”Jahtia oli jäljellä kymmenisen minuuttia ennen pimeän tuloa. Silloin näin sen. Se tuli aivan samasta kohdasta kuin kuvissa, siitä kymmenen, ehkä kahdentoista metrin päästä. Sydän tykytti niin että korvissa humisi. Sitten kaikki tuhannet ja tuhannet harjoitustoistot ottivat vallan, hengitin syvään ja jännitin jousen.”
Kaikki alkoi tupakkalakosta. Paikkakunta oli Pori ja vuosi 2010. Mukavan jäkkäräteemaisen illanvieton päätteeksi kaksi miestä viskasi tupakka-askinsa siihen pöydän päälle ja vannoi valan. Siitä päivästä alkaen molemmilla alkaisi tupakkalakko, jonka myötä säästyneet rahat käytettäisiin metsästysmatkaan ison veden taakse.
Pekka Jalkanen oli toinen toveruksista, joiden tupakkalakko piti. Syksyllä 2012 hän pakkasi jousensa ja lähti vaimonsa ja ystävänsä Jukka Laineen kanssa Kanadaan. Ontariossa heitä oli vastassa suomalaistaustainen Aarne Saikkonen, jonka Suomessa syntynyt Pentti-isä oli muuttanut Kanadan metsästysmaille vuonna 1968. Tällä hetkellä isä ja poika pyörittävät Offroad Sports -metsästyskeskusta, joka järjestää vuosittain lukuisia karhu- ja susijahteja nimenomaan Suomesta tuleville metsämiehille.
Pekan ja kumppaneiden matkaseurue oli metsästyskeskuksen ensimmäinen jousella karhujahtiin tuleva ryhmä. Syksyllä 2012 aika kuluikin pääasiassa isäntäväen kanssa ystävystyessä ja laajemminkin jousimetsästyksestä jutellessa. Jalkasen joukkio auttoi muokkaamaan passipaikkoja myös jousimetsästykseen sopiviksi ja vietti paljon aikaa tutustumalla metsästysmaastoon. Ensimmäisellä kerralla Pekan käytetyin ase passissa olikin kamera, jolle mesikämmeniä tallentui sen verran, että reissuun oli ihan pakko päästä uudelleen.
”Crazy Finn”
Kun Jalkasen perhe kotiutui Kanadasta, teki Pekka ensi töikseen itselleen karhun. Sitten oli vuorossa sopivan korkuisen puupassin rakentaminen. Hän perehtyi karhun anatomiaan ja siihen, mistä kulmasta nuolen pitää osua ollakseen tappava. Kanadan metsästyslakien mukaan karhua saa metsästää jousella, jossa on vähintään 49 paunaa, mutta Pekka teetätti karhunkaatoa varten 63 paunaisen, Mukkanuolen Lumikko-vastakaarijousen.
Niin Pekka kapusi passiinsa ja alkoi harjoitella. Hengitys, jännitys ja laukaus. Hengitys, jännitys ja laukaus. ”Hullu suomalainen” ehti vuoden aikana tehdä aika monta harjoitustoistoa. Pekka oli nimittäin ansainnut kanadalaisilta ystäviltään lempinimen ”Crazy Finn” – eikä kenties aivan syyttä – ilmoitettuaan jahtaavansa karhua vaistojousella.
Kanadassa metsästetään yleisesti varsijousella ja jonkin verran taljajousella, mutta vaistojousen metsästyskäyttö on harvinaista. Mutta koska Kanadassa metsästys on yleistä, luotetaan metsästäjän taitoihin ehkä hiukan enemmän kuin lammikon tällä puolen: jos mies sanoo lähtevänsä karhujahtiin vaistojousella, ja jousi täyttää lait ja asetukset, annetaan miehen lähteä karhujahtiin vaistojousella. Jopa ilman kiväärimiestä naapuripuussa.
Syksy 2013
Kanadan Ontariossa karhun jousimetsästyskausi on varsin pitkä, aina syyskuun alusta marraskuun loppuun. Pekka, Satu-vaimo sekä Hannu ja Roni Jänkälä lähtivät matkaan 22.9. ja palasivat takaisin 6.10. Ensimmäinen päivä oli varattu aikaerosta toipumiseen, muutama päivä muiden nähtävyyksien katselemiseen ja yhdeksän päivää metsästykseen.
Ulkomaalainen metsästäjä saa Ontariossa yhden karhuluvan vuodessa. Aarnen metsästyskeskuksen palvelut toimivat avaimet käteen -pohjalta: metsästysseurue noudetaan lentokentältä ja aterioiden ja majoituksen lisäksi myös karhuluvat on järjestetty valmiiksi. Jalkasen seurueessa karhuluvat oli kaikilla: Pekka lähti karhun perään vaistojousella, Roni taljajousella ja Satu-vaimo sekä Hannu kiväärillä.
Sitten koitti ensimmäinen metsästyspäivä, jonka pituuden määritteli valoisuus. Kun tulee ilta, ampuminen on pimeyden vuoksi mahdotonta ja puoli tuntia virallisen auringonlaskun jälkeen hyvin, hyvin kiellettyä. Jos auringonlaskun jälkeen pääsee laukaus, voidaan metsästysvälineiden lisäksi ampujalta takavarikoida myös esimerkiksi metsästysmatkalla käytetty auto. Lähettävätpä paikalliset viranomaiset vielä perään mojovan maksulapunkin.
Jousimetsästäjät ovat Kanadassa ampuneet karhuja myös hiipimällä, mutta vaikean ja tiheän kasvillisuuden vuoksi se vaatii taidon lisäksi aikaa ja tuuria. Sen vuoksi karhuille oli tehty maissista ja melassista syöttejä, joiden läheisyyteen oli rakennettu puupasseja. Pekan puustandi oli noin neljän metrin korkeudessa. Paikka oli tuttu – samalta standilta oli edellisenä vuonna kuvattu karhuja. Päivä sujui tapahtumitta ja ilta alkoi hämärtää. Pekka tuumi juuri, että passia taitaa olla noin vartin verran jäljellä, kun alkoi kahista.
Karhunkaato
Karhu astui aukiolle tismalleen samasta kohdasta, mistä oli viime vuonna tullut kuvattavaksi, noin 10-12 metrin päästä. Tällä kertaa Pekalla vain oli kourassa vastakaarijousi kameran sijaan. Syke nousi huippuunsa ja Pekka ehti ajatella, että jos karhu pysähtyy syötille, hän ampuu.
Karhu kulki kaikessa rauhassa syötille. Kääntyi ja asettui noin seitsemäntoista metrin päähän. Pekka näki, että karhu oli hiukan takaviistossa niin, että lapa ei asettuisi keuhkoihin tähdätyn nuolen tielle. Sitten tuhannet ja tuhannet harjoitustoistot alkoivat vaikuttaa: Pekka hengitti, jännitti jousen, valitsi ampumapisteen ja laukaisi. Täysosuma!
Karhu ampaisi pakoon kuin, no, ammuttuna. Nuolessa oli valkoinen nokki, joka loisti pimeyden keskeltä syötin äärellä, kiikareilla katsottuna nuoli näytti myös veriseltä. Pekka mietti hetken, uskaltaako nuolta lähteä hakemaan, mutta kun karhusta ei enää mitään kuulunut, kapusi hän alas puusta ja löysi kauttaaltaan kirkkaan, hapekkaan veren peitossa olevan nuolensa. Osuma oli ollut juuri niin hyvä kuin hän oli otaksunutkin. Kello oli varttia vaille seitsemän, varttia vaille virallisen auringonlaskun.
Sitten Pekkaa alkoi pelottaa ja hän riensi kiireen vilkkaa kiväärillä varustautuneen vaimonsa viereen ja vilkaisi puhelintaan. Siihen oli tullut viesti taljajousella ampuvalta matkakumppanilta: ”Ammuin karhua, nuoli läpi.” Paluuviestissä luki: ”Sama täälläkin, ammuin karhua, nuoli läpi.”
Vain puoli tuntia aiemmin Roni oli yhdeksän metrin etäisyydestä ja neljän metrin korkeudesta kaatanut taljajousellaan Offroad Sport -keskuksen ensimmäisen jousimetsästetyn karhun! Kovahermoinen mies oli päivän mittaan nähnyt karhuja jo useammankin, mutta vasta kolmas oli asettunut sopivan ampumaetäisyyden päähän. Maltti kannatti – nuoli osui täydellisesti ja lävisti molemmat keuhkot.
Maha täyteen, muistot mukaan – ja eikun uudelleen!
Oli jo pimeää, kun seurue lähti etsimään ammuttuja karhuja. Matkatoverin ampuma karhu oli lyyhistynyt lähelle, nätisti jälkensä päälle ja se vietiin leiriin jo illansuussa. Siinä kaatoja jo hieman juhlistettiin, vaikka toisen karhun etsiminen ei enää pimeässä onnistunut.
Aamulla alettiin jäljittää Pekan ampumaa karhua. Verijälki loppui 50-60 metrin päähän – ja sen jälkeen missään ei näkynyt jälkeäkään. Etsinnät ulotettiin laajemmalle ja laajemmalle, turhaan. Lopulta Pekka palasi verijäljille ja otti askeleen, pari sivuun. Siinä se makasi, 120-kiloinen mustakarhu. Täydellisesti oli vaistojousenkin nuoli osunut: se oli iskeytynyt oikeaan keuhkoon hiukan yläviistosta ja läpäissyt vasemman keuhkon myötä koko karhun.
Koska karhua ei sellaisenaan mukaansa Suomeen saa, juhli seurue metsäonneaan mitä makoisimmalla, maissilla ja tammenterhoilla herkutelleen karhun käristyksellä. Mainittakoon, että jahtionni oli suosinut ensimmäisenä päivänä myös seurueen kiväärimiestä, joten loput kahdeksan metsästyspäivää jahdattiin Sadun luvan alaista karhua – jonka kaatuminen oli sekin lähellä viimeisen metsästyspäivän viimeisillä valoisilla minuuteilla. Mutta se on jo toinen tarina.
Metsästyskeskuksen väki kävi Suomessa keväällä ja toi taljan ja kallon tullessaan, joten kouriintuntuvampiakin muistoja matkalta jäi. Eikä ystävyys kanadalaisen metsästyskeskuksen isäntäväkeen ole sekään huono tuliainen! Sen verran Pekka karhun jousimetsästyksestä nimittäin innostui, ettei yhteys Kanadaan tähän jää. Vastedes Pekka toimii suomalaisena yhteyshenkilönä jousimetsästäjille, jotka haluavat lähteä Ontarioon karhun kaatoon.
Eli eipä muuta kuin tupakat pannaan, niistä säästynyt päivittäisvitonen säästöpossuun ja parin vuoden päähän syksylle aikaa varaamaan!
”No, Pekka. Kutsuuko karhupassi uudestaan?” ”Ehdottomasti! Se valmistautuminen, jännitys ja onnistuminen – se oli kerta kaikkiaan sanoinkuvaamaton kokemus!”
(Juttu on julkaistu aikaisemmin Jäkkärässä 3/2014)
