Muutama vuosi sitten kun olin ensimmäisiä kertoja vieraana ajokoirajahdissa saaliin saaminen jousella tuntui aika lailla uskomattomalta ajatukselta. Lohdutin itseäni sillä ajatuksella että ruutiukkokaverini pitivät saaliin saamista täysin utopistisena. Eli lempinimiä riitti, mutta jousimies ei lannistunut vaan oli jousi kädessä aina kun kutsu tuli.
Nyt kun oma ajokoirani on kaksivuotias jäniksenmetsästys on mennyt mukavan harppauksen hienoon suuntaan. Aikaa on vietetty aikas paljon metsässä istuen ja koirakin on siinä samalla saanut liikuntaa. Sadetta, poutaa, pakkasta ja viimaa – kaikkea mahdollista keliä. Miehen huumorikin on ollut aika usein koetuksella kun koira hyörii ja pyörii. Välillä homma sujuu välillä ei, mutta niinhän se on joka jahtimuodossa. Tämä juttu nyt sattuu kertomaan onnistuneesta reissusta.
Ajelin autolla tutulle metsäautotielle parin kilometrin päässä kotoa. Oli pirteä pakkasaamu ja luntakin oli pari senttiä. Koira vapaaksi ja itse kököttämään tutuksi tulleelle kolmiojakkaralle. Siinä aamun ensimmäiset tunnit kuluivat vanhoja Erä-lehtiä lukiessa (aika kun joskus matelee). Kellon ollessa yksitoista päätin vaihtaa paikkaa ja syödä hiukan evästä. Hertta-koira katosi kuusikkoon ja minä siemailin teetä mielestäni hyvässä passipaikassa.
Silmäilin maastoa miettien jäniksen mahdollisia tuloreittejä. Nokitin nuolen ja laitoin jousen puun oksasta roikkumaan. Vartin istuskeltuani pyy alkoi viheltää melkein yläpuolellani tuuheassa kuusessa. Kuuntelin sitä kymmenisen minuuttia ja päätin koitaa hiipiä niin, että näkisin linnun. Ehdin ottaa kaksi askelta kun Hertan kimeä haukahdus katkaisi hiivinnän. Otin jousen käteeni ja laitoin laukaisulaiteen jänteelle. Jänis oli yllättänyt minut ajon alussa tarpeeksi monta kertaa ja niinpä nyt olin täysin valmiina.
Ajo meni pienen mäen toiselle puolen ja sieltä metsäautotietä kohti. Koiran haukku hiipui kuulumattomiin ja aloin miettiä passipaikkani hyvyyttä. Siinä vaiheessa ajoa oli kestänyt parikymmentä minuuttia. Tähyilin harvahkoon kuusikkoiseen mäkeen vilausta pitkäkorvasta. Laitoin jousen alapyörän takin taskuun tuelle niin sain lepuutettua jousikättä ja jousi oli kuitenkin valmiina ylhäällä. Silloin huomasin jotain liikettä mäessä ja tunnistin tulijan metsäjänikseksi. Matkaa oli noin kuusikymmentä metriä ja jäniksen kulkureitti oli minusta poikittain vasemmalle. Nostin hitaasti jousen valmiiksi ikäänkuin varmuuden vuoksi ja samassa jänis kääntyi ja alkoi tulla suoraan minua kohti.
Seisoin sydän pampaillen ison kuusen edessä, jonka alaoksiin realtree-pukuni varmaankin sulautui hyvin. Matkaa on kolmisenkymmentä metriä kun vedän jousen vireeseen, jänis tulee yhä kohti!! Kuitujyvä seuraa jäniksen rintaa ja sen ollessa kahdessakympissä vihellän, vaan jänis ei pysähdy. Se tulee rauhallista kulkua kaukana koiran edellä ja tiedän että on ammuttava sitä liikkeeseen. Näen eläimen rinnan terävänä ja jyvä ikäänkuin häviää kun puristan liipasinta. Nuoli läpäisee jänön joka kierähtää ojaan. Tiedän osuneeni, mutta siinä samassa jänis nousee ojan penkalle ja jää siihen istumaan minusta kahden metrin päähän. Sekunnit tuntuvat melko pitkiltä kun mietin osuman todellista laatua. Päätän nokittaa uuden nuolen jota jänis ei jää katselemaan. Se pompii hitaasti kymmmenen metrin päähän ja jää siihen istumaan. Jouseni on jo vireessä ja hiilikuitunuoli lävistää jänön lavan kaataen sen lumiselle maalle.
Siinä se on omalta koiralta ammuttu metsäjänis. Olo on mukavan rauhallinen kun suolistan jänön ja koirakin saa ansaitut makupalat. Autolle kävellessäni suupielet hipovat korvia ja ihan kuin aurinkokin pilkistäisi pilvien välistä.
© 2005 Marko Peltoniemi
(Tarina on julkaistu aikaisemmin Jäkkärässä 1/2005)
