Jo toista kertaa suunnistin kesäloman alussa Espanjaan mufloneita ja villisikoja metsästämään. Viimevuotisesta hukkareissustani suivaantuneena olin varannut metsästykseen kaksi viikkoa, jotta tilanteita varmasti tulisi…
Espanja on metsästysmaana jakaantunut yksityisiin alueisiin ”coto deportivo de caza”, joihin niin turistit kuin espanjalaisetkin suuntaavat metsästämään. Alueet voi tunnistaa jo kaukaa mustavalkoisista neliötunnuksista. Nordic Bowhunting Team on jo useampana kesänä järjestänyt matkan Extremaduraan, joka sijaitsee aivan Portugalin rajalla. Asuimme vuokraamassamme talossa pienessä Membrio-nimisessä kylässä.
Alkuloman seikkailin yksikseni Madridin kulttuuririennoissa. Voin ehdottomasti suositella kaikille metsästysmatkailijoille muutaman päivän kulttuurilomaa metsästysreissun mausteeksi, jos aikataulut vain sallivat. Kohtasin matkaseurani Madridin lentokentällä ja suomalais-ruotsalaisena joukkueena suuntasimme kohti maaseutua. Ensimmäisellä viikolla mukana olivat koko reissun seuranani seikkailleet Risto ja Jörgen, sekä vahvistuksena Marko Suomesta ja Johan ja Liselott Ruotsista. Toisella viikolla vaihdettiin miehitystä ja saimme joukkoihimme ruotsalaisvahvistukset Mattiaksen ja Connyn, sekä metsästyspioneeri Yrjö Virtasen Suomesta. Muflonien kaatomaksuista johtuen, uros 1300 eur ja naaras 100 eur, seurue päätti ampua lähinnä naaraita…
Puussa istumista harrastettiin aamuin illoin. Onneksi allekirjoittaneelta löytyy takapuolelta sen verran luomupehmusteita, ettei Gorilla-standin verkkoistuimella päässyt ahteri neljän tunnin istumasessioissa pahasti puutumaan. Ja jo toisena iltana alkoi tapahtua. Olin jo herpaantumaisillani kun havaitsin muflonilauman lähestyvän. Joillakin naaraista oli poikanen mukana, joten yritin bongata sopivan ”sinkkutytön” porukasta. Sydän hakkasi niin, että luulin eläinten kuulevan sydämeni lyönnit. Korvissa suhisi ja hengitys kiihtyi. Muflonit rauhoittuivat syömään. Päätin, että nyt tai ei koskaan ja vedin jouseni vireeseen. Käsien tärinä lakkasi ja tuntui kuin joku muu olisi ottanut ohjat käsiinsä, niin rauhallinen olin. Näin nuolen lennon ja pakoon säntäävien eläinten ilmaan nostattaman pölypilven. Kauempana näin kuinka naarasmufloni teki näyttävän ”salto mortalen” ja kaatui laumatovereidensa kummastukseksi kuivalle hiekalle. Jalkani tärisivät, hengitys kulki puuskuttaen ja kyyneleet sumensivat silmäni. Uskomaton tunne, tätä hetkeä olin odottanut koko jousimetsästysurani!
Ensimmäisen muflonini jälkeen lupasin onnellisena toimia poikien kuljettajana koko kahden viikon jakson. En uskaltanut edes toivoa toista kaatoa kun puuduttava ilta standilla alkoi lähestyä loppuaan. Kaikki tylsät kännykkäpelit oli jo pelattu ja taistelu nukahtamista vastaan oli kääntymässä Nukkumatin voitoksi. Yhtäkkiä näköpiiriin ilmestyi nuori naarasmufloni, joka hetken pälyiltyään pysähtyi syömään. Varuillaan ollut mufloninaaras havaitsi liikkeen ja ehti liikahtaa laukaisuhetkellä. Taakse osunut nuoli pysäytti muflonin välittömästi ja syöksyin käsivarsi- ja polvinahat rullalla puusta antamaan eläimelle lopetuslaukauksen. Totaaliselta synkistymiseltä pelasti Mäkisen Manun rohkaiseva tekstiviesti, jossa kehotettiin iloitsemaan saaliista ja ottamaan virheistä opiksi. Muflonisaalista saivat myös Liselott yhden kauniin naarasmuflonin verran, Jonas joka ampui yhden nuoren ja yhden naaraan, sekä Jörgen, jonka saaliiksi osui naarasmufloni.
Villisikajahdissa metsästyksen makuun pääsi vain Muhosen Marko, jonka sika valitettavasti paineli turvaan aidan ali naapuritilan puolelle. Yrjö yhytti sikapassinsa lopuksi jäniksen ja viimeisteli hienolla kaukolaukauksella meille kanipatatarpeet. Kyseisin padan takia saimme Yrjön kanssa leikkiä kissavaraskaksikkoa, kun Risto unohti jahtiin lähtiessämme kanipadan tulelle porisemaan. Palasimme Yrjön kanssa jahtialueelta takaisin, jelppasin Yrjön reilun kolmimetrisen metalliportin yli ja näppärästi muovista puutarhapöytää ja ovenkarmia apuna käyttäen Yrjö loikki katolle. Koskapa myös etuoven avain oli seurueeltamme tilapäisesti hukassa, syöksyi Yrjö pantterin lailla sisään yläkerran ikkunasta ja kiiruhti alakertaan sammuttamaan kaasuhellan. Kanipata pelastui, eikä vuokratalommekaan onneksi palanut poroksi!
Yrjö pelasti lomani myös matka-apteekillaan, jonka rohdoilla selvisin ilkeästä mahavaivasta. Paistetut possukorvat ja kärsät eivät kuulu jokapäiväiseen ruokavaliooni ja vatsani protestoi. Onneksi wc:n kaakeleita tuijotellessa kului vain yksi iltapäivä ja illan sikapassissa olin jo tolpillani, joskin hieman heikossa hapessa. Seuraavalle reissulle pakkaan tropit mukaan, sillä lausahdus ”ei muhun ikinä mikään vatsapöpö tartu” taitaa olla niitä kuuluisia viimeisiä lauseita…
Kaiken kaikkiaan reissu oli uskomattoman upea. Lämpöä riitti tällaiselle pohjoismaalaiselle ”jääkarhulle” välillä liiaksikin asti ja nahka sai pirteän punavärin. Haluan kiittää mukanani matkustaneita ja toivottaa kaikki lukijat tervemenneeksi Espanjan auringon alle!
Muchas gracias,
Elina
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Jäkkärä-lehden numerossa 3/2008.
