Kun jahtikohteena on supikoira haaskalta metsästys tarjoaa takuulla jännittäviä hetkiä jousimetsästäjälle tuli onnistumisia tai sitten ei. Melko varmasti eläimiä näkee ja vieläpä aikas läheltä.
Haaska oli perustettu jo hyvissä ajoin syksyllä. Kävijöitäkin oli siellä riittänyt vaan jäkkärän jännittäjä laukkasi muissa jahdeissa ja supit ja ketut saivat olla rauhassa. Puisen ständini olin myös asettanut silloin syksyllä ja siltä oli matkaa haaskalle 15 metriä. Valitussa paikassa pellon reuna pistää metsään 30 metriä leveän ja saman pituisen kaistaleen. Ei ehkä ketulle paras paikka, mutta supille loistava.
Haaskajahdista tuntuu olevan aika paljon erilaisia uskomuksia ja totuuksia. En nyt tässä ala väittelemään siitä miten kalan roipeet haaskalle viskoa, vaan palaan hetkeksi hämäläiseen kuutamon valaisemaan peltomaisemaan.
Maaliskuun puoliväli on ylitetty ja tiedusteluretkien mukaan supit käyttävät haaskaa. On hieno kuutamo, kun kirpeässä pakkasessa kävelen kohti ständiä, kiinnitän valjaistani varmistuksen tikapuiden vieressä kulkevaan turvaköyteen ja kipuan ylös. Nostan narulla jousen ylös ja nokitan nuolen. Sen jälkeen laitan jousen roikkumaan pääni yläpuolelle koukkuun (joka tietenkin myöhemmin osoitautuu virheeksi). Ylimääräiset tumput laitan viereisen kuusen oksalle sitä varaa että pakkas ukko alkaa koitella metsämiehen jahti-intoa. Sitten vain odotetaan ja nautitaan kuun valaisemasta maisemasta.
Puskien varjot piirtyvät terävinä lumiseen peltoon ja alan kuvitella mistä kettu voisi haaskalle ilmestyä. Samassa takanani hanki rapsahtaa ja aistit terävöityvät äärimmilleen ja ihan kuin kuulokin parantuisi. Olisikohan tulija kettu vai supi?
Nyt askeleet kuuluvat tosi selvästi ja raskaasti ikään kuin liian raskaina. Kahdeksan metrin päässä näen tulijan. Se on nuori valkohäntäpeura, joka kävellee kaikessa
rauhassa ständini alle. Koitan kuinka paljon voin kurottaa peuran huomaamatta. Eläin aistii hitaan liikkeen ja ottaa muutaman ripeän askeleen poispäin ständistä. On upeaa katsella kaunista eläintä näin läheltä, peura seisoskelee hetken näkösällä ja kävelee rauhassa puiden suojaan. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kuulen sen kulkevan takanani. Upea tilanne ja reissu tuntuu pelastetulta.
Olen ollut lavalla pari tuntia, kunnes yhden aikaan näen vasemmalla metsässä liikettä. Supikoira. Pakkasen purevuus ja kylmän väristys katoaa, kun kaksi supia astelee varovasti pellolle. Nyt jousi hiljaa alas koukusta. Hitaasti asetan jousen alapyörän polveni päälle tuelle. Supit etsivät kalan paloja hangelta ja ovat todella valppaina toisen ollessa alle kymmenen metrin päässä. Se kuulee jotain ja spurttaa metsään toisen jäädessä pellolle. Alan hitaasti nostaa joustani ja vedän sen vireeseen supin astellessa koivun oksien takaa näkösälle. Samalla puinen ständini narahtaa. Sitähän supi ei kuuntele, vaan lönköttelee pellon reunaan ja pysähtyy 20 metrin päähän kylki minuun päin, mielestäni linjalla on oksia enkä aio yrittääkään laukausta. Tilanne on ohi ja tunnin päästä maltan lähteä kotiin, päätöstä pakkasukko kyllä hiukan helpottaa.
Seuraavaksi illaksi oli koivun oksat poistettu vasemmalta puolelta ja ständi kiristetty. Saavuin ständille 22.30 ja mitään oppimatta asetin jousen koukkuun killumaan. Alle puoli tuntia on kulunut, kun yksinäinen hyväkarvainen supi ilmestyy pellolle. Kuun valossa erotan sen turkin raidat, kun se pysähtyy syömään noin kahdentoista metrin päähän. Päätän odottaa että se rauhoittuu syömään ennen kuin otan jousen käteeni. Laukaisulaite on jo kiinni looppinarussa, kun supi vaistoaa jotain ja häipyy. Vaikeusastetta tuntuu riittävän, mutta sehän juuri viehättääkin. Vaikkakaan ketun saamiseen tästä paikasta en enää jaksa uskoa.
Kolmella seuraavalla kytiskerralla yhtenä iltana näen kaksi supia, jotka karkottuvat kun korjaan asentoani lavalla. Ne tulivat odottamattomasta suunnasta ja epäonnekseni en katsonut sinne kun aloin liikkua. Kaksi iltaa katselenkin pelkästään valkeana hohtavaa hankea.
Edellistan tyhjien reissujen jäkeen odotukset ovat jälleen kovat kun lampsin ständille. Kun olen tikapuiden alla kuulen suihkukoneen lentävän ylitseni ja samalla kipuan ständille. Moottorin jylinä peittää sopivasti puisten tikapuiden narinan. Suoritan samat rituaalit kuin ennenkin, paitsi jousi jää valmiiksi käsiini poikittain jalkojen päälle. Ei ehdi kulua varttiakaan, kun kuulen askeleita takanani ja näen supien kulkevan vasemmalla puolellani ojaa pitkin. Niitä on kaksi ja ne tulevat varovasti pellolle. Ovat selvästi varuillaan. Kun lähempänä oleva järsii jäistä lohta nostan jousen hitaasti pystyyn ja kiinnitän laukaisulaitteen.
Siinä samassa muutaman sadan metrin päässä olevalla talolla alkaa melkoinen viritetyn Taunuksen (kirjoittajalla ei ole mitään kyseistä automerkkiä vastaan, mutta tehoputkea kylläkin) kaasuttelu. Supit palaavat metsään ja minulta meinaa päreet palaa. Tähänkö tämä nyt kaatui? Onneksi rallivehkeen ääni alkaa vaientua ja supit palaavat pellolle. Kuun valosta ei vielä ole apua ja supit kulkevat edestakaisin pellolla. Toinen loittonee pellolle ja toinen seisoo kyljittäin 20 metrin päässä.
Hitaasti alan virittää jousta josta ei nuolihyllyllä käytetyn fleecen ansiosta kuulu kuin vaimea suhina. Tritium-jyvä loistaa kirkaana, kun katson yli suuren peep-renkaan läpi supia, mutta hämärästä johtuen en näe supia selvästi. Asetan jyvän sen hartioiden päälle, mutta olo on liian epävarma. Olen jo ollut puoli minuttia jousi vireessä, kun supi alkaa kävellä lähemmäs. Nyt näen sen selvästi ja asetan jyvän lavan kohdalle. Puristan liipasinta ja kuulen selvän pläjäyksen ja parkaisun.
Supi ryntää tulosuuntaansa koivikkoon josta kuulu vaimea muksaus ja sen jälkeen on aivan hiljaista. Toinen supi kävelee rauhallisesti pois päin pellolle ja katoaa näkyvistä. Kovempi tutina alkaa hellittää ja olo on melko rauhallinen. Todistelen itselleni, että kyllä se tuohon metsikköön jäi ja päätän odottaa varmuuden vuoksi puoli tuntia.
Kaksikymmentä minuttia myöhemmin kapuan alas ja kävelen suoraan sinne minne uskoin supin jääneen. Siinähän se on otsalampun valokeilassa ensimmäinen jousisupi kahdeksan metriä osumapaikasta. Kolmiteräinen pikkuleikkuri oli mennyt sisään viisi sentiä lavan takaa ja tuli ulos lavan kohdalta. Kannan supin autolle ja käyn etsimässä nuolen haaskalta. Se löytyykin helposti. Vilkaisen vielä verijäljen, joka hangella kulkee selvästi metsään.
Olo on jotenkin liikuttuneen ja iloisuuden sekamelska kun ajattelen niitä ständeiltä treenattuja laukauksia, jousen säätämisiä ja valmisteluja, jotka kaikki ovat johtaneet onnistuneeseen riistalaukaisuun. Kotiin tullessani huikkaan emännälle, notta laitahan kahveet putoomaan ja että kaatokuvat otetaan aamulla. Eiköhän noi kytisvaatteet voi silloin pukea uudestaan ikäänkuin malliksi.
© 2005 Marko Peltoniemi
