Pieni metsähiiri kapuaa maastohousun lahjetta polvelle, haistelee sylissä lepäävää metsästysjousta ja rapistelee vikkelästi alas lahjetta. Hiljainen sorsan narskaus oikealla kertoo, että linnut ovat heränneet ja hakeutuvat varovaisesti tunnustellen aamupalalle. Kello on kymmentä vaille seitsemän aamulla. Myöhäissyksyn aamu on kylmä, mutta Ameristepin Brick House -piilokoju suojaa vaanijaa hennolta tuulenvireeltä.
On vielä hämärää, mutta metsästäjä kykenee erottamaan joukosta suuret vihreäpäiset ukkosorsat. Linnut kaartelevat ja peruuttavat takaisin kaislikon suojiin, yrittävät rohkaistua poimimaan pohjaan uponneita kauranjyviä. Ensimmäinen sorsa uskaltautuu aukiolle ja alkaa äänekkäästi maiskutella jyviä. Samassa valuvat osilleen myös puolentusinaa muuta lihavaa syyssorsaa. Metsästäjä jännittää jousen ampuma-aukon sivussa, suojassa sorsien valppailta silmiltä, hivuttautuu hitaasti tähtäyslinjalle, poimii pienen ankan kokoisen ukkosorsan jyvälle ja puristaa laukaisulaitteen liipaisinta.
Ontto ”thud” kertoo hyvästä osumasta. Parvi pöllähtää äänekkäästi häiriötä moittien siivilleen, mutta yksi jää kellumaan paikalleen siivet vaimeasti väristen. Muutamassa sekunnissa aamun rauha on palannut, sorsat laskeutuvat parin sadan metrin päähän ihmettelemään tilannetta. Sorsastaja hiipii vain kymmenen metrin päässä kelluvan ukkosorsan ja nuolen talteen, siivoaa lihavan, keltaista rasvaa nahkansa alle keränneen linnun, vaihtaa päälleen valkoisen paidan ja lähtee töihin.
Edellä kuvattu on yksi viime syksyn hienoista aamutunnelmista. Jotta tarinan tilanteeseen on päästy, on pitänyt tehdä valmisteluja, varustautua sorsastukseen oikeilla välineillä ja harjoitella ampumista pienehkön maalin oikeaan kohtaan. Jousisorsastusta vuosia harjoittaneena rohkenen kirjata muidenkin asiaa ajatelleiden tai kokeilleiden avuksi muutamia vinkkejä.
Sorsat ovat tarkkasilmäisiä, valppaita riistalintuja. Harva jousimetsästäjä yrittää ampua sorsia lennosta, vaikka sekin on yksi mahdollisuus suurisulkaisia ”flu-flu-nuolia” käyttäen ja kaislikosta ylös pomppaavia lintuja vastakaari- tai pitkäjousella nopeasti ampuen. Tiettävästi Howard Hill ja muutamat muut pitkäjousilegendat ovat pudotelleet sorsia lennosta jotakuinkin haulikkokollegoiden kanssa tasavertaisesti. Kun oma ampumataito ei yllä maailmanlegendojen tasolle, joutuu sorsapaistia lähestymään viekkaudella ja ahkeralla vaanimisella.
Jousivarusteet
Mikä tahansa metsästyslaillinen jousi riittää sorsan pyyntiin. Lailliset jousityypit ovat pitkäjousi, vastakaarijousi ja taljajousi. Vetojäykkyyden on oltava vähintään 40 paunaa (180 N). Jousityyppi kannattaa valita sen mukaan millä niistä hyvällä varmuudella osuu 8 – 15 metristä tennispalloon. Jos ”tennispallotestistä” suoriutuu pitemmiltä etäisyyksiltä, aina parempi!
Osumapisteen valinta on tärkeää. Linnun sisään voi kuvitella pallon – kohtaan, johon se sopii suurimpana mahdollisena. Kun tähtäyspisteeksi otetaan pallon keskikohta, voidaan lintua ampua kaikista kulmista samaan pisteeseen.
Jos käytössä on tähtäimillä varustettu taljajousi, on viisasta valita hyvin hämärässä näkyvä tähtäin. Valokuitujyvä auttaa jo pitkälle, mutta tritium-jyvä tai peräti punapistetähtäin vielä pitemmälle aamuvarhaisella ja iltamyöhällä sorsia vaaniessa. Mahdollisen jännetähtäimen reiän olisi suotavaa olla avarimmasta päästä valikoimaa, jotta ”piippari” näkyisi myös heikossa valossa. Sama pätee yleisesti ottaen kaikkeen jousimetsästykseen.
Sorsanuoli
Nuolena käytetään tavanomaista metsästysnuolta, jonka runko voi olla hiilikuitua, alumiinia tai puuta.
Kierreholkkiin kiinnitettävä kärki sen sijaan vaatii tarkempaa huomiota. Sorsa on vankka lintu ja paksulla, öljyisellä höyhenpeitteellä varustettu, joten ei ole suositeltavaa käyttää tylppää blunttikärkeä. Kiinteä leikkaava kärki sekä mekaaninen, osumasta aukeava leikkaava kärki toimivat hyvin. Jos jousessa on riittävästi heittovoimaa, saadaan paras tulos, kun kärjen ja nuoliputken väliin asennetaan noin 15 millimetrin metallinen prikka iskua antamaan. Tällä tavoin voidaan yhdistää tylpän ja leikkaavan kärjen hyvät puolet. Erinomaisesti toimii myös G5:n SGH-kärki (Small Game Head), jossa myös on yhdistetty leikkaava ja iskevä ominaisuus. Edellä kuvatut yhdistelmäkärjet vaativat jouselta riittävästi heittovoimaa. Jousityypistä ja ampumaetäisyydestä riippuen ei olisi ainakaan haitaksi käyttää 60 tai yli 60 paunaista jousta. Ampumaetäisyys on syytä rajoittaa 10 – 15 metriin yhdistelmäkärkiä käytettäessä. Näillä kärjillä sorsia ammuttaessa ovat pakoetäisyydet jääneet alle kahteen metriin!
Eräät jousisorsastajat ovat menestyksekkäästi kokeilleet myös ohuella siimalla varustettua jousikalastuskelaa, jolloin mahdollinen ohiammuttu nuoli tai saalis voidaan helposti kelata rantaan. Tässäkin tapauksessa on ampumaetäisyys rajoitettava lyhyeksi; 10 – 15 metriä. Tavanomaiset metsästysnuolet kelluvat vedessä, joten ei ole vaaraa, että leikkaavakärkinen nuoli jäisi rantaveteen uhkaamaan vedessä kahlaajia.
Piilokojut ja muut naamiointimenetelmät
Sorsia on erittäin haasteellista päästä hiipimällä jousihollille – ainakin sorsapaistien lukumäärä saattaa jäädä pienemmäksi kuin väijymällä metsästävän jousikollegan.
Kannettava, muutamassa sekunnissa auki nykäistävä piilokoju (teltta) on sorsastuksessa arvokas apuväline. Kojun on oltava riittävän suuri, jotta jousimetsästäjä sopii esteettömästi jännittämään jousen, nuolen näkymättä ampuma-aukosta. Metsästäjän on syytä pukeutua tummiin vaatteisiin eikä kasvohupustakaan ole haittaa. Tummat hansikkaat peittävät ampuma-aukosta helposti näkyvät vaaleat kädet. On myös syytä varmistaa, ettei metsästäjän siluetti hahmotu piilokojun kankaan läpi.
Kojun voi valmistaa itsekin saatavilla olevista materiaaleista, mutta sen kokoaminen ja liikuttelu vaatii paljon aikaa. Kun piilokoju on kevyt ja sekunneissa pystytettävä, tulee sitä myös käytettyä. Samaa kojua voi kuljettaa kauris-, peura- ym. passeihin – miksei vaikka tilavan hirvilavan päälle tuulen ja sateen suojaksi.
Sniper-ampujien ja metsästäjienkin käyttämä Ghili-puku pitkine roikkuvine kangasriekaleineen maastouttaa metsästäjän hyvin. Ghili-puku päällä kannattaa kuitenkin asettua joko sopivan pensaan eteen tai taakse, jottei ”möykyn” siluetti herättäisi arkojen lintujen epäluuloja.
Helposti mukana kannettavia maastoverkkojakin voi kokeilla, mutta näyttää siltä että villit sorsat tahtovat huomata heikon suojan antavan verkon takana tai edessä joustaan jännittävän metsästäjän, kun välimatkaa on vain kymmenkunta metriä.
Hyvät vaanimispaikat
Aivan kauden alussa tulevat sorsat ehkä rohkeammin ruokailupaikoilleen mutta ne ovat vielä pieniä verrattuna loppusyksyn muuttoon valmistautuneisiin lintuihin. Yksi varteenotettava vaihtoehto onkin odottaa aikaa kun muut metsästäjät jo keskittyvät jäniksiin, kanalintuihin ja hirveen.
Lintuja tarkkailemalla voi saada selville niiden suosimat ruokailu- ja muut aktiiviset paikat. Jos viitsii käydä aika-ajoin viskaamassa vähän ohraa tai vaikka kauraakin sopiville ruokapaikoille, tottuvat sorsat vierailemaan kohteessa säännöllisemmin. Vaaniminen kannattaa aloittaa jo varhain ennen auringonnousua, ennenkuin sorsat alkavat liikkua ja äännellä. Mielellään etukäteen asetetulle piilokojulle on syytä hiipiä hiljaa ja eleettömästi, etteivät mahdollisesti lähellä lepäilevät linnut aavista vaaraa. Sorsat liikuskelevat ahkerasti myös ilta-aikaan, mutta aivan keskellä päivääkin voi tarjoutua hyviä tilaisuuksia päästä ampumatilanteeseen.
Jousisorsastuksessa niin kuin muussakin jousimetsästyksessä on perehdyttävä hieman enemmän riistan käyttäytymiseen, liikkumispaikkoihin ja -aikoihin, samoin osumapisteen valintaan. Kotiläksynsä tehnyt metsästäjä korjaa osuutensa sorsasaaliista joka syksy.
© 2006, Juha Kylmä
Juttu on julkaistu aikaisemmin Jäkkärän numerossa 3/2006.
