Yrittänyttä ei laiteta | Metsästyksestä | SJML keskustelufoorumi

Olipa kerran myyttinen suurisarvinen valkohäntäpeurapukki, jonka sarvissa oli tunnistettavat alapiikit. Kyseisen peuran tavoittelu johti kehittämään houkuttelutekniikkaa, sillä isommat pukit kiersivät usein 60 metrin päässä tuulen alle ja tämän pukin todellakin halusin kohdalle asti!

Sainkin sen jouselle saaliiksi sijoittamalla narulla vedeltävän sarvikapistuksen 40 metrin päähän, jolloin alatuuleen kiertävä pukki erehtyi hollille, vaikka olin tuolla kertaa maapassissa. Homma toimi kuten olin suunnitellut ja sain juuri sen pukin, jota lähdin tavoittelemaan. Tuo juuri ennen passia Pelle Pelottomana pikaisesti verstaan jämäpaloista kietaisemani kapine heiluvine jättösarvineen ei ollut kovin kestävää laatua. Saranaksi tehty pala keinonahkaa kului rikki seuraavana syksynä jo muutamalla käyttökerralla unohtuen lopulta varaston nurkkaan.

Tänä syksynä peurojen kiima-aika alkoi suhteellisen totuttuun aikaan marraskuun alussa, mutta lämpimistä keleistä johtuen vaisuna. Työkiireiden ja kellonsiirron vuoksi ehdin käydä vain kerran kokeilemassa irtosarvilla houkuttelemista, mutta se riitti muistuttamaan etähoukuttelun eduista. Viikon jälkeen oli uusi mahdollisuus ja isänpäiväviikonloppuna pukit olivat jo täydessä pöhinässä.

Mäkisen Manu oli tulossa lihapeuraa ampumaan, mutta ajankohta huomioiden otti toki sarvet matkaan. Ennen Manun saapumista omien kalistelusarvien ja pillin lisäksi löysin ränsistyneen etäkalisuttimen viimetingassa, jonka sarana sai pikakorjauksen nahan palalla ja muutamalla ruuvilla. Nätimmäksi jo valmiiksi kyhätyn näköinen kapine ei tullut, mutta toimi taas.

Paikaksi valikoitui pienipiirteistä peltomosaiikkia sisältävä alue, joka tarjosi hyvät mahdollisuudet niin sarvettomiin kuin sarvellisiin peuroihin. Sijoittauduimme parinsadan metrin päähän toisistamme, sillä kumpikin pyrki saaliille.

Passissa aloitin varovaisella kysyvällä örähdyksellä. Pillin ohella repertuaariin kuuluvat maan ja risujen kaapiminen sarvella, oksien heiluttelu ja sarvien kalistelu. Mitään ei kuulunut lähistöltä, joten hetken päästä annoin pientä ääntä sarvista. Jatkoin kuvittelua pukkien kohtaamisesta ja niiden edesottamuksista jäljitellen siitä syntyvää äänimaisemaa. Tuuli kovaa, emmekä aluksi kuulleet toistemme houkuttelua, mutta pukit kuulivat. Joku säästöpukki kävi molemmilla, joku vain toisella. Kaksi äänilähdettä tuntui aktivoivan alueen pukkeja hyvin.

Sarvirajoituksista oli pidetty seurassa kiinni jo pitkään, jonka seurauksena alueella kiertelee isoja pukkeja, vaikka kantaa on verotettu kovalla kädellä jo ties kuinka monetta kautta.

Iltapäivän kuluessa tajusin pikkupukkien kulun perusteella passini olevan väärin sijoitettu jousihollin kannalta, etäkalisuttimesta huolimatta. Kova taistelu pään sisällä standin siirtämiseksi otti aikansa ja siirtopäätös syntyi juuri parhaan houkutteluajan kynnyksellä ennen hämärää. Pähkäilin, että tässä on turha joka tapauksessa jatkaa ja vaikka siirrolla pilaisin loppuillan, niin passi olisi hiottu seuraavaan kertaan. Siirsin siis standia 50 metriä ja kiinnitin sarvikapistuksen vähän matkan päähän. Huomaamatta ja äänettä kaikki ei onnistunut, mutta päätin vielä hetkeksi mennä makustelemaan standille tunnelmia, jotta ensikertaan ei jää säädettävää.

Paikka tuntui toimivalta, paitsi että kapistuksen naru tarttui kuusenoksiin, joista riuhdoin narua irti tuloksetta melko voimakkain vedoin. Heiluvat oksat ja pieni kalahtelu kuuluivat asiaan, mutta henkisesti ilta oli luovutettu. Jatkoin kuitenkin käsisarvilla sopivasti tauottaen, sillä sotkeutunut sarvikapine ei vastannut halutulla lailla vetoihin.

Pitäessäni taukoa kalistelusta nojasin selkää runkoon ja kuuntelin tyyntynyttä, hämärtyvää iltaa, jolloin kuulin sen! Sarvet raapivat voimakkain vedoin oksia jossain vähän matkan päässä näkymättömissä. Huolimatta epäuskoisesta yllättymisestäni heräsin välittömästi pyyntimoodiin aistit herkkänä ja ajatukset viuhtomassa todennäköisiä skenaarioita, pyrkien olemaan kahta siirtoa edellä.

Mukautan eleitäni pukin edesottamuksiin. Saan sen lähestymään. Kun se kuuntelee hiljaa paikallistaakseen tarkasti minut, olen hiljaa. Kun pukki jälleen keskittyy risuihin, annan kevyen kalahtelun. Enää sen pinna ei pidä ja se lähtee välittömästi kävelemään minua kohti. Sorkat litsahtelevat äänekkäästi märässä maassa painavista askelista. Äänestä kuulee, että tällä on itseluottamusta, ei peittele yhtään tuloaan.

Askeleet lähestyvät ja tuskin ehdin siirtää sarvia sivuun ja jousta sylistä käteen, kun eläin on jo esillä. Sen verran hyvin vielä näkee, että pystyn varmistumaan kyseessä olevan otettava yksilö, kropan lisäksi sarvissa on kokoa ja massaa. Vetäessäni jousen vireeseen sarvipää seisahtuu ollen täysin kyljittäin täydellisessä ampumasuunnassa avoimessa aukossa. Matkaa on parikymmentä metriä, ehkä hivenen alle. Pinni kulkeutuu kohdalle, valonokillinen nuoli vilahtaa läpi napakymppipaikasta ja pukki spurttaa puskaan. Lyhyt, mutta äänekäs meno loppuu rytinään ja kaikki on ohi muutamassa sekunnissa. Tiedän sen olevan nurin.

Istun hetken hiljaa standilla käyden tapahtumia tuoreeltaan mielessä läpi. Olihan käänne! Kiittelen itseäni, että ylipäätään jäin vielä istumaan ja toimivasta paikanvaihdosta, vaikkakin hieman ihmeissäni näin nopeasta todentumisesta. Ennen standilta laskeutumista laitan kurillani Manulle viestin todeten ampuneeni semmoista pientä, kun tuli niin hyvin.

Jäljelle mennessäni hämärtää sen verran, että merkkejä katsoo mieluummin otsalampulla kuin ilman, vaikka paljaallakin silmällä vielä jotenkin näkee. Siirtyessäni ensimmäisten roiskeiden täplittämien oksien taa näen heti loivassa rinteessä maankamaralta heijastavan silmän, jonka takaa hahmotan kyljellään pötköttävän vartalon. Olipa helppo löytää, ajattelen. Kutkuttaa lähestyessäni peuraa, minkälainen se lopulta onkaan? Ihailen komeaa eläintä. Mitenhän tämä näin putkeen pystyi menemäänkin! Laitan kuvan ”pienestä” kaadostani mielessäni naurahtaen kuvitellen Manun silmäkulman kohoamista, vaikka eihän hän tätä ihmeenä pidä. Pukkia tarkastellessani huomaan toisessa sarvessa alapiikin. Edeltäjänsä taisi ehtiä jättää jälkeään!

Manun saavuttua kaadolle, asianmukaisten onnittelujen ja kaatokuvien jälkeen alamme raahata pukkia pois metsästä. Se on raskas vetää sulassa maassa jopa kahdestaan. Kiittelen onneani, että tällä kertaa sitä ei tarvitse tehdä yksin. Jahti tuntuu lähes ansaitsemattomalta onnenkantamoiselta, kun tämäkin osuus sujuu jotenkin hieman liian helposti.

Teksti ja kuvat: Teemu Simenius