Totta kai, sanoi allekirjoittanut. Ja samaa mieltä oli myös joukko muitakin innokkaita, jotka halusivat olla mukana ensimmäisellä Latviaan suuntautuneella jousimetsästysreissulla. Matkalla mukana olivat matkanjärjestäjämme Petri Korhonen, eräs Suomen kokeneimmista jousimetsästäjäjistä, Manu Mäkinen, liiton puheenjohtaja Teemu Simenius, liiton kisavastaava Jorma Tuovinen, sekä allekirjoittanut.
Torstai on toivoa täynnä
Porukkamme kokoontui torstaiaamuna terminaalilla, josta aamukahvin ja hangoittelevan suksiboksin kanssa painiskelun jälkeen suuntasimme kohti Tallinnaa. Tallinnasta alkoi viiden tunnin ajomatka, joka sujui tiiviissä tunnelmissa, kun viisi ronskia jousimetsästäjää sovitteli luunsa farmarimalliseen Volvoon. Sitkeästi Pete jaksoi univeloistaan ja kuorsaavista matkalaisista huolimatta ajaa koko Viron läpi aina Pohjois-Latviassa sijaitsevaan Gulbenen kylään asti. Siellä meitä odotti isäntämme Juris tulkkina toimivan ystävänsä kanssa.
Nautimme yhdessä tukevan aterian paikallisessa ravitsemusliikkeessä ja suuntasimme kohti majoituspaikaksemme varattua mökkiä. Puita saimme lyödä tuleen tulisijan täydeltä, että saimme mökin lämpenemään mutta muuten paikka oli oikein kodikas ja yläkerrasta löytyi runsaasti majoitustilaa. Ensimmäinen ilta venähti seuraavan vuorokauden puolelle matkaväsymyksestä huolimatta.
Tasapainoilua standillä
Perjantaina ajoimme aamusta Juriksen metsästysmaille katsastamaan tiluksia ja suunnittelemaan standien paikkoja. Meidät otti vastaan Juriksen kasvattamien laikojen haukku. Kaksi Venäjältä hankittua iloista laikanpentua kieppui jaloissamme koko vierailun ajan ja oli vähällä, etten dognapannut toista naskalihampaista pentua mukaani Suomeen. Juriksen metsästysmaat käsittivät suuren metsä- ja peltoalueen, joka oli aidattu yksityiseksi metsästysmaaksi. Tästä syystä jousimetsästys on alueella sallittua. Kiersimme aluetta läpi kävellen ja veimme latvialaisia, kahdesta osasta koostuvia ampumatorneja maastoon.
Manu yhytti jo aamupäivällä matkan ensimmäisen saaliin, kun pieni hiiri jäi mönkijän pyörien alle. Ajoimme takaisin mökille vaihtamaan passivaatteet päälle ja Juriksen tarjoaman erinomaisen lounaan jälkeen oli aika siirtyä metsästysmaille. Passipaikat oli valittu kullekin jo aiemmin päivällä, joten tiesimme minne olimme menossa.
Alkuiltapäivä sujui mukavissa merkeissä kauriiden touhuja seuraillen. Aiemmin en ollut kauriin ”varoitushaukkua” kuullut, joten ensimmäisen haukahduksen kuullessani meinasin pudota standiltä! Sitten alkoi sakea lumipyry, joka heikensi pimeyden lisäksi entisestään näkyvyyttä ja teki avoimella paikalla olevalla jahtilavalla istumisesta melko karun kokemuksen. Kuudelta illalla oli jo niin pimeää, että olemattoman näkyvyyden vuoksi palailimme passipaikoiltamme kokoontumispaikalle. Kylmässä viimassa istumisen jälkeen meitä odotti lämmin keitto ja itse valmistettu herkullinen villisikamakkara. Täydellistä!
Verta hangella
Lauantaina oli vuorossa Manun mobilisoima villisika-ajo. Muut ottivat sopivat paikat passista ja Manu lähti kiertämään etsien villisian jälkiä. Jonkin aikaa käveltyään Manu löysi jäljet ja lähti seuraamaan niitä. Tuulen alla varovasti edeten hän pääsi yllättämään uniset villisiat kesken päivälevon. Villisioista kaksi havahtui ja nosti kärsänsä ja korvansa ylös kuulostellakseen. Ne eivät kuitenkaan havainneet vaaraa ja laskeutuivat takaisin makuulle. Kolmas Manun tarkkailema sika käänsi tällöin kylkensä kohti ja Manun tarkka laukaus yllätti sen kesken lepohetken. Sikakolmikko katsoi parhaaksi poistua paikalta ja eteni kohti Teemun passipaikkaa pysähtyen sen eteen. Teemu pääsi ampumaan ensimmäisenä edennyttä sikaa ja lähettipä Jorekin nuolensa lentoon, ennen kuin sikatrio painui kiitolaukkaa kohti suojaavia pusikoita. Havahduin sikojen rymistäessä ohi jonkin matkan päässä pusikon takana ja ehdin paikalle erämiesten tutkiessa verijälkiä. Hangella hurmeista jälkeä oli helppo seurata ja läheisen pensaikon takaa löytyikin hangelle suistuneena lähes satakiloinen ”mörkö”.
Villisika oli todella vaikuttavan näköinen siinä hangessa levätessään. Manu lähti hakemaan mönkijää ja yhdessä tuumin sika punnerrettiin kyytiin. Perillä metsästysmajalla osumat tutkittiin ja havaittiin Teemun ampuneen samaa sikaa kuin Manu: leikkurit olivat menneet sisään samasta reiästä! Manun ampuma villisika oli ensimmäinen Latviassa laillisesti jousella kaadettu, joten sitä ihmettelemään olivat saapuneet myös latvialaisen metsästyslehden toimittaja Anita Upide, sekä miehensä Gundars.
Seuraavaksi oli vuorossa villisian nylkeminen. Juri tarjoili punaposkisille metsästäjille lasilliset kuumaa hehkuviiniä ja sika pääsi nopeasti eroon taljastaan näppärien metsämiesten ollessa asialla. Isäntämme Juris, sekä Gundars näyttivät mallia. Sika oli todella hyvässä karvassa ja muutenkin tuhdissa kunnossa, sen osoitti myös nahan alla ollut useiden senttien paksuinen rasvakerros. Kaikki onnittelivat Manua rehdisti onnistuneesta kaadosta sydämissään tietenkin toive, että vastaavanlainen karju sattuisi jonakin päivänä omallekin kohdalle.
Illaksi pääsin passiin ruokintapaikan läheisyyteen Peten blindiin, jahtitornin osoittauduttua ampuma-asentonsa vuoksi varsin hankalaksi paikaksi. Jore jäi passiin ruokintapaikan läheisyyteen naamioverkolla peitettynä. Passipaikasta ei ainakaan puuttunut luksusta, vaikka Joren lainaistuimeksi saamaa rokokoojakkara olikin asetettu lähes keskelle lantakasaa… Muut ottivat passipaikkansa metsän siimeksestä ja taas alkoi odotus. Kauriit ilmestyivät taas ruokinnalle mutta olivat ampumista silmällä pitäen aivan liian kaukana. Kun hämärä alkoi laskeutua kuuden aikaan illalla, räjähti metsänreunasta varsinainen kuoro. Siat olivat metelöineet metsän siimeksessä jo jonkin aikaa ja nyt niitä alkoi virrata mustanaan kohti tarjolle aseteltuja sokerijuurikkaita. Tunnelma oli käsinkosketeltava.
Valitettavasti yksikään possu ei edennyt tarpeeksi lähelle passiani valoisana aikana, joten sain tyytyä ihailemaan niitä välimatkan päästä. Ihailin sikojen silhuetteja hankea vasten ja ihmettelin niiden voimaa ja ketteryyttä niiden juoksennellessa edessäni laajalla ruokintakentällä. Manulle oli metsässä järjestynyt varsinainen saksanhirvien komeuskilpailu. Esittäytymässä olivat käyneet niin yksipiikkiset ”spikerit” kuin keinutuolimaista sarvimuodostelmaa päässään kantaneet yksilöt. Siat jäivät harmillisesti pusikon taakse, joten aamuisen uusintaottelua ei tullut. Myös muut olivat nähneet eläimiä mutta ampumatilaisuutta ei tullut.
Jahtimatkailua harrastaessaan huomaa välillä varusteissaan epäkohtia, joille on syytä tehdä jotain. Tällä reissulla havaitsin, että lämpimät kengät ovat passissa istujan paras varuste. Aloin jo illan pimetessä miettiä, onko varpaiden kenttäamputaatio kovinkin tuskallinen operaatio… Neljän tunnin istumisen jälkeen hortoilin kylmästä tönkkönä kokoontumispaikalle. Taas oli vuorossa lämmintä ruokaa ja tietysti makkaraa. Illalla saunan jälkeen Nukkumatti taltutti varsin nopeasti koko porukan.
Jäädäkö vai eikö jäädä?
Sunnuntaiaamuna olimme liikkeellä taas kuuden jälkeen tarkoituksenamme vielä ajaa villisikoja ennen kotiinlähtöä. Valitsimme passipaikat ja Manu lähti ”ajokoirana” sikojen perään. Harmittavasti jäljet ja siat löytyivät liian myöhään. Puntaroimme hangessa seisoen vaihtoehtoja. Jos jäisimme vielä jäljittämään sikoja, meidän pitäisi yrittää saada liput myöhäisempään laivaan. Tämä vaihtoehto vaikutti kuitenkin liian epävarmalta, joten päätimme lähteä ajamaan kohti Tallinnaa. Juris tarjoili meille vielä herkullisen lounaan ja kiitosten jälkeen suuntasimme auton nokan kohti uusia seikkailuja.
Satamaan ehtiminen meni vähän tiukoille ja laiva oli tupaten täynnä ihmisiä. Kohdalleni sattui sellainen ajolähtö, etten ehtinyt vaihtaa Latvian päässä vaatteita. Niinpä pyörin kolmituntisen laivamatkan ympäriinsä talvicamohousuissa ja metsästyskengissä. Kaikki alkoivat olla jo varsin nuutuneita ja tunsin sympatiaa niitä kohtaan, joiden ajomatka jatkui vielä tuntikausia Helsinkiin paluun jälkeen. Kaikki selvisivät kuitenkin onnellisesti koteihinsa ja ovat toivottavasti jo valmiita uusiin seikkailuihin!
Kiitos!
Haluaisin kiittää kanssani matkustaneita herroja upeasta matkaseurasta. Kaltaiselleni noviisille jokainen reissu on oppimiskokemus ja palasin kotiin taas monta kokemusta rikkaampana. Kiitokset kuuluvat myös matkanjärjestäjällemme Petelle, jota jousimetsästyskärpänen näyttää puraisseen kohtalokkaasti, hyvä niin. Myös sydämelliset latvialaiset ystävämme ansaitsevat kiitokset huolenpidostaan. Toivottavasti jousimetsästys saavuttaa maassa jalansijan ja asiaankuuluvan arvostuksen.
© 2007, Elina Manninen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 4/2007.
