onnettoman parin päivän raakakypsytyksen jälkeen suihinsa. Saimme retkellämme hieman omakohtaista kokemusta myös tästä aiheesta.
Paratiisisaarella
Uusi Kaledonia, Ranskan merentakainen territorio, sijaitsee Tyynenmeren Australian puoleisella laidalla, kolmen tunnin lennon päässä Sydneystä. Tämä pieni, sikarin muotoinen saari on vain 18 500 neliökilometrin suuruinen. Asukkaita saarella on vajaa neljännesmiljoona. Saaren valkoiset rannat, turkoosi vesi, sademetsät ja vuoret miellyttävät matkailijan silmää.
Nyt, 36 tunnin istumisen jälkeen, kurkistelemme pienistä lentokoneen ikkunoista vehreältä ja vuoristoiselta näyttävää saarta. Mick ja kaksi jahdin juuri päättänyttä jousimetsästäjää on vastassa ryhmäämme, kun laskeudumme Noumean pikkuruiselle lentoasemalle. Aamulla varhain lähdemme pareittain metsälle, Mick ja Manu laaksoihin ja Asko ja minä ylös rinteille. Ylitämme solisevan puron kaatunutta puunrunkoa myöten. Samassa Asko huomaa vaeltelevan sian. Asko häviää sian perään ja jatkan itse kapuamista vuorelle.
Kiikariini osuu ylhäällä harjanteen päällä vaeltava peuraryhmä. Hyväsarvinen pukki laiduntelee joukon häntäpäässä. Uskon peurojen jatkavan aivan huipulla ja kierrän parisataa metriä niiden edelle. Ei aikaakaan, kun kohtaamme. Pudottaudun alas, kun huomaan ensimmäisen naaraan vain 40 metrin päässä. Yritän hivuttautua läheisen puskan suojaan, mutta naaras ja nuori pukki astelevat lähemmäs. Jään pitkäksi aikaa hankalaan asentoon, vasemman polven ja oikean käden varaan. Suuri pukki syö kaikessa rauhassa 40 metrin päässä muutaman naaraan kassa, mutta erkaantunut kaksikko jatkaa lähestymistään. Peurat tuijottavat kummallisessa asennossa kyyhöttävää möykkyä, etäisyyttä on enää vain parikymmentä metriä. Kumpa kumppanukset rauhoittuisivat ja jatkaisivat syömistä! Suurisarvinen peura olisi hyvässä asennossa, mutta jousen jännittäminen on mahdotonta. Lähimmät peurat hermostuvat ja vievät koko joukon mukanaan alas laaksoon.
Asko oli onnistunut hiivinnässään ja saanut mustavalkoisen karjun. Ajamme maasturilla kaadolle ja siivoamme saaliin metsässä. Lihat viedään kylmiöön ja hyödynnetään omaksi ravinnoksi.
Kalkkunaa iltapalaksi
Saavumme merenrantaan ja näemme peuroja rantamudassa kasvavien pensaiden seassa – paljon peuroja! Suojaa ei ole riittävästi ja hiivintäyritykset epäonnistuvat. Kolme eri suunnissa mölisevää pukkia houkuttelee meitä eteenpäin. Erkanemme eri suuntiin ja yritämme edetä kuin varjo, pensaalta toiselle – hitaasti pystyasennossa – pari lyhyttä askelta kerrallaan ja tovi liikahtamatta paikallaan. Asko pääsee ensimmäisenä ampumaetäisyydelle, mutta ei voi jännittää jousta tarkkaavaisen naaraan lukitessa katseensa epäilyttävän näköiseen hahmoon. Itse pääsen Mickin kanssa samaisen aukion toiseen laitaan tiheän viidakon kautta kiertämällä. Suoja loppuu ja joudumme odottamaan mitä tulee tapahtumaan. Peurojen joukossa on ainakin kaksi kelvollista pukkia. Pitkä odotus päättyy lauman rauhalliseen vetäytymiseen väärään suuntaan.
Tavatessamme iltapäivällä leirissä näemme Manun roikottavan komeaa kalkkunakukkoa. Manu oli valmistautunut kalkkunajahtiin ottamalla mukaansa kalkkunapillin. Illalla nautiskelimme seurustelupaloina öljyssä uppokuumennettuja kalkkunasuikaleita Number One -oluen kanssa.
Mölyäviä peuroja
Katselen aamuhämärässä alas puuttomalta harjanteelta. Laaksoissa ja rinteillä on metsäsaarekkeita ja suuria avoimia niittyjä. Kauempana siintää pari vihreää peltoaukiota. Etäällä laiduntelee muutama pieni lauma, kussakin yksi tai kaksi pitkäsarvista pukkia. Kiikaroin komeaa rusapukkia usean sadan metrin etäisyydeltä. Metsiköstä astelee lauman laitamille toinen aikuinen pukki. Se lähestyy ja haluaa selvästi haastaa lauman pomon mittelyyn. Pukeilla on molemmilla puolilla sarvia kolme pitkää ja vahvaa piikkiä – sen enempää niitä ei kasvakaan. Ensimmäinen kontakti on laiska tapailu, mutta kalske kovenee ja pian molemmat punnertavat hartiat kumarassa vastustajaansa. Pukarit perääntyvät ja hyökkäävät uudelleen. Sama toistuu puolentusinaa kertaa, mutta lopulta ulkopuolinen haastaja katsoo viisaammaksi väistyä. Haastaja kadottua tiheikköön, päästää voittaja ilmoille uhoavan ” ÖÖÖÖööööööh”-huudon.
Kymmenen aikoihin astelee isohko peuranvasa 18 metriin. Se olisi helppo maali, mutta päätän olla ampumatta. Seurailen erisuunnista aukioille syömään vaeltavia peuraryhmiä ja yritän selvitellä niiden kulkukuvioita. Näyttää siltä, että mahdollisia reittejä on niin paljon, ettei pukkeja ole helppo yllättää vaanimalla. Pitkälle sisämaahan ulottuva soinen merenlahti näyttää erityisen aktiiviselta alueelta.
Pikkupukki hiipii viiteen metriin
Iltapäivällä kävelemme Askon kanssa merenrantaan passiin Manun ja Mickin lähtiessä kiertämään vuorille. Heidän on tarkoitus painostaa peurat suuntaamme. Etsin sopivaa passipaikkaa, kun näen suuren lauman peuroja makaamassa soisella aukiolla ja sen laitapusikoissa. Pääsen sademetsän suojaamana lähestymään laumaa 70 metrin päähän. Istun matalalla roikkuvalle paksulle oksalle ja jään odottelemaan tilanteen kehittymistä. Tunnin kuluttua jokunen peura on noussut ylös. Vielä puolituntia ja yksi nuori pukki erkanee laumasta ja kävelee laiskasti suoraan kohti. En aio ampua. ”Poika” ei tiedä minusta mitään. Tuuli on mitä parhain ja pikkupukki hiippailee vain viiteen metriin. Yhtäkkiä se tuijottaa suoraan kohti, tutkii ja säpsähtää. Se ei kuitenkaan ole varma 3D-pukuun pukeutuneesta vaarasta, mutta hiipii varmuuden vuoksi 5 metriä taaksepäin. Kohta yksi naaras käy vasansa kanssa tutkimassa ”uutta puskaa” samalta etäisyydeltä. Katson kelloa, se on kohta 17.30. Valoa riittää enää vajaaksi tunniksi. Lauma ei lopulta liiku mihinkään ennen pimeää. Hiivin hiljaa paikalta puoli seitsemältä.
Seuraavan aamun jahdin jälkeen alamme Mickin kanssa kasailla pikalounasta, kun Manu ja Asko marssivat pihaan riuku olalla. Riukuun on ripustettu Manun ampuma vasa. Manu kertoi hienosti kehittyneestä tilanteesta ja päätöksestä korjata peura talteen. Hyvä päätös! Tuntui taas mukavalta saada riistaa leiriin.
Askon kaato
Istun aiemmin oksista kyhäämässä risumajassa. Olen aika varma siitä, että pääsisin ampumatilanteeseen. Illan viimeisillä valonsäteillä alkaa peuroja valua kosteikon poikki. Vesi loiskuu äänekkäästi ja suuri joukko kaartaa edessäni aukeavalle hiekkatantereelle. Naaraat ja nuoret pukit johtavat joukkoa. Sarviveikot seurailevat taaempana perässä. Nyt lähimmät naaraat ovat vain 20 metrissä. Nostan varovasti jousen – virhe! Joku valpas naaras huomaa mitättömän ja hitaan liikkeen. Samalla koko lauma alkaa poukkoilla eri suuntiin. Yksi suuri pukki reilussa, 40 metrissä, ihmettelee hetken ja ehdin jo saada jousen vireeseen, mutta tilanne menee ohi liian nopeasti ja pukki säästää henkensä. Ilta on ollut värikäs ja jännittävä!
Tapaan muut lähellä maanomistajan viikonloppukämppää. Asko oli myös päättänyt ennen lähtöä ampua rusan ja niin oli käynytkin. Onnistuneen hiivinnän tuloksena oli nuoli lävistänyt lihavan naaraan. Asko oli saalista iloinen, olihan taas yksi uusi laji, rusapeura, liittynyt kaatojen joukkoon. Myös maaomistaja oli tyytyväinen saadessaan peuran perheensä ruokapöydän antimiin.
Cowboy-leirissä
Jätämme Uuden Kaledonian haikein mielin, jo seuraavaa käyntiä suunnitellen. Nyt tunnemme paikan ja lajin. Seuraavalla kerralla olemme paremmin valmistautuneita. Lennämme Sydneyn kautta Cairnsiin ja vietämme kolme yötä hotelli Palm Reefissä, lähellä Tyynenmeren rantaa. Lepäämme, syömme hyvin ja shoppailemme.
Kahdeksan tunnin erämaataipaleen jälkeen saavumme leiriin, jonka nykyajan cowboy-joukko tulee jakamaan kanssamme seuraavat kolme yötä. Päärakennus on suuri peltihalli, jossa tuhti ja tumma Uuden Seelannin ”Kiwi-lady” pitää joukkoa ruoassa – ja kurissa. Pöydän antimia on jakamassa myös James – lähes puolitoistametrinen varaanilisko. James on selvästi ollut paikalla ruoka-aikoina, niin valtavaksi on sen maata viistävä maha paisunut. Kiwi-kokki häätää luudanvarrella keittiöön tunkeutuvan liskon matkoihinsa. James suhisee vihaisesti ja huitaisee voimakkaalla hännällään luutaa. Lady tokaisee: ”Tuo v***tun äpärä alkaa käydä aggressiiviseksi!” – tarkka käännös Uuden Seelannin englannista.
Kannamme vähäiset varusteemme läheiseen peltikattoiseen ja hyttysverkkoseinäiseen majaan ja asetumme taloksi. Helikopterein ja moottoripyörin varustetut paimenpojat käyvät paiskaamassa kättä. Kertovat, että heidän on ajettava 170 000 hehtaarin alueelta monituhatpäinen karja yhteen. Koko alue on reilut 700 000 hehtaaria, mutta me tulemme operoimaan vain tässä 170 000 hehtaarin nurkkauksessa.
Tarkistamme jouset ja spinnaamme nuolet sekä vedämme pitkää tikkua siitä kuka pääsee ensimmäisenä ampumaan, kun kuljemme ensimmäisen päivän yhtenä joukkona. Sain pisimmän tikun, Manu seuraavan ja Asko jäi kolmanneksi.
Suurihampaisia sikoja
”Suuri karju!”, kuiskaa Manu. Mahtava karju seisoo osittain vedessä tonkien heinikon juuria. Se on yltä päältä mudan peitossa. Karju upottaa päänsä mustaan veteen ja tonkii äänekkäästi. Pitkät valkoiset hampaat vilahtelevat selvästi mustaa taustaa vasten. Lähden pitkän tikun vetäneenä hiipimään. Suojaavat puut loppuvat ja alkaa soinen vesialue. Lasermittari näyttää 33 metriä. Jännitän jousen Mickin kuvatessa tilannetta videokamerallani. Tähtään etujalan päälle ja päästän kaksituumaisilla Bohning Blazer sulilla sulitetun ja Montec-kärjellä terästetyn nuolen matkaan. Nuoli iskee paksuun taistelupanssariin ja karju kaatuu mutaveteen. Se rimpuilee hetken, mutta makaa pian hiljaa. Lammessa majailee tuntematon määrä makean veden krokotiileja, joten päästämme Mickin hakemaan saaliin – ilman mitään pitkiä tikkuja! Karjun suuressa ruhossa olisi paljon lihaa, mutta suuri osa niiden ravinnosta koostuu mätänevistä eläinten ruhoista ja liha matoineen ja loisineen on kelvotonta ihmisravinnoksi. Toisaalta mikään ei erämaassa jää syömättä.
Jatkamme tuholaistorjuntaa, eikä aikaakaan kun Manu pääsee hiipimään sikalaumaa. Seuraan takana tilannetta videokameran tähtäimen läpi. Manu jännittää jousen, etsii oikeaa tähtäyspistettä hieman risujen katveessa olevasta siankyljestä ja ampuu. Osuma on hyvä ja sika ampaisee vinkaisten lyhyeen juoksuun. Saalis on jo maassa, mutta lauman muut jäsenet eivät oikein ole varmoja siitä mitä oli tapahtunut. Ne eivät edelleenkään haista meitä, eikä hiljainen jousi säikäyttänyt niitä pahasti. Manu voisi ampua toisenkin sian, mutta ei heti aluksi halua ahnehtia.
Palaamme iltahämärissä Askon kanssa leirin lähialueelta kämpälle, kun Asko huikkaa, sika! Köriläs astuu polulle. Se on tulossa juomasta läheiseltä kirkasvetiseltä lammelta, samalta lammelta josta oma juomavetemme pumpataan. ”Ammu”, kuiskaan! Sika kääntyy osuman saatuaan kohti meitä, tulee muutamia metrejä ja kaatuu. Leirissä kuulemme, että Manu on saanut toisenkin sian. Ei hullumpi alku – neljä sikaa ensimmäisenä jahtipäivänä.
Ensimäinen scrub bull -härkä
Manu vetää pitkän tikun, kun arvomme scrub bull -härkävuorot. Härkiä emme saa metsästää yksin, vaan Mick kivääreineen haluaa olla mukana vaarallisten, mahdollisesti 700-800 kiloa painavien jättien hyökkäysten varalta. Lähden yksin sikajahtiin. Tapaan matkalla krokotiileja. Ne majailevat jopa vain parinkymmenen metrin läpimittaisissa lampareissa. Näen kolme sikaa, mutta hiivinnät eivät onnistu. Joki on upea. Vettä on paikoin runsaasti ja suurten puiden paksut oksat kurkottavat matalalla yli leveän uoman. Oksilla voisi vaania sikoja!
Cowboyt pörräävät pienillä helikoptereillaan ja pyörillään puolen päivän jälkeen leiriin lounaalle. Autoa ei kuulu. Yritän ottaa radiolla yhteyttä – ei vastausta. Karjapaimenet alkavat huolestua. Rauhoittelen kertomalla, että Manulla on tavoitteena villihärkä ja hän todennäköisesti on sellaisen nyt ampunut. Arvaus osui oikeaan. Auto kurvaa leiriin vasta kolmelta. Manu nostaa ylpeänä suuren häränkallon maasturin perästä. Sarvet ovat tyvestään paksut ja kurkottavat pitkälle molemmille sivuille. Manu kertoo ampuneensa myös yhden sian. Näyttää siltä, ettei härkiä pääse kovin lähelle, vaan on valmistauduttava ampumaan tavanomaista pitemmiltä matkoilta. Vaikka tavanomainen ampumamatka jousimetsästyksessä on vain runsas parikymmentä metriä, olemme kaikki tottuneet harjoittelemaan 5-70 metrin etäisyyksiltä.
Toinen härkä
Asko pääsee hiipimään useampaa härkää ja pääsee myös ampumatilanteeseen. Hän korjaa talteen villihärän, jonka sarvien lisäksi hän ottaa talteen suuren nahan. Nahasta on tuleva tuvan lattialle matto. Eikä siinä vielä kaikki. Kun kyselemme tapahtuiko mitään muuta, vastaa Asko vaatimattomaan tyylinsä ampuneensa myös viisi sikaa!
Lähden aamukierroksen jälkeen Manua vastaan. Kävelen reippaasti, suuremmin tarkkailematta maastoa, kun silmäkulmassa vilahtaa jotain mustaa. Pysähdyn ja otan hiljaa askeleen taaksepäin. Suoraan alapuolellani, vain kahden metrin päässä makaa suuri karju. Luulen hetken sitä kuolleeksi, mutta karju ampaisee pystyyn ja ryntää yhtään miettimättä joen poikki ja pysähtyy 35 metriin vastapuolen penkan päälle. Olen ryntäyksen aikana ehtinyt nokittaa nuolen ja katson sian mustaa kylkeä tähtäimen läpi. Nuoli ampaisee joen yli iskien sulkiaan myöten sian rintapanssariin. Karju kompuroi paikallaan ja putoaa loiskahtaen veteen. Kuulen samalla auton äänen ja juoksen vastaan. Mick ja Asko pääsevät tuoreeltaan ihailemaan satakiloista, pitkähampaista karjua. Myös Manu saapuu sovittuun tapaamispaikkaan. Nautimme maastossa pikalounaan kylmän XXXX Bitterin kanssa. Kun on kävellyt 15 kilometriä Australian aavikolla reppu selässä ja jousi kädessä 40 asteen kuumudessa, on vaikea keksiä mikä menisi ohi kylmän oluen! Onneksi meillä on jääkaappi autossa.
Lepotauon ja vesireppujen täyttämisen jälkeen jatkamme metsästystä toisella alueella. Kohta autolta lähdettyäni löydän pitkän, harmaavetisen lammen. Jo kaukaa näen mustan hahmon keskellä matalaa lampea. Yksinäinen suuri karju kahlaa lampea pitkittäin tonkien pää pinnan alla pohjaa. Suuret karjut näyttävät olevan lähes aina yksin. Pienemmät kulkevat laumoissa, joissa saattaa olla vajaasta kymmenestä yli kahteenkymmeneen sikaa. Kun karju upottaa päänsä, kiirehdin muutaman askeleen. Hiivin puulta puulle ja olen viimein 33 metrissä. Viritän jousen viimeisen puun suojassa, kurkotan rungon takaa ja ammun. Nuolen valkoinen pyrstö vilahtaa etujalan kohdalta sian läpi ja loiskahtaa takana mutaveteen. Karju ampaisee juoksuun. Vesi lentäen se lähestyy vastarantaa. Voimat eivät riitä rantaviivaa kauemmas ja sika jää makaamaan hiljaa.
Sulitan nuoleni valkoisilla sulilla ja ”maalaan” nuoliputken peräosan valkoiseksi Bohningin wrappi-teipillä. Teipin voi hiirimaton päällä pyöräyttää putken ympärille. Sulat liimataan teipin päälle. Kun vanhoista sulista haluaa eroon, voi upottaa pyrstön hetkeksi kuumaan veteen, jolloin koko sulitus lähtee yhdellä vetäisyllä irti.
Karju hyökkää
Kiikaroimme Mickin kanssa suuren vehreärantaisen lammen rantoja härkiä etsien. Lammen etäisimmässä päässä laiduntaa lauma villihevosia. Myös muutama nuori härkä on jo vaeltanut juomapaikalle. Yhtäkkiä rantaheinikko lakoaa ja musta mahtikarju astelee kuivalle punaiselle hiekalle. Seuraamme tilanteen kehittymistä sadan metrin päästä. Jättikärsäkäs katoaa pitkään heinikkoon. Viimeiset vilaukset siasta näemme punaharmaan termiittikeon vieressä. Pääsen keolle ja alan sitä hitaasti kiertää tuulen painaessa tanakasti kasvoihin. Heinien lomassa alkaa hahmottua jotain mustaa – korva! Etäisyyttä ei ole neljää metriä enempää, mutta tiheän heinikon vuoksi en pysty päättelemään karjun asentoa. Joudun turvautumaan kiikariini. Swarovskin 8,5 x 42 tarkentuu hyvin lyhyellekin etäisyydelle ja saan hahmoteltua ruhon suunnan. Sika makaa jalkojensa päällä, aika pahasti etuviistossa suuntaani nähden. Jännitän jousen. Thump! – nuoli iskee ja karju ampaisee vauhtiin. Ryntäys jää lyhyeksi ja hengetön sika makaa punaisella hiekalla. Nuoli kulki oikean kyljen kautta vasempaan reiteen ja päästi karjun hengen muutamassa sekunnissa Cape Yorkin auringon polttamalle taivaalle.
Kotvan kuljettuamme huomaan härän, joka nilkuttaa pahan näköisesti oikeaa takajalkaansa. Kuiskaan huomioni Mickille. ”Ammu se”, vastaa opas! Mick jatkaa hiippailuaan ja minä jättäydyn taakse. Härkä on huomannut oppaan ja pääsen toisesta suunnasta lähestymään. Ammun 35 metristä 460-grainisen nuolen härän oikean jalan kyynärpään päälle. Nuoli lävistää puhtaasti rintakehän ja härkä romahtaa maahan. Olemme molemmat yllättyneitä reaktiosta. Oppaan epäilyt kevyen nuoleni ja kolmiteräisen kärkeni läpäisykyvystä haihtuvat. Tiedän nyt, että läpäisy riittää suurimmallekin villihärälle.
Manu ja Asko jahtaavat yhdessä sikoja. Manu lähtee seuraamaan haavoittunutta karjua. Sika on huonossa kunnossa ja välimatka lyhenee nopeasti. Vain parikymmentä metriä erottaa metsästäjää ja metsästettävää, kun roolit vaihtuvat. Karju pyörähtää ympäri! Manu haparoi joustaan, mutta joutuu heittämään se hiekkaan. Suuri sika syöksyy hampaat naksuen kimppuun. Manu juoksee (oman ennätyksensä) ja karju hakkaa vahvalla kärsällään jalkoja, se yrittää saada otetta torahampaillaan. Asko todistaa hyökkäystä kauempaa ja uskoo Manulle käyvän huonosti, niin rajulta käsittely näyttää. Manu ja karju kiertävät kolme kertaa puun ja viimein termiittikeosta tukea ottaen pääsee mies kapuamaan pieneen puuhun. Asko kiirehtii apuun ja ampuu ryntäilevää karjua uudelleen. Tilanne on lauennut ja Manu laskeutuu tukimaan jousensa (!) vammoja. Tutkimme Manun vammat myöhemmin tavatessamme. Polvissa, nilkoissa ja vasemmassa käsivarressa on ruhjeita, mutta onneksi hampaat eivät saaneet otetta ja avohaavoilta vältyttiin.
Suurimmat härät pitävät sarvensa
Suuren härän kaataminen alkaa tuntua mahdottomalta tehtävältä. Hiivintäyrityksiä on ollut paljon, mutta suojan puuttuminen, valppaat pienemmät eläimet ja pyörivä tuuli sekä muut satunnaiset tekijät ovat pelastaneet jättihärän toisensa jälkeen. Asko kuitenkin ampuu jo toisen härän. Hänkin on löytänyt hieman viallisen yksilön ja säästää raukan edessä olevan kuivan ja todella kuuman kauden kärsimyksiltä. Manu on puhunut koko reissun ajan nahasta, jonka haluaisi uuden tuvan lattialle. Suuren härän nahka on liian iso ja paksu. Pitäisi löytää ruskea-valkoinen tai valkomusta nuori yksilö.
Palailemme jahdista lounaalle, kun huomaamme metsän laidassa tutun näköisen hahmon. Manu lähtee seurailemaan yksin kulkevaa härkää. Koetamme kaukaa seurata tapahtumien kulkua ja viimein Mick huomaakin Manun heiluttavan paitaansa kaukana harmaassa metsikössä. Nuoli oli löytänyt kohteensa. Sikasaldo kasvaa päivittäin. Ei enää monta puutu 30:n tavoitteesta. On hienoa päästä joskus metsästämään paikaan, jossa pääsee tehokkaasti harjoittelemaan hiivintämetsästystä. Kun tulee tehtyä virhe, voi kokeilla kohta uudelleen paremmalla onnella ja taidolla.
Karu erämaa on kaunis. Matalien puiden lomassa kohoavat harmaat ja punaiset termiittikeot muodostavat kaupunkeja kerrostaloineen. Paikoin rakennukset ovat korkeita ja niin tiheässä, että voisi kuvitella kohdan kaupungin ”downtowniksi” – ydinkeskustaksi. Lokakuussa on vielä paikoin vettä jokien pohjalla ja matalat lammet ovat pysyneet laajoina. Pelikaanit ja monet muut pitkäjalkaiset ja -nokkaiset linnut koristavat reheviä lampia. Vaaleanpunaiset papukaijat lehahtelevat suurina parvina puiden latvuksista toiseen.
Kalastamme kissakaloja ja pyydämme rapuja monipuolistamaan ruokavalioamme. Rapuja saamme neljällä merralla paljon. Pudotamme pyydykset pikkuriikkiseen harmaavetiseen lampeen ja vain kolmen tunnin kuluttua keräämme 60, paljon kotimaista rapua suurempaa saksiniekkaa talteen.
Jättihärkä ilmestyy juomapaikalle
Viimeisen metsästyspäivän aamu valkenee kirkkaana ja kuumana. ”Taitaa tulla komea päivä”, letkauttaa Asko neljänkymmenen asteen porottavista hellepäivistä. On viimeinen härkävuoroni. Yritämme ehtiä eräälle lammelle ennen villikarjaa, hevosia, sikoja ja muita janoisia. Kaukaa näemme, että paikalla on jo ryhmä nautoja ja lauma villihevosia. Jäämme passiin, koska tiedämme lisää villikarjaa olevan tulossa. Kiikaroin lammen vastarannalle ja näen kaksi komeaa scrub bull -härkää. Toinen on lähes musta ja sen sarvet kurkottavat pitkälle molemmille sivuille, toinen on punaruskea ja myös sillä on komeat ylöspäin kaartuvat sarvet – todella villin näköinen pari! ”Mikäs tuo on!”, tokaisen oppaalle, kun kiikariin osuu puolimetriä muita korkeampi ”puhveli”. Mick kääntyy, kiikaroi otusta ja huikkaa: ”Let’s go!” Kierrämme varmasti riittävän kaukaa tuulen alle toiselle puolelle suurta lampea. Ensin nähty pari pysyy paikallaan ja lähestymme niitä hyvää vauhtia. Jättihärkä kahlaa kaukana heinikkoiseen rantaan. Jätän haaveet isosta harmaasta, pystyraitaisesta monsterista ja keskityn realistisempaan kohteeseen. Suojaa riittää ja tuuli pysyy tanakasti naamassa. Olen pitkän hiivinnän jälkeen 40 metrin päässä kaksikosta. Tavoittelen mustaa körilästä. Härkä astuu kahden puun taakse, jännitän jousen ja odotan. Härkä astuu esille, mutta kulma on etuviisto. Puran jännityksen ja katselen, kun eläimet alkava kaikota. Ne eivät edelleenkään tiedä minusta mitään, joten lähden hiipimään niiden kannoilla.
Rantaan saapuu maanomistajan vaaleanharmaata arvokarjaa. Yksi pieni härkävasikka huomaa minut. Jämähdän kesken askeleen patsaaksi. Vasikka tuijottaa leuat heinää jauhaen. Lihaksia alkaa pakottaa. Ehdin ottaa kaksi askelta, kun vasikka riipii uuden heinätukon, ja jälleen sama patsasesitys. Jään auttamattomasti jälkeen mustasta härästä. Viimein vasikka luovuttaa ja astelee rauhallisesti rantaan. Saan välimatkaa kiinni nopeasti, kunnes toinen, vielä pienempi vasikka jähmettyy tuijottamaan. Minuutteja kuluu ja yritys näyttää valuvan hiekkaan. Lopulta tämäkin vasikka uskoo minun olevan harmiton puska ja pyörähtää häntä heiluen omille teilleen.Valitsen parhaiten suojaavan termiittikeon ja yritän valua varjon lailla keon taakse. Ottaessani viimeisen askeleen keon suojiin, ovat tavoittelemani kaksi härkää jo ampumaetäisyydellä. Mittaan etäisyydeksi 43 metriä. Huomaan harmaanruskean jätin siirtyneen pitkän pätkän lähemmäksi ja yhä laiduntelevan suuntaani. Mietin kuumeisesti otanko sen mikä on tarjolla vai ahnehdinko suurinta? Kaikki tai ei mitään! Pidän jousen alhaalla ja odotan. Suuri härkä tulee ja jää muiden härkien lähettyville. Neljäkymmentäkolme metriä, kertoo Bushnell. Nyt härkä on täydellisesti sivuttain – nuoli iskee sulkiaan myöten härän kyynärpään päälle. Eläimet ryntäävät karkuun, mutta ison monsterin pakomatka katkeaa lyhyeen. Vain viisi sekuntia on kulunut kun härkä pyörähtää ympäri ja kaatuu. En normaalisti harrasta amerikkalaistyylisiä tuuletuksia onnistuneen kaadon jälkeen, mutta tällä kertaa huomaan hyppiväni tasajalkaa ja heiluttavani joustani oppaan suuntaan. Mick harppoo käsi ojossa onnittelemaan ja kertoo saaneensa kaadon videolle. Opas mittailee jätin ja kertoo sen painavan 750 kiloa! Vaikka olemme saaneet saalista paljon (30 sikaa, 6 härkää, 2 peuraa ja 1 kalkkuna), kruunaa tämä komea scrub bull -härkä oman osani metsästysretkestä.
Viimeisellä iltanuotiolla
Olemme pakanneet varusteet ja istumme tutuksi käyneellä iltanuotiolla viimeisten sianhampaiden ja suuren häränkallon kiehuessa tynnyrissä. James-varaani on taas saanut riippumahansa täyteen ja laahautuu ”mätisäkkinsä” kanssa hallin nurkan alle koloonsa. Kertaamme kolmen viikon retken tapahtumia ja siivoamme tynnyristä nostettuja metsästysmuistojamme. Kuu keikkuu kummallisessa asennossa tummalla taivaalla absurdiljoonien tähtien joukossa ja kolme suomalaista seikkailijaa elää hetkiä, jotka tulevat kantamaan huonompien päivien yli.
© 2008, Juha Kylmä
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 2/2008.
