Hyvä ystäväni, Ben Griffin, sanoi kauan sitten, että hänen suosikkiriistaeläimensä on valkohäntäpeura. Itse asiassa hän esitti asian paljon jyrkemmin: ”Jos joutuisin lopun elämääni metsästämään ainoastaan yhtä riistalajia, olisi se valkohäntäpeura!”
Nyt, vuosia myöhemmin ja sittemmin joka vuosi peuraa metsästäneenä, sekä kiväärillä että jousella, alan ymmärtää Benin valintaa. Ympäri maailmaa metsästäneenä ja lukuisia eri lajeja käsin kosketelleena olen huomannut, että pari edustavaa yksilöä per laji saatuani en enää yleensä haikaile samojen eläinten perään. Valkohäntäpeura on poikkeus. Se on niin jousimetsästettävä kuin vaan mikään laji voi olla. Jokainen peurapukki on lisäksi erilainen, kuin eri lajia. Vuosien varrella, kokemuksen ja tiedon karttuessa, oppii myös ”lukemaan” peuraa ja käyttämään erilaisia metsästystekniikoita.
Suomessa ei vielä saa metsästää peuraa jousella, joten me suomalaiset jousimetsästäjät joudumme suunnistamaan syksyisin peurajahtiin Yhdysvaltojen eri osiin ja Kanadaan. Omaksi suosikikseni on tullut Missouri. Ei siksi, että siellä olisi helpompaa saada saalista, tai että sarvet olisivat suurempia kuin muualla. Seutu ja Stewatsvillen kylän väki on tullut tutuksi joka syksyisten metsästysretkien vuoksi. Missourissa toki on suurisarvisia ja -ruhoisia pukkeja ja olen joka reissulla ainakin yhden peuran saanut, joskus kalkkunan tai pari lisäksi. Toisin kuin meillä, ei uudella mantereella yleensä saa käyttää ruokahoukutinta peuranmetsästyksessä. Näin ollen joutuu metsästäjä jalkautumaan maastoon ja opiskelemaan peuran lukemista.
Alkukaudella, kun kelit ovat vielä jopa helteiset, on sarvipään saanti vaikeaa, ellei ole tehnyt kunnolla kotitehtäviään ja perehtynyt edellisen kauden lopussa, lumen aikaan, ja kevään sekä kesän aikana peurojen liikkeisiin, niiden makuuhuoneiden ja ruokailupaikkojen sijaintiin ja näitä kohteita yhdistäviin suojaisiin kulkureitteihin – tunneleihin.
Lokakuun alkupuolella alkaa estrogeeni vaikuttaa ensimmäisen kerran vanhempien aikuisten naaraiden elimistössä. Samalla alkaa näkyä ensimmäisiä pukkien maastoon tekemiä merkkejä – kiimakuoppia ja sarvien hankaamisjälkiä puissa ja pensaissa. Tällöin lähtevät, kuumista keleistä huolimatta, myös pukit liikkeelle. Ensimmäinen aktiivinen vaihe kestää vain kolmisen vuorokautta. Tästä lyhyestä ajanjaksosta noin kuukausi eteenpäin alkaa pääkiiman vaihe ja peurat liikkuvat aktiivisemmin loka-marraskuun vaihteesta aina marraskuun lopulle saakka. Pukit etsivät paritteluvalmiita naaraita. Selvä merkki tästä on, kun sarvipäitä alkaa näkyä tienvarsilla ja avoimilla paikoilla. Kun aamukuura kuorruttaa nurmen, alkavat talviturkkiset pukit juosta entistä innokkaammin naaraiden perässä. Niiden kulkureitit eivät ehkä ole enää yhtä ennustettavia, mutta pukkeja varmasti näkyy paljon. Naaraat jotka eivät tässäkään vaiheessa tule raskaaksi, saavat vielä uuden estrogeeniryntäyksen 28 päivän kuluttua edellisestä. Tämän jälkikiiman aikana juoksentelevat hedelmöittymättömät naaraat ympäriinsä pehmeitä örähdyksiä päästellen ja houkuttelevia estrogeenivirtsoja suihkautellen.
Paras peurajahtiajankohta meille valtameren takaa tuleville satunnaisille metsästäjille tuolla Keskilännessä on marraskuun alkupuoli, vähän ennen ruutikauden alkua. Viimesyksynä sai vielä marraskuun alussa Missourissa hyvän rusketuksen, mutta sitten, yhtenä yönä, keli muuttui tuuliseksi ja kylmäksi. Kun pakit ja pannut olivat aamulla jäässä, alkoi tapahtua! Jos kylmyys ja lumi eivät pelota, voi reissun tehdä joulu-tammikuussa. Talvella pukit kerääntyvät taas porukoiksi, jäljet näkyvät hyvin, eikä metsässä ole juurikaan muita kahdella jalalla kulkevia saalistajia.
Pitkä jousimetsästyskausi
Missourin jousikausi alkaa syyskuun puolivälissä ja jatkuu aina tammikuun puoliväliin. Luvan voi ostaa supermarketin metsästysosastolta tai monilta huoltoasemilta. Lisenssi maksaa reilun sata euroa ja sillä saa kaataa kaksi peurapukkia ja kaksi kalkkunaa. Naaraalle (doe), tai sarvettomalle peuralle (antlerless), kuten ”tagissa” lukee, voi ostaa lupia 8 dollarin kappalehintaan.
Jousikauden katkaisee lyhyt ruutiasekausi, joka viime syksynä sijoittui välille 15.- 25.11. Tällä ”gun season” -kaudella saa metsästää myös jousella, mutta tällöin on lunastettava erikseen ruutiaselupa. Luvalla saa kaataa yhden peurapukin. Jousimetsästäjä saa ampua yhden pukin ennen kiväärikautta ja toisen vasta kiväärikauden jälkeen. Siis sopivaan kohtaan ajoitetun retken aikana voisi periaatteessa kaataa peräti kolme pukkia.
Peurat liikkuvat
Liput Kansas Cityyn oli kirjoitettu Hannu Heikkiselle, Henri Lehtiölle ja tarinan kertojalle. Joka miehellä oli käsissään upouusi Hoyt Katera ja nippu virheettömiä metsästyskärkisiä nuolia. Griffin Bowhunts -jousimetsästysfirman Ben Griffin oli tehnyt peruskartoitukset, valinnut leiripaikan ja varannut huoneet läheisestä motellista.
Vähän ennen lähtöpäivää soitti Hannu sairaalasta ja kertoi kolmen niskanikamansa murtuneen – murtunut oli myös miehen ääni! Matkaan lähti siis vain kaksi metsästäjää. Hannua pidimme kuitenkin ajan tasalla puheluin ja tekstiviestein. Ensimmäisen lauantaipäivän käytimme välinetäydennysten tekoon Kansas Cityn Cabela’s ja Bass Pro -jättimarketeissa, kumpainenkin erämiehen suurimpia ”leluparatiiseja”.
Juuri ennen maissipeltojen ja metsäsaarekkeiden ympäröimää vanhaa suurta latoa, jonka pihapiiri tulisi toimimaan päiväleirinämme, näimme ensimmäisen todisteen siitä, että alueella on suuria pukkeja. Päällisin puolin vammattoman näköinen peurapukki makasi kyljellään papupellon aukossa. Pukki oli ilmeisesti saanut tällin auton puskurista ja kuollut puolentoistasataa metriä juostuaan.
Kevytrakenteinen ruokailukatos keittiövarusteineen, nuotiopaikka takorautaisine kolmijalkoineen, teltta ja hevostraileri muodostivat perusleirin. Vaatteet ja varusteet sijoitimme vanhaan kaksikerroksiseen ja moniosastoiseen latoon. Jouset testattuamme olimme jo matkalla leiristä kiikaroimillemme passipaikoille. Oma valintani oli passitaso kolmen, puiden ja pensaiden reunustaman suuren ojan ja kolmen maissipellon takana. Passitaso katsoi kapean metsäkaistaleen reunasta maissipellolle leirimme suuntaan. Sen oikealla puolella oli luonnon muovaama juomapaikka – pieni rehevä lampi. Peurat kulkevat tällaista tunnelia myöten illalla syömään ja aamulla petipaikoilleen. Matkalla passiin näin useita merkkejä peuroista. Vähän väliä löysin sorkilla pellonreunan multaan kaavittuja soikeita tai pyöreitä laikkuja sekä sarvilla hangattuja puunvesoja. Tutkin linjan kulkusuuntaa katsomalla mihin päin sorkat olivat multaa heittäneet ja miltä puolelta puita ja pensaita oli kuori lähtenyt.
Ylhäällä puussa huokaisin mielihyvästä. Saatoin kuvitella kuinka peuranaaraat ja niitä seuraavat pukit hiipivät aamuin illoin pellonreunojen polkuja, jyrsivät maissin tähkiä ja juovat ojista ja lammen rannasta vettä. Puoli kuuden aikoihin vilahti oikeassa silmäkulmassani jotain ruskehtavaa. Kahdeksanpiikkinen pukki neuvotteli leveine sarvineen tietä tiheän piikkipusikon läpi maissin reunaan. Matkaa peuraan oli reilut 50 metriä. Peura liikkui ihailtavan äänettömästi ja vähäeleisesti. Se voisi helposti lipua ajatuksiinsa keskittyneen metsästäjän ohi tämän sitä huomaamatta. Sarvipää ei lähtenyt toivomaani suuntaan, eikä kulkenut passipuuni alta, vaan valitsi oikealla puolella kulkevan pellon reunan ja katosi ojan pusikkoon muutaman kymmenen metrin päässä.
Pimeässä illassa ladolle kävellessäni näin jo kaukaa kutsuvan leirinuotion loisteen. Ben ja Henri juttelivat tulen äärellä. Kuulin äänensävystä, että myös Henri oli nähnyt jotain. Istuskelimme nuotiolla kojoottien karua laulua kuunnellen ja paikallista laimeaa olutta maistellen. Ben, tapansa mukaan, kertoi tarinoita suomalaisesta, ruotsalaisesta ja amerikkalaisesta metsästäjästä. Vanha, harmaa lato näytti tulen loimussa aavemaiselta. Kuvittelin ladon leveän oviaukon taljaketjussa roikkuvan peuranruhon. Ajatus sai suupielet hymyyn.
Piilokojussa maantasalla
Seuraavana aamuna hiivimme samoille passipaikoille. Naaraspeura hiippaili selkäni takaa vasemmalle puolelleni ja ilmestyi kuin tyhjästä maissin reunaan. Ampumaetäisyyttä ei ollut kuin runsaat 20 metriä, mutta peura pysytteli turvallisesti pitkän pellon ylle kurkottavan oksan katveessa. Se asteli hetkeksi avoimelle paikalle, mutta ei viipynyt siinä kyllin kauan kääntääkseen ampumakulman kohtuulliseksi. Sopivaa aukkoa ei löytynyt ja naaras hiipi takaisin metsätunnelin polulle kadoten pian näkyvistä.
Laskeuduin alas puusta ja lähdin varovaisesti tutkimaan polkua. Näytti siltä, että peurat kulkivat puusta katsoen oikealta vasemmalle tässä kohtaa reittiään. Hiivin niiden tulosuuntaan ja tulin parin sadan metrin päästä kahden maissipellon ja yhden ruohoniityn kulmaan. Kulmassa oli useamman vahvan polun risteys. Jäljet johtivat sekä metsäkaistaleelle että lammen rantaa.
Illalla istuin paikalle pystyttämässäni kyttäyskojussa. Ampuma-aukot avautuivat lammen suuntaan sekä metsäpolulle. Sivuaukot säädin raolleen voidakseni ajoissa nähdä mahdollisen hiippailijan. Varjot venyivät pitkiksi ja sävyt muuttuivat punertaviksi, kun yhtäkkiä vasemmalla sivulla olevasta ikkuna-aukosta, vain muutaman metrin päästä, tuijotti kahden uteliaan peuran vasan silmät. Kaverukset katselivat kaulat pitkällä outoa, uutta möykkyä aidan vieressä. Halusin kuvata vasoja mutta jäin odottelemaan tulisiko niiden perässä suurempiakin peuroja. Myös Henri ja Ben olivat jälleen nähneet peuroja. Mietimme iltanuotiolla seuraavan aamun taktiikkaa.
Tilanne tarjolla
Aamulla istuin taas kyttäysteltassa, mutta eläimiä ei näkynyt. Sama toistui illalla. Henri tutustui valitsemansa alueen passipaikkoihin ja Ben viritteli uusia vahtimiskohteita. Miehet näkivät säännöllisesti peuroja ja kalkkunoita. Myös suuret oravat alkoivat kiinnostaa Henriä. Tämä koitui myöhemmin terhonjemmaajien kohtaloksi ja niinpä eräänä päivänä tirisivät oravan lihat nuotiopannulla.
Sää alkoi viilentyä ja tuuli voimistui. Kattilat ja pannut olivat aamulla jäässä ja ruoho ritisi jalkojen alla. Nyt alkaisi tapahtua, tuumasimme. Työntelin pimeässä okapensaiden oksia ja piikkisiä köynnöksiä sivuun päästäkseni kipuamaan matalalle ”buddy standille”, kahden hengen tikasmalliselle passitasolle. Kevyt tuuli kävi sopivasta suunnasta kohti tulojälkiäni ja istuinpehmustetta pyyhkiessäni helisi ilmaan pieniä jääkiteitä. Ruuvasin jousikoukun oksaan ja istuin odottelemaan. Kun valo riitti, mittailin vasemmalle ja suoraan eteenpäin muutamia etäisyyksiä. Oikealla sivulla oli syvä vähävetinen oja, melkein kuin pieni kuivunut joki, ja sen takana leikkaamaton maissipelto. Pellonreuna ei näyttänyt siltä, että sitä olisivat peurat käyttäneet. Sen sijaan oikeaa reunaa oli tampattu ahkerasti. Aurinko alkoi nousta ja samalla vilahti pensaiden seassa harmaa peuran kylki. Aikuinen peurapukki, ainakin 8-piikkinen, asteli kohti passiani suoraan edessä, reilun 50-metrin päässä. Se kuitenkin kääntyi jyrkästi oikealle ja haihtui ojan varren tiheikköön.
Jousi poikittain polvillani kuuntelin ja katselin. Jokin liikahti pusikon latvoissa ojan takana. Ensin hahmottuivat sarvien piikit ja kohta myös peuran pää. Tulin yllätetyksi väärältä puolelta ja yritin hiljaa nousta seisomaan. Pää hävisi puskien taakse ja pääsin kääntymään puuta vasten. Peura, ei vaan kaksi peuraa, asteli hitaasti maissin reunaa. Ne tulisivat tätä menoa kahteen kymmeneen metriin sivulleni.
Takimmainen pukki oli selvästi suurempi. Laillisella peuralla on oltava vähintään 4 piikkiä ainakin toisella puolella päätä. Pienempi astui alas ojaan mutta suurempi jatkoi onnekseni matkaa. Viimein pukki näkyi kokonaan. Laskin ensin piikkejä, mutta totesin heti sarvet tosi suuriksi ja valmistauduin ampumatilanteeseen. Pusikossa oli vajaan metrin levyinen aukko. Juuri ennen aukkoa oli pukki hetken katveessa. Jännitin jousen, hengitin syvään rauhoittaakseni mieltäni. Komeat sarvet ilmestyivät ensin ja sammalla koko iso ruho oli aukossa. Pukki pysähtyi ja katsoi taakseen jäänyttä kaveria. Tähtäsin suoraan etujalan päälle ja siirsin piikkiä vielä vähän eteenpäin. Yritin unohtaa suuret sarvet ja keskittyä vihreään tähtäinpiikkiin ja pieneen pisteeseen harmaassa turkissa. Nuoli iski aavistuksen rusahtaen rintakehän etuosaan ja upposi syvälle maissipellon multaan. Pukki pyörähti ympäri ja syöksyi tulosuuntaansa. Vain muutaman sekunnin kuluttua kuului pellosta rysähdys ja muutamia kahauksia.
Aurinko paistoi matalalla suunnasta johon olin juuri ampunut. Kuten aina, päätin istua vähintään parikymmentä minuuttia puussa, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että peuran henki oli jo kauan sitten leijaillut taivaalle. Lopulta kiipesin jyrkkäreunaisen, syvän ojan vastapenkkaa ylös ja näin punaiseksi värjäytyneen nuolenpyrstön. Kirkkaan punaiset veriroiskeet kertoivat, että jäljitys olisi lyhyt. Pukki makasi vain 40-metrin päässä osumapaikasta maissinvarsien seassa. Sarvet tosiaan olivat suuret, tyvet rosoiset ja paksut. Piikkejä oli yhdeksän. Kiskoin saaliin pienen tammen juurelle ja jäin odottelemaan kunnes aurinko paistaisi maissin latvojen yli ja pääsisin kuvaamaan kaatoani hyvässä valossa.
Siivottuani peuran lähdin kävelemään leiriin pukin sydän kädessäni. Henri oli vielä metsästämässä, mutta Ben makaili jo auringossa. Kävelin muina miehinä leiriin ja odotin milloin Ben huomaisi sydämen. Mies pomppasi pystyyn ja sanoi: ”Ei tuo kyllä mikään pienen peuran sydän ole!” ”Jep, se on 9-piikkisen pukin sydän”, vastasin. Ajelimme mönkijällä kaadolle. Kun Ben näki komeat sarvet, kaappasi hän minut halaukseen ja pomppi ilosta. Tätä oli odotettu ja hartaasti tavoiteltu monta vuotta. Aina oli puhuttu monsterista tai ”king of the forest” -pukista, mutta ne eivät olleet kohdalleni tulleet, vaikka pienempiä tai sarvettomia peuroja olin joka kerta saanut. Iltanuotion valossa katselin aavemaisen, korkean ladon suureen oviaukkoon. Taljan ketjusta roikkui nuotion kajossa punertava komeasarvinen peuranruho. ”Can’t get any better”, tuumasi Ben!
Pitkä jäljitys
Henri oli päässyt lähelle hyvää tilannetta useita kertoja ja nähnyt 8-10 piikkisiä pukkeja lähes päivittäin. Viimein komea 8-piikkinen oli suunnistanut oikeaan paikkaan maissipellon ja metsäsaarekkeen reunaan. Henri oli uudella lasermittarillaan mitannut etäisyydeksi 28 jaardia ja muuttanut sen mielessään metreiksi. Laukaus oli lienee osunut liian ylös ja pukki katosi pitkin loikin maastoon. Etsimme peuraa koko loppupäivän, mutta verijälkeä ei löytynyt. Pettyneenä ja voimattomina palasimme leiriin. Olimme toivoneet, että Henri ensikertalaisena saisi peuran – millaisen tahansa laillisen peuran. Joskus käy näin aseesta, ampumataidosta ja kokemuksesta riippumatta. Positiivisena miehenä Henri otti pian tapahtuneen hyvänä oppina. Tapahtumaa ”kelattiin” pitkin iltaa taaksepäin ja mietittiin mitä olisi voinut tehdä toisin, jos olisi osannut ennustaa pukin liikkeet ja tapahtumat.
Parin erittäin tuulisen ja jäätävän kylmän päivän jälkeen näimme taas peuroja. Istuin kaikki mahdolliset vaatteet päällä ja iso toppatakki peittona puussa. Jousi roikkui vasemmalla sivullani koukussa nuoli nokitettuna jänteelle. ”Raps!” Säpsähdin ja näin peuran suuret korvat vain parissa kymmenessä metrissä oikealla sivullani. Naaras otti askeleen, pysähtyi ja tutki ympäristöä. Toinen askel, ja pää hävisi pensaiden katveeseen. Valutin toppatakin jalkoihin ja haparoin jousen käteeni, hivuttauduin ylös ja yritin kääntyä ympäri puuta vasten. Taso narahti ja peuran korvat singahtivat suuntaani, mutta yllätyksekseni se jäi haistelemaan ja kuuntelemaan. Tuuli oli puolellani ja peura luottaa pääasiassa nenäänsä. Jännitin jousen ja toivoin peuran tulevan pian esille. Ensin pää ja sitten koko harmaa olemus ilmestyi hyvään aukkoon. Ehdin nähdä vilauksen valkoista nuolenpyrstöä ja punaisen läikän ilmestyvän peuran kylkeen.
Illalla syötiin jälleen nuotiolla paistettua sisäfileetä ja aavemaisen ladon suuressa, mustassa oviaukossa riippui jousella ammuttu peura. Koko reissun onnistumisen kruunasi Benin ilmoitus Henrin 8-piikkisen pukin löytymisestä! ”Can’t get any better!”
© 2009, Juha Kylmä (teksti ja kuvat)
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 2/2009.
