Miksi metsästän jousella?|Metsästyksestä|SJML keskustelufoorumi|jousimetsastys.fi

Tämä kysymys on varmasti esitetty usealle jousella metsästävälle. Itse aloin pohtia asiaa, kun ammuin jokunen päivä sitten jousella kotipihassa. Silloin kun ajatukset saavat rauhassa harhailla.

Olin ehkä neljäntoista, kun näin taljajousen ensimmäisen kerran. Siinä oli heti jotain mystisen modernia. Vuosia myöhemmin kun ostin ensimmäisen taljajouseni pääsin harrastuksessa jotenkin eteenpäin. Kaikki todellakin sujui ”jotenkin”. Jälkeenpäin ajatellen harrastuksen alku oli melkoista sähellystä. Onneksi innostus kuitenkin säilyi ja kun hankin silloisesta Merrysportista Karjalaisen Jorman avustuksella ihan oikean metsästysjousen, niin touhu veikin koko käden.

Omana vastauksena otsikon kysymykseen kerron, että lajissa viehättää kaksi asiaa.

1. Taljajousi

Minun tapauksessani taljajousi on ollut ehdoton jousityyppi. Se on sopivan moderni ja silti edes vähän vanhakantainen väline. Minua ovat aina viehättäneet taljajousen ulkonäön lisäksi valokuitu- ja valopistetähtäimet, vakaajat ja alta putoavat nuolihyllyt. En oikeastaan ole ollut kovin kiinnostunut itse jousen tekniikasta, vaan halunnut ampua jousella ja osua sillä hyvin. Valinta on siksikin ollut aina täysin selvä.

Olen ollut onnekas jousien suhteen ja omistanut ”helppoja” jousia. Vasta myöhemmin tämä sopivan yksinkertainen laji on oman tietotaidon karttuessa näyttäytynyt mutkikkaammalta. Tässäkin asiassa tieto on tuonut myös tuskaa ja olenkin huomannut, että joskus on ihan hyvä palata omille juurille.

Kaikkein hienointa taljajousessa kuitenkin on ampuminen – se kun yksinkertaisesti koukuttaa. Nuolen lennossa on jotain selittämättömän upeaa. Se hetki, kun jousi laukeaa juuri oikealla tavalla ja nuoli iskeytyy siihen kohtaan, johon yritit osua! Toistojen (ja taas toistojen) kautta näitä ”oikeita” laukaisuja alkaa kertyä yhä enemmän. Miten rentouttavaa onkaan ampua jousella mielen tyhjentyessä arjen haasteista. Olla murehtimatta mitään ja vain nauttia jousiammunnasta.

2. Erilaiset riistaeläimet

On vaikeaa sanoa mitä eläintä on hienointa metsästää jousella. Tänään se voisi olla axispeura Australian tasaisilla heinikoilla. Ensi viikolla saatan kaivata metsäjäniksen ilmestymistä näkösälle ajokoiran ajamana. Entäpäs pyyn pillitys tai keväinen majavapuro? Valkohäntäpeuran passittaminen?

Kaikkia näitä yhdistää se, että metsästäjän on hyvä tuntea metsästettävä saaliseläin. On suorastaan välttämätöntä kuunnella kokeneempia ja ahmia alan kirjallisuutta. Tietenkin itse metsästys opettaa ja virheistäkin oppii koska olla rohkean aggressiivinen ja koska malttaa odottaa. Silti mitä enemmän tuntee saaliseläimen elintapoja ja metsästysmaaston, sitä paremmat onnistumisen edellytykset ovat.

Tähän voidaan vielä mielestäni lisätä kyky jaksaa odottaa, olla malttavainen. Kestää joskus inhottavaa keliä ja kärsiä vilusta. Olla ikään kuin matkalla oikeaan hetkeen.

Hetken metsästäjä

Oma metsästykseni on käytännössä matkaa hetkeen, kun näen metsästettävän eläimen ensi kertaa. Kaikki vilu, pitkästyminen ja takapuolen ja selän puutuminen pyyhkiytyy sekunnissa mielestä pois. Peura on ilmestynyt kuin tyhjästä maisemaan, jota olen vartioinut kuin haukka kaksi tuntia. Miten ihmeessä se materialisoitui tuohon polulle?

Peura tarkkailee etumaastoaan erityisen valppaana. Haistelee ilmaa ja kuuntelee hievahtamatta kaksi minuuttia. Matkaa on 30 metriä tuulen käydessä suoraan kasvoihini. Peura ottaa rauhallisen askeleen ja kulkee kahden kuusen takaa, jolloin nousen seisomaan ja otan jousen käteeni.

Eläin tulee kuusen takaa näkyviin, pysähtyy ohuen haavan taakse viidentoista metrin päähän. Puu peittää koko peuran vitaalialueen, enkä missään nimessä voi vetää jousta vireeseen. Sydän jyskyttää rinnassa. Voiko peura kuulla hengitykseni? Tältä etäisyydeltä erotan selvästi eläimen kostean kuonon. Korvien liikkumisen ja hengityksen tahtiin liikkuvan kyljen. Koko aamun jatkunut lumisade on kuorruttanut peuran selän lumella. Lumi narahtaa sorkan alla, kun se ottaa askeleen viistosti pois polulta.

Vedän jousen rauhallisesti vireeseen. Taivaalta leijaileva lumi ja hentoinen tuuli peittää liikkeitteni äänet. Peura pysähtyy ikään kuin varmistamaan, että mitään vaaraa ei ole ja kääntää päänsä minua kohti. Suoraan minuun. Tuijottaa melkein lävitseni. Liikauttaa nopeasti päätään ylös ja alas ja kääntyy huonoon ampumakulmaan. Se hyppää lyhyellä loikalla pienen ojan yli ja kävelee rauhassa poispäin. Lasken jousen vireestä peuran kadotessa metsään.

Juuri siksi minä metsästän jousella.

Teksti ja kuvat: Marko Peltoniemi