Olin haaveillut kuusipeurasta jousikohteena pidempäänkin, eikä milloin tahansa, vaan nähdä kuusipeuran kiiman. Kun sain kansainvälisiltä ystäviltäni kutsun puheidensa perusteella hyvään paikkaan Unkariin, johon heillä on suhteet, piti enää epäröidä vähän. Lähteä nyt kivääriporukan matkaan jousimetsästystä täysin tuntemattomien oppaiden käsiin, saamatta tuskin toimia omin avuin. Lisäksi Unkari tunnetaan paitsi komeista eläimistään, myös poskettomista hinnoistaan. Lupaukset suhteiden ja sijainnin järkevöittävään vaikutukseen hälvensivät lopunkin epäröinnin ja hieman pikaiseksi muuttuneella aikataululla kysyin Puupposen Jyrkin matkaan, sillä kutsu oli kahdelle.
Matka ja sen mutka
Ruutimies Jyrki päätti luottaa lainakivääriin lentomatkaa helpottaakseen ja minä itsepintaisesti omaan jouseeni, vaikka paikalliset oppaat olivat tehneet parhaansa vakuutellakseen, että jousella kuusipeuran saaminen on liki mahdotonta. Olimme varanneet kentälle pari tuntia ruuhkattomaan aikaan ennen lentoa. Edellämme lentokentän laukkujonossa oli tuntematon kiväärimies, jonka laukku lähti Lufthansan hihnalle aselappusen ja reilun 80 euron hinnalla sen enempiä neuvottelematta. Jousilaukku sen sijaan aiheutti normaalin päänraapimisen, selvittelyn ja 20 minuutin odottamisen, kunnes laukku sai aselapun kahvaan, mutta ilman ylimääräistä erikoistavarahintaa.
Laukuista eroon päästyämme astelimme varmoin askelin kohti turvatarkastusta, jossa Jyrkin repun vyötäröhihnan pikkutaskusta löytyi haulikon patruunoita. Ei auttanut kuin ryhmittäytyä ohjeiden mukaan sivuun odottamaan poliiseja. Tunnin odottelun jälkeen pitkän käytävän päässä havaittiin kaksikko sinilakkeja, jotka lampsivat korostetun hitaasti kohti, kiirettä ei näyttänyt olevan.
Jyrkille tehdyn tuiman haastattelun ja taustatsekkauksen jälkeen päästiin lopulta piinasta. Tosin haastattelun aikana menin jouduttamismielessä valaisemaan aselain yksityiskohtia aseasioita pähkiville poliiseille, josta virkamiehen terävän tokaisun sävy antoi ymmärtää, että enemmillä neuvoilla prosessi voisi mennä pidemmänkin kaavan mukaan. Niinpä nöyrän hiljaisuuden vallitessa prosessi eteni loppuunsa ja päästiin pienessä kiireessä portille ja koneeseen.
Matka lentämällä Itävaltaan ja sieltä autolla Slovakian kautta Unkarin eteläosiin meni sujuvasti, joskin välillä kuoppaisesti. Automatkalla naurettiin ja ryhmäydyttiin uusien ja vanhojen tuttujen kanssa ja perillä olimme kuin olisimme aina tunteneet kaikki toisemme.
Jahtiin
Aamuherätys viideltä ei antanut armoa ja hämäriksi päästiin tammista, saarnista ja vastaavista lehtipuista koostuvaan metsään. Muut laitettiin pellonlaitapassiin torneihin, mutta minä ja toinen uusista tuttavista pääsimme suurimman kiimapaikan luo alueen ytimeen. Kiima-aikaan eläimet kokoontuvat vuosittain samalle paikalle, joten tänne oli rakennettu risuaita, jonka takana saatoimme lähestyä kiväärihollille.
Viitisenkymmenen eläimen kiimamölinä oli uskomaton, joskin sain seurata toimitusta kolmantena pyöränä, kun opas silotteli kivääripaikkaa. Katselin kaihoisana, että tuonne kun saisi standin ja menisi istumaan ajoissa, niin ei tekisi jouselle yhtään tiukkaa. Sadassa metrissä suuret sonnit seilasivat tauotta huutaen ja kiväärimiehenkin vaikeudeksi paljastui löytää sopivan keskikokoinen eläin, eli sopivan hintainen. Vaikka eläimiä alueella näytti olevan paljon, jahdista ei tulisi helppoa.
Pääosin sarvipäät olivat useiden tuhansien eurojen pukkeja, joita oli vaalimalla vaalittu. Ja hinta oli vieläpä maltillinen suhteessa parhaisiin Itä-Unkarin kohteisiin. Hinta nousi painon mukaan eksponentiaalisesti. Reilun kolmen kilon sarvet ovat jo näyttävät ja irtoavat satasilla. Neljää kiloa lähentelevät sarvet olivat pitkälti toista tuhatta euroa ja sitten hinta nousikin per 10 g siten, että viisikiloiset olisivat siinä neljän-viiden tonnin luokassa ja kuusikiloiset kultasarvet 15 000 eurossa. Sitä kun ei ole valmis moisiin kilohintoihin, niin seikka rajoitti melko reilusti mahdollisuuksia, vaikka Unkarilaisittain ”halpa” paikka olikin. Lopulta kiväärimies löysi vajaa kolmikiloiset sarvet omaavan pukin ja monen kiväärin siirron jälkeen rauhaton pukki seisahtui hetkeksi. Paikallisen tavan mukaan lehvät asetettiin peuran suuhun, ampumahaavan päälle ja ampujan lakkiin ja komeudesta otettiin kaatokuvat.
Tässä vaiheessa eläimet olivat tietysti hajautuneet, mutta örähtelyjä kuului sieltä täältä. Oli minun vuoroni. Opas ohjasi torniin ja siinä hetken istuttuamme ja kääntäjällä keskustellessamme opaskin tajusi, että kivääritorni 100 metrin päässä kulkureiteistä ja 200 metrin päässä kiima-alueesta ei välttämättä ole optimaalinen jouselle. Sinänsä kivääritouhuihin valinta olisi erinomainen, kun eläimet palaavat hiljalleen takaisin. Opas osasi kiistatta kiväärioppaana hommansa hienosti.
Hiipimälläkö hollille?
Siirryimme hiipimään toisaalla mouruaville pukeille. Maa oli täynnä kuivaa lehteä ja risua. Vaihdoin hiippaussukkakengät, mutta opas oli liimattuna mukana järeine vaelluskenkineen. Oli kuitenkin tavattoman hienoa hiipiä kohti örähtelyitä ja taistelevia pukkeja. Opaskin osasi liikkua kohtuullisen hitain liikkein ja äänin, mutta oli lisäksi sonnustautunut kauluspaitaan ja tumman vihreään takkiin. Kaksi ukkoa kohti pukkeja jousihollille tällaisella alustalla oli jo melko haastava juttu, mutta pukkien luona olevat naaraat olivat äärettömän valppaita ja tekivät touhun tällä setillä melko lailla mahdottomaksi.
Muutaman aamuhiiviskelyn jälkeen opas halusi lopettaa, koska ei halunnut liikaa häiriötä ydinalueelle. Kaupallisille kohteille on tyypillistä, että passit ovat alueen reunamilla ja eläimet halutaan pitää alueen keskellä rauhassa, etteivät ne päätä lähteä joukolla naapurialueille.
Vaikka jahti ei nyt jouselle luonnistunut juuri yhtään, tajusin tulleeni kuitenkin kohdelluksi normaalia paremmin. Muita ei koko aikana ydinalueelle talutettukaan tuota yhtä onnekasta kiväärimiestä lukuun ottamatta. Viimeiseksi oppaan luvalla kokeilin houkutella kiimapaikalla, josta eläimet olivat siirtyneet edeltämme, ja sain pillillä sekä risuja oksalla raapimalla yhden isomuksen sataan metriin katsastamaan meidät. Houkuttelu ei kuitenkaan kuusipeuroilla juuri toiminut, koska naaraat tulevat pukkien luo, eikä pukit juuri jätä kiimapaikkaansa, saati luokseen tulleita naaraita.
Kerrattuamme porukalla aamun kokemukset, ystäväni vaikuttivat hieman ärtyneeltä siitä, että olin joutunut aamulla sivustaseuraajaksi, kun kiväärimiehelle pedattiin paikkaa. Aikaa kun oli vain pitkä viikonloppu ja jousi saattaisi tarvita mieluummin enemmän kuin vähemmän aikaa.
Päiväohjelmana oli jousiammunnat bluntilla pehmeään hiekkapenkkaan, jonka seurauksena yksi sai viimeisellä laukauksellaan muistoksi kunnon mustelman käteensä kaikesta varoittelusta ja ohjeista huolimatta.
Ilmeisesti oppaiden kanssa oli pidetty pientä neuvonpitoa, koska iltapassiin opas osoitti metsästä kulkureitin ja pyysi valitsemaan passipaikkani itse. Nyt oltiin sitten jo jousihollilla potentiaalisesta paikasta. Viimeistelyksi opas sai tälle varaamani hiljaisen camotakin päälleen ja istuinpaikan taakseni. Kulkijoita ei tosin tullut, mutta parinsadan metrin päässä alkoi kiimaörinät. Nyt opas totesi, että jos haluat mennä, mene vaan, hän jää tähän.
Tartuin tuohon tarjoukseen välittömästi, sillä toiveeni oli hiipiä mölisevälle pukille omin neuvoin. Lähdin hitaasti kilpaa hämärän kanssa kohti. Arvelin hollille pääsyyn menevän tässä maastossa noin tunti, mutta valoa oli vain puoleksi tunniksi. Lähestyin lähestymistäni, kunnes väliin jäi pitkulainen 30 metriä leveä aukio. Pukki mölisi aukion takana metsän sisällä ja hätisti pienempäänsä loitommaksi vahtien naaraitaan. Minä seisoin puolestani toisella puolen metsän sisällä tietäen, että vielä valoisan aukon yli ei huomaamatta pääsisi. Pian metsän sisälle oli jo liian pimeää ampua, tai siis nähdä sarvia, millainen lasku olisi kohdalla. Niinpä jäin aukkoa passaamaan, josko joku sopiva erehtyisi valoon. Pimeä kuitenkin laski ja lähin kävi noin 50 metrissä. Hiivin takaisin. Opas oli kuitenkin tyytyväinen tulokseen, koska olin käynyt niin lähellä säikyttämättä mitään.
Sitähän aina punoo strategioita, kun näkee eläinten käyttäytymistä. Ensimmäisen päivän havaintojen perusteella kiimapaikka muodostui noin 100 metriä pitkästä pitkulaisesta alueesta, jossa pukit naaraineen seilasivat hitaasti edestakaisin. Niinpä tällaiseen paikkaan suunnittelin hiipiä tuulenalaiseen päähän, kun eläimet ovat toisessa päässä ja odottaa niiden lähestyvän metsästäjää. En kuitenkaan päässyt testaamaan tätä käytäntöön seuraavan aamun tapahtumien vuoksi.
Uuteen yritykseen
Uusi panostus uuteen aamuun oli jälleen varhainen. Kiima oli selvästi railakkaampi aamun viileydessä, kuin lämpöisen päivän jälkeen illalla. Vaikka käytiin lokakuun ja kiiman loppua, lämpöä ”etelässä” riitti parinkymmenen asteen paremmalle puolen. Menimme jälleen hämärissä alueelle, jossa opas osoitti kulkureitin ja minä valitsin suojaisan maapassikohdan sekä pakotin oppaalle camoa päälle. Istuimme matalina persaus maassa puurykelmien välissä. Ei aikaakaan, kun polkua tuli kaksi naarasta ja yllättäen juuri sopivan kokoinen pukki.
Oppaalla on ollut pakkomielle nostaa isot kiikarinsa silmille aina, kun eläimiä näkyy ja näin tapahtui nytkin, vaikka eläimet olivat lähellä. Arat naaraat huomasivat liikkeen välittömästi ja kurvasivat takaisin. Pukki ei kuitenkaan tajunnut vielä vaaraa, vaan kääntyi katselemaan naaraiden perään. Koska tilanne uhkasi karata käsistä, vedin samassa tohinassa jousen vireeseen ja pukin seisahdettua laskin nuolen puunrunkojen välitse hieman takaviistosta. Näin nuolen osuvan, mutta kulmasta huolimatta ehkä hivenen taemmas, kuin aivan täydellistä olisi ollut.
Vaikka oppaalla oli vahva halu saada jouselle saalista, jotakin uskosta jousimetsästykseen kertoi se, että laukauksen jälkeenkään ei tullut kummempaa reaktiota. Kääntäjällä totesin osuneeni ja tästä tiedosta opas meinasi nousta innostuksesta ilmaan. Halusin varmuuden vuoksi silti odottaa hetken, kun samassa huomasin jänteen olevan pois alapyörältä. Mieltä kylmäsi, mutta näin nuolen lentäneen kaikesta huolimatta hyvin. Mietin, oliko pyörä osunut maahan vaiko kenties väliin jäänyt risu kammennut jänteen paikoiltaan, taikka jotain tapahtunut ammunnoissa, sillä sen jälkeen en ollut jousta laukaissut. Luojan kiitos nuoli oli kuitenkin jättänyt jänteen ennen tapahtunutta ja pahemmalta vahingolta siten vältyttiin. Tämähän olisi saattanut muutenkin olla ainoa tilaisuuteni, tiedä häntä.
Siinä odotellessamme samaa polkua lähestyi toinenkin pukki, siinä viiden kilon hujakoilla. Kiittelin onneani, että pienempi tuli ensin. Miltei kaikkialla muualla voisi toivoa sattuvansa sen isoimman körmyn tielle, paitsi Unkarissa. Jollakin tapaa moinen hintakikkailu pilaa ison osan jahdin lumosta.
Osumapaikalla etsin malttamattomana nuolta pieni huoli mielessäni, mutta nuolen löydyttyä täysin veressä huoli kaikkosi. Tämä ei ole kaukana! Verijälkeä seurattiin noin nelisenkymmentä metriä, kun eläin jo löytyi. Opas oli tohkeissaan ja jopa enemmän innoissaan kuin minä, vaikka harvinaisen tyytyväinen lopputulokseen olinkin. Aamujahdin jälkeen keräännyttyämme kaikki muutkin olivat liikuttavan huojentuneita, että jousisaalis oli nyt varmistettu ja vieläpä aivan hienolla pukilla, asetetun budjetin yläpäästä. Kollektiivinen tahtotila porukan ainoan jousimetsästäjän onnistumiselle oli koskettavaa ja tavallaan onnistuminen kaikille.
Reissun aikana kaikki kuusi metsästäjää saivat jotain. Pari kolmen kilon hujakoilla, yksi päälle neljän kilon ja loput nupopäätappisarvia, jollaisen kohdatessa opas suorastaan käski ampumaan. Näin kävi Jyrkillekin. Vaikka ns. poistopukki ei kustantanut, siihen uhrautui se jahtikerta. Liekö kaikilla ollut oikein isojakin edessä, mutta tehokas valikointimotivaatio euroissa piti liipaisinsormen kurissa.
Kulttuuria kunnioittaen viimeisenä päivänä koko saalis aseteltiin kauniiseen paikkaan lehvineen ja kuvia otettiin ilman kaatajia ja kaatajien kera, kukin saaliinsa luona. Metsästystorvien fanfaarit soivat ja puheita pidettiin. Menettely kuvasti hienosti saaliin kunnioitusta, vaikka tällaisia manööverejä ei Suomessa niin tosissaan otetakaan. Ja kuten aina Asterixissa ja Obelixissa, kaikki päättyi yltäkylläiseen juhlaan, jossa syömistä, juomista, kaatotarinoita ja naurua riitti.
Teksti ja kuvat: Teemu Simenius
