Peurajahti lähenee ja monella metsästäjällä ajatukset ovat jo peuran kytistelyssä. Miten sitten tiedustella mahdollisia kyttäyspaikkoja? Tässä omia ajatuksiani.
Keskikesällä en juurikaan uhraa ajatuksia peurajahdille. Mielestäni peurojen polkuja ja muutenkin kulkureittejä on vaikeampi löytää. Varsinkin kuluneena kesänä kuivuudesta johtuen esimerkiksi metsästä pellolle tulevia jälkiä oli miltei mahdotonta havaita. Onneksi sateinen elokuu kaiken muuttaa voi.
Peurajahdin alkaminen syyskuun alusta on lähes lottovoitto jousimetsästäjälle jo pelkästään siinäkin mielessä, että jahtikaudesta tulee pidempi. Elokuun alussa alan itsekin syttyä peurajahdille. Tarkistan jahtilavoja (jatkossa standi), tikapuita, turvaköysiä ja -valjaita. Alan kuljeskella jahtimailla ja saatan istua pellon laidassa odotellen, mistä peurat tulevat pellolle. Usein näillä reissuilla näkee myös muuta riistaa peurojen lisäksi.
Vien muutaman standin aiemmin hyväksi havaituille paikoille jo ennen jahdin alkua. Onko tikapuiden viemisellä etukäteen merkitystä hyvässä ja pahassa jakaa varmasti mielipiteitä. Näkeekö peura tikapuut puun kyljessä tai väistääkö se niitä nähdessään ne ensimmäistä kertaa? Kokemukseni mukaan se varmasti näkee tikkaat puun kyljessä ja saattaa ihmetellä tuulessa liehuvia kiinnitysremmejä hyvinkin pitkään, mutta ei välttämättä pakene sen takia.
Toisaalta taas piilokojun vieminen samana päivänä, kun aikoo metsästää voi olla haasteellista varsinkin, jos koju on hyvin aukealla eikä sitä ole naamioitu maastoon sopivaksi. Voi olla hyvinkin turhauttavaa istua kojussa, kun vanha naaraspeura lähestyy epäluuloisena kojua. Usein epäluuloisuus tarttuu muihinkin peuroihin ja kojun edessä olevat omenat syödäänkin vasta pimeällä. Kojussahan on mukava istuskella säältä suojassa ja on todella sykettä nostattavaa seurata eläimiä samalta tasolta, mutta edellä kuvattu tilanne on syytä muistaa.
Tiedustelua
Mistä sitten aloittaa tiedustelu? Paperisista kartoista voi olla suuri apu, niin kuin myös Google Mapsista. Silti mikään ei voita paikan päällä kulkemista. Polkuja on helpoin etsiä pellon reunoista, joissa näkyvät hyvin sorkan jäljet ja laonnut heinikko.
Itse kuljen pellolta metsään päin ja etsin kohtaa, jossa monta polkua yhdistyy yhdeksi. Tässä kohtaa riistakamerasta on apua. On kaiken lisäksi hauskaa katsoa mitä kameralta löytyy. Kameralla saa myös helposti tietoa eri peurayksilöistä. Mistä pukit kulkevat ja kulkevatko ne ollenkaan päivänvalossa. Polun varteen asetettuun kameraan ei kuvia kerry niin paljon kuin ruokintapaikoilta, mutta kamera antaa hyviä viitteitä missä kuljetaan milloinkin. Esimerkiksi kiima-ajan lähestyessä on mielenkiintoista seurata eri pukkeja raapimassa maata ja puun oksia kameran kuvissa.
Lisäksi kameralla saa selville myös eläinten liikkumisaikoja. Joillakin ruokailupaikoilla vieraillaan aamuisin, kun taas metsässä olevalle ruokinnalle tai satunnaiselle omenakasalle voidaan tulla jo pari tuntia aiemmin kuin pelloille. Aamuisin taas ruokintapaikalle on miltei mahdoton päästä niin, että peurat eivät huomaa tulijaa. Kokemukseni on, että aamuisin kannattaa olla sellaisen polun varressa passissa, jota pitkin peurat luultavammin kulkevat päivämakuulle. Pyrin muutenkin passittamaan mieluummin polun varressa kuin ruokinnalla.
Pääsääntöisesti peura lähestyy ruokintaa hyvin varovaisesti varsinkin kaukana asutuksesta, korpimaisemassa. Se lähestyy ruokailupaikkaa askel kerrallaan. Toisaalta taas jossain paikassa ihmisen läsnäoloon tottuneet peurat voivat tulla ruokinnalle hyvinkin rennosti näennäisen huolettomina. Maaston muoto voi myös sanella sitä, miten peura saapuu ruokailemaan.
Itselläni yksi parhaista paikoista on suuren pellon keskellä oleva puusaareke, ei siis edes oikea metsäsaareke. Paikalla on vain viisi tuuheaa puuta, mäntyjä ja yksi kuusi. Omenakasalla ollessaan peurat näkevät joka suuntaan hyvin ja käyttäytyvät hyvinkin rennosti. Tällaisessa paikassa, niin kuin tietysti kaikissa muissakin, peurojen pitää lähestyä paikkaa samasta suunnasta mistä tuuleekin. Kyseisellä paikalla eläimet voivat tulla pellolle myös selän takaa, jolloin ongelmia on tulossa ‘puhinan’ muodossa. Tällaisen hyvän paikan metsästää helposti piloille ahneuttaan. Lisäksi keskeltä peltoa on miltei mahdoton lähteä pois peurojen huomaamatta. Itse liikametsästin iltaisin kyseisen paikan ‘aamupaikaksi’ hölmöyttäni edellisellä kaudella. Peurat pistelivät mahansa täyteen aamuisin ja niitä oli mahdoton metsästää silloin. Lisäksi poistumisreittejä oli useita ja niinpä peura jäi tästä huippupaikasta kaatamatta.
Vallitseva tuulen suunta
Tuuli – ystävä vai vihollinen? Vähän kumpaakin. Mielestäni kaikkein tärkein huomioitava asia peuramailla on vallitseva tuulen suunta. Siis se mihin päin useimmiten tuulee. Jos passipaikka on rinteen alaosassa peurojen tullessa rinnettä alaspäin ja tuuli käy suoraan rinteeseen on mielestäni kyseisellä paikalla turha istua standilla. Vaikka olisi kuinka korkealla puussa, haju leijailee maahan kuitenkin ja tapahtumia ei ole.
Tasaisella maalla korkealla istumisesta voi olla hyötyä. Silloin läheltä kulkeva peura voi kulkea tuulen alta ja metsästäjän hajut kulkevat yläpuolella. Myös reilusta tuulesta on tässä kohtaa apua. Joka tapauksessa standin korkeus on kompromissi ja oikeastaan aina tilannekohtainen valinta. Joka tapauksessa juuri siinä kohtaa, joka olisi optimi standin paikka ei useinkaan puuta kasva, on valittava paras vaihtoehto olemassaolevista puista.
Itselläni ei ole oikeastaan yhtään täydellistä iltapassipaikkaa, mutta sitäkin parempia aamupasseja on useita. Ehdottomasti upeimmat onnistumiset ovat tapahtuneet juuri aamuisin. Niinpä vannonkin ehdottomasti aamupassin nimeen noin klo 12 asti. Luonnon heräämistä syksyisenä aamuna on upea seurata ja aamiaisen voi lopuksi nauttia näköalapaikalla.
Tuulella on aivan ratkaiseva merkitys tässä jahtimuodossa. Paras opetus itselleni on ollut se, että älä koskaan metsästä parhaalla paikalla kun on tyyntä tai oikukas tuuli. Vaan vedä lonkkaa silloin ja iske täydellisellä tuulella.
Otsakekuva: Aimo Lahdenmäki
Teksti ja muut kuvat: Marko Peltoniemi
