Ajokoirametsästys maassamme on melkoisen suosittua ja siitä syystä usealle jäkkärän jännittäjälle tarjoutuu mahdollisuus tähän, jouselle niin sopivaan jahtimuotoon.
Tämä juttu ei tarjoa mitään absoluuttista totuutta, vaan muutaman kauden aikana tehtyjä huomioita ajavalla koiralla tapahtuvasta metsästyksestä. En puutu jutussani siihen, mikä koira ja mikä ajotyyli on paras, vaan siihen mitä erityishuomioita jäniksen jahtaaminen jousella vaatii.
Aika usein jäkkärällä metsästävä jahtimies tai -nainen on jahdissa haulikoilla metsästävien jahtimiesten kanssa. Koiran omistajan neuvoma passipaikka voi olla haulikolle loistava vaan jouselle se voi olla hiukan kehnompi. Jos ollaan koiran omistajalle tutuilla mailla kannattaa kuitenkin luottaa siihen, mistä hän kertoo jäniksen ajossa kulkevan. Silloin säästyy paikkaa vaihtaessa kuulemasta lausetta ”mähän sanoin, että se tulee siitä missä sää olit?”
Jonkinlainen jakkara kannattaa matkaan varata ja evästä sekä kelin mukaiset vaatteet. Takin materiaalina fleece ja villa ovat äänettömyydessään vertaansa vaille. Myös jousen nuolihyllyn on syytä olla hiljainen, jäniksen korvien koko kun ei ole sattumaa, vaan se kuulee uskomattoman hyvin. Passipaikalla kannattaa silmäillä ympäristöä ja arvioida matkoja eri maaston kohtiin.
Metsäjänis harvoin ajossa ylittää suuria aukeita vaan pysyttelee suojaavassa pusikossa . Toisaalta se voi juosta pitkältikin metsäautotietä pitkin, jolloin tien reunalla on hyvä passipaikka. Ennenkuin passissa alkaa hörppiä kahvia, kannattaa nuoli nokittaa jänteelle ja laittaa jousi puun oksaan roikkumaan. Tämä siitäkin syystä, ettei koira teloisi itseään partaveitsen terävään leikkuriin.
Ajohaukun kajahtaessa syksyisessä aamussa tuntuu metsämiehelläkin veri kuohahtavan. Silloin noustaan rauhallisesti seisomaan ja asetetaan jalkaterät siten, että vartaloa kiertämällä voi ampua mahdollisimman moneen suuntaan. Jousi otetaan käteen ja sormet tai laukaisulaite asetetaan jänteelle, koska jänis voi ajon alkaessa olla hyvinkin lähellä passia yllättäen metsästäjän. Jäniksen ilmestyessä näköpiiriin oma taktiikkani on vetää jousi vireeseen vasta kun jänis on oman varman matkan sisällä. Usein käy nimittäin niin, että jänis huomaa liikkeen ja pysähtyy, jolloin se tarjoaa metsästäjälle oivan mahdollisuuden riistalaukaukseen. Toimiva keino on myös viheltää pomppivalle jänikselle ja se saattaa pysähtyä – omien kokemusteni mukaan kylläkin usein puun taakse (Murphyn laki?). Jos taas jänis yllättää metsästäjän tullen lähelle, kannattaa virittää jousi, kun jäniksen ja metsästäjän välissä on näkösuojaa toivoen jäniksen jäävän kuuntelemaan koiran haukkua näkösälle.
Ampumista liikkeeseen harjoitellut voi ampua liikkuvaa jänistä lyhyelle matkalle, joka mielestäni on alle viisitoista metriä. Ampumamatkat muutenkin ovat useimmin kolmen ja kahdenkymmenen metrin sisällä. Ampumista oksien läpi ja pusikkoon pitää ehdottomasti välttää, koska leikkurikärkinen nuoli kääntyy oksasta helposti. Seuraavalla ajolenkillähän jänis voi tulla paremmalta hollilta.
Jänistä pitää ehdottomasti ampua vitaalialueelle ja muunlaiset laukaukset voi unohtaa. Koiran hukatessa jäniksen metsästäjän kannattaa pysyä yhä valppaana, koska ajon loppuminenhan ei tarkoita sitä, että jänis pysähtyisi.
Riistalaukauksen jälkeen seurataan jäniksen liikkeitä, koska se ei useinkaan kaadu niille sijoilleen, vaan voi jatkaa matkaansa melkein mihin suuntaan vain. Nyt on hetki rauhoittua ja polvien lyödessä setsuuria voi vaikka istahtaa jakkaralle ja odottaa koiran tuloa kaadolle. Kaadolla toimimisesta pitää erikseen sopia koiran omistajan kanssa. Varmaa kuitenkin on, että metsästäjä ja hänelle kaadon suonut koira ovat loppuelämänsä kaveruksia. Muutenkin koiran omistajan toivomuksia tulee noudattaa ja jos on sovittu jotakin erityistä jahdista niin pysyä siinä. Melko varmaa kuitenkin on että, jos jousella on päivän ensimmäinen jänis kaadettu, saa kaataja jäniksen pitää.
Tässä vain pintaraapaisu tästä kiehtovasta aiheesta toivoen siitä olevan hyötyä jäkkärän jännittäjälle passissa palellessaan. Niin ja niistä koiraroduista ja ajotyyleistä tietenkin…..ääntä antava koira.
© 2006, Marko Peltoniemi
Juttu on julkaistu aiemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2006.
