Saavuin Edmontoniin sunnuntai-iltana 22.9. vaikka metsästys alkaisi vasta tiistaina. Tämä siksi, että haluan aina tärkeisiin jahteihin mennessäni varmistaa, että varusteeni ja metsästysvaatteeni ehtivät perille ennen aloitusta. Tarkoituksenani oli viettää kaksi yötä hotellissa ja totuttautua -9 tunnin aikaeroon nukkumalla matkan rasitukset pois. Outfitteri Ryk Visscher piti ajatusta hulluna ja tarjosi mahdollisuutta tulla leiriin suoraan lennolta ja aloittaa jahti ennen muiden tuloa.
Hirvi- ja karhuleirit ovat tyypillisesti askeettisia ”wall tend” (kamiinateltta) -leirejä, joissa hyvällä tuurilla saattaa olla erillinen keittäjä ja kohtalaisen hyvää ruokaa. Saattaapa kokki jopa lämmittää ämpärillisen vettä kenttäsuihkuun parin päivän välein. Tällä kertaa oli toisin. Majapaikkamme isäntäpariskunta Robyn ja Bryan Dawn varmaan huomasivat äimistykseni, kun astuin sisään suureen hirsitaloon. Tuijotin suu auki valtavaa Alaska-Yukon-hirven päätä ja ruokasalin komean kivitakan reunoja koristavia lumivuohia. Majoitustilat, ruoka, eväät ja oppaat olivat huippuluokkaa siihen nähden mihin olin tottunut aiemmilla hirvijahtireissuilla Alaskassa, Brittiläisessä Kolumbiassa, Ontariossa ja Albertassa. Pihalla seisoi jopa täysikokoinen 3D Rinehart- hirvimaali, aivan oikean Kanadanhirven kokoinen.
Maanantaiaamuna henkilökohtainen oppaani, palomies Terry Brew, perehdytti minua tulevaan metsästykseen ja tarkkaili ampumistani. Iltapäivällä lähdimme ensimmäiselle kävelylle. Palatessamme illan hämärtyessä leiriin, pysähtyi Terry yhtäkkiä ja kuiskasi: ”Bull moose!” Nokitin nopeasti nuolen ja etsin katseellani hirveä. Hirvisonni ryntäsi melkein päällemme yrittäessään selvittää mikä sen rauhaa häiritsi. Tilanne oli ohi parissa sekunnissa. Olin tavallaan tyytyväinen ettei kymmenen päivän suuri seikkailu päättynyt jo ensimmäistä edellisenä päivänä.
Viisi sonnia
Tiistaina oli upea päivä. Terry huomasi kaukana suon laidan metsikössä mustan naarashirven. Jäimme kiikaroimaan tilannetta eikä aikaakaan, kun huomasimme komean sonnin ja kohta neljä muuta sonnia. Viritimme suon laidan pusikkoon helppokäyttöisen, auki pompahtavan Montana Decoy -hirvikaaveen. Hiivin pieneen puskasaarekkeeseen, josta yltäisin ampumaan molemmille puolille suoaukiota. Terry aloitti houkuttelun. Suurin sonneista kahlasi suon heinikossa suoraan kohti passiani, ja kohta toinen sonni seurasi ensimmäistä. Terryn piestessä pusikkoa puisella karahkalla, lähestyivät sonnit 77 metriin. Tappelemisen sijaan lähes kylki kyljessä seisovat hirvet tarkkailivat hirvilehmän kuvaa ja ihmettelivät millainen sonni mahtoi aiheuttaa niin mahtavan mäiskeen syvemmällä ryteikössä.
Tämä ylitti kyllä kaikki odotukseni. Yleensä hirvijahdeissa on saattanut nähdä hirven tai kaksi, joskus ei ainuttakaan. Nyt sain ihailla yhtä aikaa viittä valtavaa sonnia ja yhtä lehmää, ja kaksi leveäsarvista hirveä hivuttautui yhä lähemmäksi passipaikkaani. Tarkkailin sonnien suuria lihaksia ja jalkojen luita parasta osumakohtaa eri kulmista hahmottaakseni. Kiima ei ollut vielä parhaassa vauhdissa, eivätkä sonnit rynnänneet holtittomasti ”innokkaan naaraan” kimppuun. Lähemmäksi ne eivät koskaan tulleet vaan hivuttautuivat pikkuhiljaa suonlaitaan, ja kuin yhteisestä päätöksestä alkoivat kaikki juosta poppelitiheikköön.
Hiipien hirven viereen
Torstaiaamu oli hiljainen. Rakensimme lounasleirin poppelimetsikköön. Söimme ja valmistauduimme ottamaan päiväunet. Terry sanoi kuitenkin ensin käyvänsä pienellä kävelyllä lähistöllä katselemassa jälkiä ja kiimakuoppia. Näin kohta oppaan viittoilevan innostuneesti. Otin jouseni ja lähdin kiireesti mutta hiljaa lähestymään Terryä. Hän näytti kolmea sormea ja kuiskasi: ”25 meters”. Notkelman pohjalla seisoi kaksi sonnia ja yksi lehmä. Lehmä ja toinen sonni katosivat näkyvistä. Suurempi sonni jäi kuuntelemaan houkuttelua ja puskien hakkaamista. Se asteli hitaasti 32 metriin, mutta tiheä puusto ja pusikko estivät tehokkaasti nuolen lähettämisen oikeaan kohtaan mustaa kylkeä. Pää, kaula ja maha sekä takapuoli olivat selvästi näkyvillä. Tilanne jatkui samana puolitoista tuntia. Sonni liikkui hieman, mutta vitaalit eivät tulleet näkyviin. Päätin lopulta yrittää hiipiä alas notkoon, kun houkuttelu ei tuottanut toivottua tulosta. Kiima ei vielä ollut kiivaimmillaan. Hirvi etääntyi ja onnistui tietämättään aina suojaamaan elintärkeät elimensä, sydän-keuhkoalueensa, puilla ja oksilla.
Lopulta musta sonni jurotti pää poppelin takana tarjoten komean näkymän suureen mustaan kylkeen. Vielä muutama äärettömän hidas ja hiljainen hiivintäaskel ja olisin ampumahollilla. Sonnin morsian makasi jonkin matkan päässä sivummalla. ”Kunpa se ei huomaisi hiivintääni”, mietin. Tähtäsin lasermittarilla sonnin kylkeen – vain 25 metriä! Muutama oksa osui juuri nuolen lentoradalle, joten jouduin hivuttamaan jalan kaatuneen poppelin rungon yli saadakseni nuolen turvallisesti, oksiin osumatta perille. Näin jo silmissäni kuinka valkoinen nuolen pyrstö kohta katoaisi hirven mustaan kylkeen ja sonni rynnistäisi lyhyeen pakojuoksuun. Kuivat lehdet ja jalan alle väkisinkin osuvat risut tekivät joka askeleesta äärettömän vaikean. Jalka oli laskettava ritisevälle alustalle niin hitaasti, että väkisinkin kuuluva rapina vaikuttaisi jatkuvalta, tasaiselta tuulen aiheuttamalta lehtien kahinalta. Viimein vuosien unelmani oli toteutumassa. Sain saappaan rungon yli ja laskin jalkaterän lehtien sekaan niin hitaasti kuin vaan voin. Yhtäkkiä makaava lehmä singahti pystyyn, eikä hirvisonni epäröinyt hetkeäkään. Kaikki oli ohi parissa sekunnissa. Kova rytinä, ja hetkessä molemmat olivat kadonneet näkymättömiin ja kuulumattomiin.
Seuraavana päivänä ei ilmaantunut muutamia sonnin öhkäisyjä kummempia tapahtumia ja edellisen päivän tilanne kaiversi mieltä. Ryk, hänen veljensä John ja opas Terry vakuuttivat minun vielä saavan hirveni. Myös lauantain kohtaaminen hirvilehmän kassa vahvisti uskoa, että vielä tapaisimme uusi sonneja. Uskoa vahvisti myös muiden viiden metsästäjän havainnot sekä kolme kaatoa torstain ja lauantain välillä. Myös ryhmän pitkäjousimies Russ oli kaatanut hirvisonnin lauantaina puhtaalla läpilaukaisulla. 60-paunaisella pitkäjousella ammuttu 700 grainin nuoli lävisti hirven rintakehän puhtaasti ja nuoli piti irrottaa takana olleesta puusta puukon avulla.
Hirvihaaveen huipentuma
Majapaikkamme isäntä Bryan Dawn vei oppaani Terry Brewin ja minut löytämäänsä ”honey hole” -paikkaan. Muutaman kilometrin rivakan kävelyn jälkeen saavuimme laajan suoniityn laitaan. Suoaukiota reunustivat syksyn komeissa väreissä loistavat poppeli- ja villiruusurinteet. Alue oli täynnä hirvenjälkiä, kiimakuoppia ja sarvilla palasiksi hakattuja puskia. Jo paikkaa lähestyessämme kuulimme sonnin öhkäisyjä ja myös näimme sonnin lehmän seurassa.
Passipaikkaa valitessamme yllätimme nuoren sonnin, joka minusta näytti tässä vaiheessa jo erittäin houkuttelevalta, mutta josta oppaat sanoivat: ”Too small!” Myöhemmin olin tosi tyytyväinen Terryn ja Bryanin kehotukseen olla ampumatta.
Aamupäivän sade tihkui hieman fleece-takin hartioista läpi ja vilu alkoi hiipiä kehoon. Vetäydyimme pitämään sadetta tiheäoksaisia kuusia kasvavaan metsäsaarekkeeseen. Olo parani pian ja uni tuli silmään korkean, vedenpitävän kuusen juurella.
Tunnin–parin päästä tervehti lämmin auringonpaiste päiväunilta heräilevää porukkaa. Nostimme reput selkään ja marssimme peräkkäin jalkojen alla litisevän suoniityn poikki. Saapuessamme vastarannan rinteelle huikkasi Terry: ”Moose!” Tosiaan, musta hirvisonni laskeutui vajaan sadan metrin päässä suolle, ja millaiset komeat sarvet sillä olikaan! Terry avasi hirvilehmäkaaveen ja Bryan pompautti auki suuren mustan sateenvarjon, jonka tarkoitus oli hämätä sonnia luulemaan mustaa hahmoa hirven kyljeksi. Polvistuin itse sateenvarjon suojaan nokittamaan nuolta ja mittaamaan etäisyyttä. Bryan veteli etusormen ja peukalon välissä peltipurkin pohjaan kiinnitettyä kasteltua kengännauhaa tuottaen hämmästyttävän todenmukaista ”uu-aaa-aaa-aahhh” -kiimaääntä. Sonni harppoi pitkillä koivillaan hetkessä 52 metriin ja pysähtyi tuijottamaan hieman epäilyttävän näköistä seuruettamme. Se kääntyi kyljittäin, jolloin arvasin sen olevan lähdössä. Päässäni vilisi sekalaisia ajatuksia. Parissa sekunnissa vilahtivat mielessä aiemmat tuloksettomat hirvijahdit, pitkä ampumaetäisyys ja toisaalta niiden harjoittelemisen tuottama turvallisuuden tunne kuin myös mahdollisen huonon laukauksen aiheuttama paha mieli ja häpeäkin. Hirvi harppoi muutaman metrin etäämmälle. Jousi jännitettynä, mieli yllättävän rauhallisena, seurasin 60 metrin tähtäinpiikillä suurta pikimustaa kylkeä ja laukaisupäätös syntyi vaistomaisesti. Nuolen valkoinen sulkapää katosi hirven kylkeen singahtaen toiselta puolelta ulos enkä jännittävässä tilanteessa ollut täysin varma osuman laadusta. Vilkaisin huolestuneena Terryn ja Bryanin suuntaan. Molemmat tuijottivat totisina pakoon ryntäävää sonnia. Terry komensi: ”Katso, katso!” Hirvi pysähtyi vain 45 metrin juoksun jälkeen, huojahteli ja putosi kyljelleen korkeaan heinikkoon. Pari kertaa heinikosta nouseva pitkä takajalka oli kaikki mitä hirvestä enää näkyi.
Laukauksesta oli kulunut vain muutama sekunti ja hirvi makasi jo hengettömänä. Jännitys laukesi, Terry ja Bryan alkoivat nauraa ja taputella toisiaan ja minua aidosti innoissaan ja yllättyneinä todella lyhyestä pakolaukasta. Bryan hekotteli, että tilanne oli niin jännittävä, että hän oli pudottanut videokamerankin tohkeissaan maahan ja ainoa tallenne oli tukko heiniä ja kova naurunremakka.
Hirvi suolistettiin paikan päällä eikä aikaakaan, kun parikymmentä pikimustaa korppia kaarteli kaadon ympärillä. Hirvestä ilmoitettiin Rykille, joka lupasi tulla peräkärryllisellä mönkijällä hakemaan saaliin. Tiesimme joutuvamme odottamaan useita tunteja ennekuin mönkijä pääsisi paikalle villinä rehottavan metsikön läpi. Parin tunnin kuluttua kuulimme ensimmäisen sahan äänen jossain kaukana mailien päässä. Lisää tunteja kului ja saha soi kuskin katkoessa maassa lojuvia puun runkoja.
Metsästysalueemme oli valtion omistama lintujen suojelualue, jossa moottoriajoneuvoilla liikkuminen oli kiellettyä ja metsästysoikeuskin oli vain harvojen hallussa. Ainoastaan kaadetun hirven noutaminen mönkijällä oli erikseen sallittu. Ryk Visscher ottaa vuosittain vain kuusi jousimetsästäjää koko jousikaudella alueelle ja metsästys on ohi runsaassa viikossa. Myöhemmällä kiväärikaudella tulee edelleen kaksi metsästäjää yhden päivän hirvijahtiin.
Kuuma auringonpaiste hiipui viileneväksi ja pimeneväksi illaksi. Lämpimät vaatteet olivat taas tarpeen. Saha soi jo lähistöllä ja kohta yltä päältä hikinen ja höyryävä Ryk kaasutteli paikalle.
Hilpeällä illallisella kerrattiin kaikki tähänastiset kaadot. Kuudesta jousimiehestä viisi oli saanut hirvisonnin. Kukin sonni oli ammuttu yhdellä siistillä laukauksella. Pakoetäisyydet olivat lyhyet, 45–80 metriä. Vain porukan hammaslääkäri Keith jäi tällä kertaa ilman saalista. Hän etsikin vain tilaisuutta saalistaa todella suuri trofeeyksilö. Keith oli tällä alueella jahdissa jo seitsemättä kertaa. Vain yhdellä aikaisemmalla kerralla oli hirvisonni jäänyt ampumatta.
Neljä metsästäjää metsästi taljajousella, yksi pitkäjousella ja kalifornialainen sydänlääkäri Bill vastakaarijousella. Ampumaetäisyydet vaihtelivat vajaasta 10 metristä runsaaseen 55 metriin.
Teksti ja kuvat: Juha Kylmä
Artikkeli on julkaistu aiemmin Jäkkärän numerossa 4/2013.
