Keskiviikkona lokakuun 21. päivänä starttailin auton Mikkelistä kohti Nauvoa. Edessä oli jälleen vuoden odotetuimpia reissuja, kun jousimetsästysseurueemme kokoontuu saaristomerelle peura- ja kaurisjahtiin. Itselleni tämä reissu olisi järjestyksessä kuudestoista ja saapuessani Nauvon lauttarantaan vatsanpohjassa alkoi olla perhosia.
Matka Mikkelistä Nauvoon kestää aina tovin ja siinä voi sattua monenmoista, kun liikennettä ja sorkkia on runsaasti liikkeellä tähän vuodenaikaan. Eräänä vuonna olin auton kyydissä, kun Paraisten kohdilla tömähti kuusipeura auton keulaan ja aiheutti ajomatkallemme viivästyksen. Tällä kertaa matka kuitenkin sujui moitteetta ja ehdin piipahtamaan Kaarinan Ruoto Megastoressakin ostoksilla.
Saavuttuani perille lauttamatkan jälkeen alkoi tuttuun tapaan seurustelu kanssametsästäjien kesken ja varusteiden purkaminen. Metsästyksen alku sujui mainiosti, vaikka parin ensimmäisen päivän aikana osaltani ei kertynyt havaintoja kuin käpytikoista ja merikotkista.
Kolmannen metsästyspäivän iltana alkoivat voimakkaat myrskytuulet humista puissa ja puupassissa istuessani merenrannan tuntumasta kaatuikin kaksi lahopuuta tuulen voimasta, joten päätin laskeutua maahan ennen pimeän tuloa. Päätin että käyttäisinkin nyt hyvää tuulista säätä alueen scouttamiseen siinä toivossa, että pääsisin hiipimään alueella majailevia kauriita tuulen turvin.
Hetken aluetta kierrellen havaitsin suurehkon hahmon lähiluodon rannalla turpa vastatuuleen koholla ilmaa vetäen. Silloin oli jo sen verran hämärää, että silmin erotin vain ääriviivat ja sen, että luomuksella oli jonkinmoiset sarvet päässään. Toki tunnistin sen valkohäntäpeuraksi, mutta matkaa oli kaislikon yli reilusti, noin 70 metriä, eikä läpipääsemättömän kaislikon lävitse houkuttanut alkaa kahlata ”muniaan myöden savessa” saaliin toivossa, joten tyydyin vain tarkkailemaan tätä ”kummitusta”.
Tyypilliseen tapaan kiikarit eivät olleet matkassa, vaan kiikarivaljaissa roikkui matkamittari ja vichypullo, joten muutamia minuutteja tarkkailin metsänkulkijaa etäisyysmittarilla, kunnes lopulta oli niin pimeää, ettei etäisyysmittarista nähnyt mitään. Pimeä laskeutui nopeasti eikä luodolla hiippailutta eläintä näkynyt enää, joten jahtipäivä päättyi saatuihin eräelämyksiin tyytyen.
Viidentenä jahtipäivän aamuna kahvia hörsiessä vaihdettiin ystäväni Piispan Antin kanssa muutama sananen tulevasta aamupäivästä. Aamu valkeni myrskyn jälkimainingeissa vielä tasaiseen tuuleen, mutta vanha taivas alkoi pilvien lomasta pilkahdella. Olimme havainneet valkohäntien olleen melko aktiivisia liikkeissään myrskytuulten aikana, joten päätimme, että siirretään yhtä puupassia toiseen paikkaan, tai ainakin haetaan se pois. Poistettava passi sijaitsi pienen venematkan päässä lähisaaressa, joten paluumatkan varrella olevia pikkuluotoja voisi tullessa käydä hiipimässä läpi. Vuosien saatossa olemme Antin kanssa harjoitelleet erilaisia taktiikoita saarien koluamiseen jalan. Tällä kertaa hiippailuista ei erikseen sovittu, vaan vaistonvaraisesti otin jousen ja kamppeet matkaan, koska metsällä pitää aina olla jousi mukana, jos vaikka tulee hyvä tilanne eteen.
Tähän mennessä saalista ei ollut hiipimällä pikkusaarista vielä tullut, joten odotukset olivat neutraalit ja lähinnä havaintojen tekemistä ajatellen lähdettiin jalan kulkemaan, kunhan puupassi olisi ensin noudettu kyytiin. Puupassin purettuamme sovimme, että käymme yhdessä uudessa saaressa, jossa ei aiemmin ole kukaan meistä käynyt. Rantauduimme tuulen alapuolelta hiljakseen turhia kolinoita välttäen. Tuttuun tapaan Antin kanssa vähin elein sovimme rannassa, miten edetään jalan luotoa läpi. ”Mee sie vasemman kautta, ni mie nousen tuohon kalliolle ja jatkan siitä”… sanoin.
Toisessa käymässämme luodossa oli melko tuoreita jälkiä ja erikokoisia papanoita, mutta ei näköpeuraa. Seuraavalla luodolla ei ollut sitäkään. Tämä luoto oli ollut tyypillisesti peurojen päivämakuupaikka mökkiläisten havaintojen perusteella. Pohdittiin luodon rannassa, että ”Onpas kumma, kun näin vähän tässä luodissa mitään jälkiä”. Samalla nappasin pari luontokuvaa muistoksi ohi lipuvasta huoltoaluksesta rantakivien lomasta. Heitin Antille lonkalta, että ”Pitäskö vielä käyä tuo seuraava luoto vielä? Mahassa kyllä kurnii jo kovasti.” Antti vastasi minulle, että ”Miten vaan! Kaikki käy, paitsi liian pienet kengät”. Päätimme siis ajella vielä koluamaan yhden luodon ennen paluutamme lounastamaan.
Teimme jälleen ”strategisen” lähestymisen luodon rantaan. Antti otti veneen keulasta jalalla vastaan, ettei kokka kolisisi rannan kiviin kovasti. Olimme tuulen alapuolella ja täysin tyynellä rannalla. Sovimme jälleen, että minä nousen oikelta tuulen alapuolelta kallion rinnettä ja Antti lähtee vasenta reunaa hitaasti kävellen. Rinne olikin korkeampi, kuin mitä näkyi rantaan. Konttasin ylämäkeen ja välillä piti jousi nakata ylemmälle kielekkeelle, ettei se vaan särkyisi ryömiessäni sammalmättäitä pitkin ylöspäin. Maisema olin kuin Tolkienin kirjasta. Puuparrat olivat asettuneet erisuuntiin nojalleen toisiaan vasten ja tuuli narisutti niiden runkoja. Maassa makasi keloja ja sammal oli paksua. Katajia ja kuusen taimia kasvoi siellä täällä tarjoten hyvää suojaa hiiviskelijöille.
Puhelimeni värinä rikkoi hetkeksi mielikuvani. ”Täällä toisella puolella on hirmuinen pukki!”. Ajattelin, että luonnollisesti, kun sie olet siellä, mutta vältin vitsin lohkaisun ja kysyin vain, että ”Siellä?” Antti vastasi lähes välittömästi ”Joo ja 16m matkaa!” En ollut uskoa hänen puheitansa, mutta päätin, että nyt pitää yrittää ryhdistäytyä ja aloin hiipiä kohti oletettua sijaintia. Matkaa oli noin 120 metriä.
Antilla ei ollut jousta mukanaan, kun menimme vain puupassia hakemaan. Hän onnistui näkemään peuran läheltä ja asettui ”kiveksi” maahan. Hän kuitenkin onnistui lähettämään viestejä puhelimella ja kävimme lyhyesti läpi viesteillä suunnitelmaa, miten voisin edetä lähemmäs. ”Tuu tähän minun luo, vasenta rantaa” Antti ehdotti. Vastasin hänelle vain, että ”OK”. Kymmenen minuuttia myöhemmin olin edennyt lähelle Antin sijaintia, näin hänen oranssin piponsa, mutta huomasin lähestymisen olevan tästedes mahdotonta. Kuivuneita keloja oli ristiin rastiin ja paljastuisin varmasti niiden yli hyppiessä.
Päätin jatkaa oletetun peuran sijaintia kohti tuulen alapuolelta. Tässä vaiheessa en ollut vielä havainnut lymyilevää sarvipäätä, vaan etenin varoen eläimen oletettuun suuntaan. Tarkkailin lähiympäristöä ja pohdin seuraavaa liikettä askel askeleelta. Maasto oli muutamaa katajaa lukuun ottamatta avointa vanhojen puiden osin peittämää sammalikkorinnettä. Seisoin yhden kuivuneen, kyljellään makaavan katajan vieressä ja siirryin pari metriä myötätuuleen. Samassa havaitsin silmäkulmassa etuvasemmalla jonkin liikahtavan. Liike paljasti minulle makaavan peurapukin sijainnin ja se katsoi suoraan minuun korvat levällään!
Olin useamman minuutin täysin liikkumatta. Sykkeeni kohosi, että nyt paljastuin sille ja, että se varmasti lähtisi nyt karkuun. Väli matkaa oli enää vain 25-30 metriä. Tuuli oli kuitenkin puolellani. Se oli puuskittaista ja sivuttain suhteessa minun ja peuran välillä, peurasta poispäin hajujani kuljettaen. Tosin Antti oli naamioituneena aavistuksen tuulen yläpuolella, joten aprikoin, että minä hetkenä hyvänsä hänen hajunsa voisivat pyörähtää eläimen haisteltavaksi.
Peura painoi pään takaisin lepoon ja ikään kuin silmätkin painuivat kiinni. Sain hyvän mahdollisuudeen siirtyä tuulen puuskien peittäessä lähestymisäänet. Palasin yhden paksun vanhan puun taakse ja hengittelin hetken. Riisuin saappaat ja päätin jatkaa naakimista villasukissa. ”Hillittömät sarvet”, pohdiskelin. Silloin mielessäni alkoivat pyöriä kaikenlaiset ajatukset osaamisestani sössiä tämä mahdollisuus. Päätin, että tämä katsotaan nyt loppuun asti.
Tarkkailin peuran elkeitä jokusen tovin ja viestin Antille, milloin se liikutti päätään. Se selvästi kuunteli ja katseli tarkoin ympäristöään. Se ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkejä varautuneisuudesta. Ainoaksi reitikseni lähestyä mahdollista ampumahollia valikoitui kuivuneen kaatuneen katajan ylitse, jonka toiselle puolelle oli päästävä. Odotin jalka suorana katajan päällä sopivaa tuulenpuuskaa ja painoin jalan katajan läpi. Huomasin, että pukki kuuli rapsahdukset tuulesta huolimatta ja kuunteli suuntaani. Odotin risut haaro välissä pistellen, että peura lakkaisi kuuntelemasta.
Kesti varmaankin viitisen minuuttia, ennen kuin se käänsi päänsä pois suunnastani. Odotin uutta tuulenpuuskaa ja sen sattuessa nostin jousen ja toisen jalkani katajapuskan yli. Siitä lähti jokin kovempi rapsahdus ja kirosin mielessäni. Havaitsin pukin nousseen ylös makuultaan ja hätkähdin. Samassa muutuin patsaaksi, ettei pukki havaitsisi liikettäni ja jälleen olimme silmästä silmään patsastelemassa toisiamme muutamia minuutteja. Jälleen kerran peura ei saanut meistä riittävää havaintoa, että se olisi muuttunut varautuneeksi, vaan alkoi napsimaan ruokojen silmuja rantakasvillisuuden seasta, missä se seisoi paikallaan. Välillä se heilautti häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle. Siinä hetkessä otin jo sivuttaisen asennon ja ajattelin, että tähän voisi tulla paikka ampua.
Olin edelleen sen vanhan paksun puun takana ja näin pukista vain perän. Matkaa oli reilu kaksikymmentä metriä. Välissämme oli kuitenkin runsaasti ruo’on korsia ja rantaleppien oksia, joten oli jälleen odoteltava parempaa hollia. Liikkua ei enää voinut, koska välillämme ei ollut juurikaan mitään peitteisyyttä. Yllättäen se lähtikin kävelemään kohti Antin sijaintia minun vasemmalta puoleltani ja viritin jousen. Sitten se pysähtyi edessäni rinta minua kohti ja haisteli maan läheltä ilmaa. Silloin vasta tajusin kuinka valtava peurapukki olikaan edessäni. ”Aivan hillitön otus!”, mietin mielessäni. Sykkeet nousivat ja pohdin, että voi kunpa se ei pakenisi nyt. Samassa se alkoikin kävellä minua kohti ja pysähtyi pienen männyntaimen taakse sivuttain katsoen vasempaan. Nyt oli selvä, että se oli epäileväinen meistä ja lähtisi kohta pakoon.
Arvioin matkan oleva noin 12 metriä ja puristin laukaisulaitteen liipaisimesta. Hetki tuntui ikuisuudelta. Tilanteen jälkeen odoteltiin hetki Antin kanssa rauhakseltaan istuskellen, mutta hämmentynein mielin. Tuumattiin vain, että se mitä juuri tapahtui oli kuin niissä videoissa, mitä rapakon takana on kuvattu.
Laukauksen jälkeen peurapukki kävi uimasilleen lyhyen matkaa ja sen ruho päätyi rantakivikkoon. Soitettiin vielä Janne kaveriksi saaliin talteenottoa varten. Riisuin vaatteet ja kävin sitten sen ruhon kahlaamalla raahamassa rantaan, jossa ystäväni Antti ja Janne olivat kaverina saaliin kuvaamisessa sekä veneen kyytiin nostossa.
Fiilis oli melko uskomaton. Yhteinen onnistuminen ja sen tunteen jakaminen ystävien kesken oli mitä parhain lahja metsänhengiltä! Suuret kiitokseni avusta saaliin kanssa, kuuluvat erityisesti ystävilleni, ”Metän akalle” sekä muille tähän jahtireissuun osallistuneille. Eräelämyksiä ja kireitä jänteitä!
Matti Hämäläinen, teksti ja kuvat
Janne Piispa, kaatokuvat
