Olen vuosien varrella saanut opastaa monia aloittelevia jousimetsästäjiä ensimmäisiin peurakaatoihin tai niiden yrityksiin. Itsekin tietysti joskus ollut aloitteleva jousimetsästäjä ja oppinut asioita turhan usein kantapään kautta, mutta myös välttänyt virheitä kuuntelemalla hyviä neuvoja. Monesti hyvät neuvot kuitenkin muuttuvat merkityksellisiksi vasta kokemuksen kautta.
Tässä joka tapauksessa havaintoja kompastuskivistä, jotka lisäävät haavakkoriskiä ja jotka ovat kohtuullisen helposti vältettävissä. Lähdetäänpä analogisesti välineistä kohti ampumatilannetta.
Nuolet leikkureineen
Kaiken A ja O on nuolen lento siihen, mihin haluat sen osuvan. Melko usein aloitteleva ei kuitenkaan ole raaskinut hankkia kuin 4–6 nuolta ja samoja käytetään niin tauluammuntaan kuin jahtiin. Metsälle tullessa ruuvataan taulukärjet pois ja rasiasta satunnaisessa järjestyksessä leikkurit kiinni ja kokeilematta passiin.
On syytä huomata, että vaikka avautuvat kärjet lentävät kohtuullisesti sinne, minne taulukärjetkin, niin kiinteät leikkurit ovat toisinaan toinen juttu. Suurin osa nuolista lentää hyvin, mutta jossain kärjessä, sulassa tai insertissä voi olla pientä vikaa, jolloin leikkuri viekin nuolen minne sattuu. Sama juttu, jos jousen tai nuolihyllyn säädöissä on sanomista tai ohitus ei ole puhdas. Niinpä kiinteä leikkuri paljastaa armotta jotain olevan vialla.
Joskus joku nuoli lentää tietyllä leikkurilla hyvin ja toisella huonosti, joten toimiva nuoli-leikkuriyhdistelmä on hyvä merkitä pariksi, jos samoja nuolia käyttää taulukärjilläkin. Vähän epätarkemmin tehdyistä nuolista ja leikkureista voi saada toimivia yhdistelmiä ampumalla leikkureita läpi eri nuolilla säilyttäen löytyvät hyvät parit. Pieni vika nuolessa tai ohituksessa voi tulla korjatuksi silläkin, että kääntää nokkia kolmasosakierroksen, eli sulan välin verran, jolloin nuoli lentää joko paremmin tai huonommin. Tämä voi kuitenkin vain kompensoida varsinaista vikaa toisella, mutta jos metsälle mennessä nuolen saa kulkemaan hyvin, se on hyvä sillä hetkellä. Vianetsintään ja säätämiseen on keskityttävä ajan kanssa.
Joskus taulukärjet ja leikkurit lentävät hyvin, mutta tekevät eri kasaa. Tätä on syytä ratkaista jousta säätämällä, mutta jos siihen ei ole aikaa tai ratkaisua löydy, on tähtäin säädettävä jahtitouhuissa leikkureille.
Yhtä kaikki, jokainen nuoli on testattava ja huonosti lentävät hylättävä. Erityisen tärkeää tämä on kiinteällä leikkurilla. Testaus onnistuu parhaiten solumuovipakkaan. Ihan jokainen ei ole raaskinut hommata kummempaa pakkaa, saati uhrata sitä leikkureille. Jonkinmoinen tyhjää parempi vaihtoehto on ampua laiturilta veteen pientä kelluvaa maalia, jossa näkee edes sen, onko lento puhdas ja osuuko jotakuinkin kohteeseen. Nuoli kelluu syvemmässä vedessä sulkapää pystyssä, matalassa se jää pohjaan.
Vaatteet
Olosuhteet vaihtelevat Suomessa kauden kuluessa hellepäivistä syysmyrskyjen kautta paukkupakkasiin. Vaatteisiin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ampumista haittaavat tai eläintä kahisemalla varoittavat vaatteet lisäävät haavakkoriskiä tai tekevät tuntien istumisen turhaksi eläimen karkottuessa virityshetkellä.
Passissa pitäisi tarjeta niin, ettei lihakset kylmene liikaa. Toisaalta käsivarsissa ei saa olla liikaakaan toppausta, jotta vetokäsi mahtuu koukkuun ja jänne pääsee sivaltamaan jousta pitelevän käden hihan ohi.
Keliin soveltuvan ominaisuuden ohella tärkeää on äänettömyys. Fleece ja moni muu pehmeä kuitu on hiljaista. Kovilla pakkasilla aito villa on käytännössä ainoa hiljainen materiaali, sillä keinomateriaalit muuttuvat kahiseviksi kovemmassa pakkasessa. Samoin niin kivoja tuulessa ja märässä kuin kalvoasut ovatkin, useimmat ovat liian äänekkäitä.
Tuulisessa kelissä ympäristössä on tosin ääntä sen verran, että pienet kahinat katoavat. Jos kalvopukinetta tarvitsee laittaa, niin jonkin verran kahinaa saa vaimennettua laittamalla sen päälle hiljaisen pukineen.
Passipaikka
Passipaikkaa kannattaa valmistella etukäteen tai pitkin hampain heti mennessä. Nuolen lentoa haittaavat risut on syytä poistaa ampumasektorilta ja painaa mieleen jätettävät, jotka katoavat silmistä hämärässä. Älä kuitenkaan poista liikaa, jotta itselle jää näkösuojaa, eikä eläimelle tuttu ympäristö saa muuttua oleellisilta osin. Hirvieläimillä on vaikeuksia hahmottaa syvyyttä, joten muutaman metrin sisällä sinusta välissänne osin katseelta peittävä kuusen oksa, lehvä tai runko sotkee yllättävän hyvin peuran havainnointia. Ampumasektoreita tai -aukkoja on silti oltava riittävästi ampumista varten.
Passissa pitää virittää jousi ja kokeilla tähdätä vireessä suunnat, johon voisi ampua. Näin paljastuu, osuuko jousi tai vetokäsi oksiin ja jotka siten voi poistaa ja muuten välttää yllätykset ampuessa.
Tuulen suunta on itsestään selvä asia. Metsästäjän on oltava tuulen alla. Erilaiset maastot ja metsänreunat pyörittävät tuulta, johon on syytä kiinnittää huomiota. Eläimen saadessa vainua se voi lähteä pois, jäädä turhan kauas tai valpastua, joka lisää riskiä virhearvioinnille.
Ampuminen
Helpoiten haavakko syntyy joko huonosta tarkkuudesta tai virhearviosta tilanteen sopivuudesta, varsinkin liian pitkän matkan suhteen. Molempia edesauttaa kova jännitys. Jos kykenee huomaamaan alentuneen suoritus- ja arviokykynsä, on hyvä ratkaisu jäädä odottelemaan pulssin laskua.
Metsäkauris ja valkohäntäpeura ovat erityisen räväköitä liikkeissään. Varuillaan ja vaaraa aistiva eläin liikahtaa parista kymmenestä metristäkin ammuttaessa kymmeniä senttejä alas ennen osumaa, niiatessaan ponnistamaan hyppyyn. Silti tylsistynyt yksilö ei aina
eväänsä väräytä pidemmältäkään matkalta. Tilannetta pitää osata lukea ja ennen kuin kokemusta karttuu, on ampumamatka pidettävä alle parissa kympissä ja pidemmistä matkoista kerta kaikkiaan pidättäydyttävä. Tähtäinpiste pidetään alakolmanneksessa.
Pää alhaalla ruokaileva eläin voi tuntua ihanteelliselta ampumahetkeltä, mutta pää ja kaula toimivat tällöin kampena yläkropan nopeammalle ja suuremmalle liikkeelle. Vireeseen vedolle hetki voi olla hyvä, mutta pään laskua takaisin alas ei ole syytä tarkoituksella odottaa. Koska eläin niiaa käytännössä alaspäin, vähenee väistävä liike suhteessa jyrkkyyteen, mutta samalla hyvän osuman keuhkoalue vastaavasti pienenee ja tavoiteltu nopeasti tappava tuplakeuhko-osuma voi käydä mahdottomaksi.
Ampumisen jälkeen
Kun nuoli on lähtenyt, ei silmä aina pysy vauhdissa. Usein verkkokalvolle jää tilanne nuolen ollessa vielä lennossa, juuri ennen osumaa. Jos tilanne on videoitu, voi tämän mieleen jääneen kuvan jälkeen tapahtuva yllättää. Silmiinsä ei siis aina voi luottaa. On kuitenkin tärkeää painaa mieleen osuma ja eläimen sijainti ammuttaessa, mahdolliset osumamerkit sen lähtiessä ja viimeinen paikka missä sen näki. Valokuvan otto laukauksen jälkeen passista ampumapaikalle ja viimeiseen havaintoon helpottaa kohtien löytymistä sinne mennessä.
Valonokki edistää merkittävästi osuman näkemistä ja nuolen löytymistä. Löytyneessä nuolessa oleva veri ja alkava verijälki kertovat paljon. Jos nuoli on yltä päältä veressä ja verijälki roiskii runsaasti, löytyy eläin yleensä läheltä. Joskus kaatumisen näkee tai kuulee, jolloin kaadolle voi mennä melko suoraan, varautuen kuitenkin tarvittaessa ampumaan toisen laukauksen. Puolisen tunnin odotus tässäkään tilanteessa ei ole haitaksi.
Haavakko
Kun verijälki on vähäinen, eikä nuolestakaan oikein saa osuman laadusta varmuutta, on syytä odottaa reilusti tunti. Haavoittunut eläin jää yleensä makuulle parin sadan metrin säteelle, jos sitä ei välittömästi hätyytetä pidemmälle. Etsinnässä kohtuullisesti seurattava verijälki johtaa saaliille. Tilanteessa jälkeä edetään hitaasti ja käytännössä metsästäen.
Eläimen voi havaita riittävän ajoissa lämpökameralla tai sen silmät loistavat pimeässä taskulampun valossa. Tauon jälkeen makuulle asettunut eläin kestää yllättävän lähelle hiljaa tuloa, joten kerran voi päästä ampumahollille, vaikka eläimessä olisi vielä virtaa. Jos silmät näkyvät valossa, pidetään valo tasaisesti kohti ja edetään valon takana meteliä välttäen.
Ensimmäistä lähestymistä ei tehdä haukkuvan ja tempovan koiran kanssa, sillä se karkottaa eläimen liian varhain. Jos eläin vielä karkkoaa, sen perään ei lähdetä, vaan odotetaan pari tuntia lisää tai aamuun. Muuten perässä saa kävellä vaikka koko yön.
Tämä toistuu kolari- ja metsästyshaavakoissa. Verijälkeä hyvin seuraava koira pysyy kyllä jäljellä, mutta kun eteneminen lopetetaan pikkutunneilla väsymykseen, löytyy eläin aamulla siinä 150 metrin päästä, mihin jäljestys lopetettiin. Silloin väärä tulkinta on, että olisi pitänyt vielä tuon verta kulkea. Eläin on kulkenut koko ajan sen verran edellä ja käynyt välittömästi painostuksen loputtua makuulle ja rauhoituttuaan kuollut.
Karkottuva eläin joko jätetään seuraamatta tai tehdään pyyntisuunnitelma passeineen. Jos huomataan, että eläin ei pääse etenemään kuin vaivoin ja hitaasti, voidaan edetä rivakasti tai päästää koira haukkumaan ja pysäyttämään eläin, jolloin päästään tekemään lopetuslaukaus koiran sijainti huomioiden.
Jälkikoiran käyttö on kuitenkin korvaamaton apu, kun jälkeä on vaikea seurata. Tällöin koiranohjaaja arvostaa sotkematonta jälkeä, joten väkisin sitä kymmenien metrien välein löytyvää puolen neliösentin veriläiskää ei kannata silmiinsä haravoida. Kuollut saalis löytyy koiralla kaukaakin ja säästyy valtavasti aikaa ja vaivaa.
Teksti ja kuvat: Teemu Simenius
